Päivi Rissanen väittelee psyykkisen sairautensa hoidosta Helsingin yliopistossa perjantaina 13. päivä. Kuntoutuminen käynnistyi uuden hoitajan kysymyksestä.
Hankala potilas.Toivoton tapaus, johon lääkkeetkään eivät tehoa. Näin skitsofreniadiagnoosin saaneesta Päivi Rissasesta ajateltiin.
Rissanen oli sairastunut viisitoista vuotta aikaisemmin. Hänellä oli takanaan lähes 40 eripituista hoitojaksoa psykiatristen sairaaloiden suljetuilla osastoilla, terveyskeskusten vuodeosastoilla ja avohoidossa.
Vuosien varrella hän oli kohdannut lukemattoman määrän sairaanhoitajia, lääkäreitä, psykologeja, toimintaterapeutteja ja psykoterapeutteja. Diagnoosejakin oli tullut useita: vaikea masennus, psykooseja, epävakaa persoonallisuus ja lopulta skitsofrenia.
Syksyllä 2000 Rissanen sai Kellokosken sairaalassa uuden omahoitajan. Tämä kysyi, että haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?
— Se pani miettimään. Ymmärsin kysymyksestä, etten olekaan toivoton tapaus ja ettei sairaala ollutkaan ainoa vaihtoehto, Päivi Rissanen sanoo nyt.
Omahoitaja antoi Rissaselle tehtäväksi miettiä, mitä hän itse voisi tehdä, kun masentaa ja ahdistaa.
Omahoitajan arvostava kohtelu tuntui potilaasta hyvältä. Tämä huomasi tulevansa kuulluksi ja päätti, ettei palaa enää sairaalaan. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Rissanen painoi sairaalan oven kiinni takanaan.
Perjantaina marraskuun 13. päivänä Päivi Rissanen väittelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa siitä, miltä psykiatrinen hoito, kuntoutus ja sairastuminen potilaasta tuntuvat.
— Sain valita väitöspäivän. Kaiken tämän jälkeen perjantai ja kolmastoista päivä oli kuin piste iin päälle, Rissanen nauraa.
Väitöskirja yhteiskuntapolitiikan oppiaineessa on ainutlaatuinen. Omaelämäkerrallisuutta hyödyntävän tutkimuksen aineistona ovat muun muassa omat sairaala- ja kuntoutumisaikaiset päiväkirjamerkinnät sekä sähköpostit ystävien ja psykoterapeuttien kanssa.
Kun mielenterveydenongelmista puhuvat yleensä hoidon ammattilaiset, nyt sairastunut itse saa äänensä kuuluville.
Rissasella on, mistä ammentaa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon sosiaalipolitiikkaa. Opiskeluvuodet olivat kuitenkin ahdistavia ja tuskallisia.
Eikä tilanne helpottunut valmistumisen jälkeenkään, sillä elettiin 1990-luvun alun lamaa. Rissanen teki sosiaalityöntekijän sijaisuuksia ja oli välillä työttömänä.
— Sitten ystäväni kuoli yllättäen. En pystynyt syömään enkä nukkumaan. Uuvuin täysin ja pääsin kriisihoitoon, missä minulle ehdotettiin terveyskeskuksen vuodeosastoa tai sairaalan psykiatrista osastoa.
— Valitsin terveyskeskuksen, sillä en kokenut olevani hullu, vaan väsynyt.
Pisimmillään Rissanen on viettänyt sairaalassa yhtäjaksoisesti lähes kaksi vuotta.
Pahimmillaan hän on ollut omissa maailmoissaan, nähnyt harhoja ja ollut itsetuhoinen. Maatessaan sairaalassa lepositeissä hän toivoi, että voisi vaipua ikuiseen uneen.
Kaikki itsetuhoiset yritykset olivat avun pyytämistä. Esimerkiksi otettuaan liikaa lääkkeitä hän hakeutui itse vatsahuuhteluun.
— Sain lääkkeitä järkyttävät määrät, joilla pahinkin ahdistus ja masennus olisi pitänyt talttua. Lääkärit joutuivat kuitenkin toteamaan, ettei mikään auta. Ilman psykoosia kenen tahansa toimintakyky menisi sellaisella lääkemäärällä.
Sairaalassa suurin osa hoidosta oli Rissasen mukaan vain seinien katselemista. Hoitajan kanssa oli keskustelua puolisen tuntia päivässä, muuten aika meni ruokailua odottaessa.
— Kellokoskella sentään oli toimintaterapiaa. Oli liikuntaa ja askarteluryhmiä, todella monipuoliset mahdollisuudet toimia ja tehdä käsillään. Juuri se tuntui hyvältä. Tosin loppuvaiheessa halusin myös jotain mielekkäämpää tekemistä.
Sairastumisestaan huolimatta Rissanen on halunnut aina pysyä mukana työelämässä ja palata töiden pariin omien voimiensa mukaan. Sitten häntä alkoi askarruttaa skitsofreniadiagnoosi.
— Sairastinko todella sitä? Aloin miettiä jatko-opintoja.
Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian professori Antti Karisto oli vaivautunut, kun Päivi Rissanen tuli hänen vastaanotolleen ja ehdotti lisensiaattityön tekemistä.
— Olin vielä tuolloin sairaalassa ja minusta näki, etten ollut kunnossa. Kuola valui suupielestä, sillä psykoosilääkkeet lisäävät syljen eritystä. Professori ehdotti, että kirjoittaisin päiväkirjaa ja runoja.
— Ymmärsin, että professori halusi suojella minua. En kuitenkaan luovuttanut, vaan kävin hänen juttusillaan monta kertaa. Hän tyrmäsi minut monta kertaa, mutta suostui lopulta. Vasta myöhemmin hän on myöntänyt, ettei voinut silloin tietää, kuinka merkittävää tutkimustyön tekeminen oli kuntoutumiselleni.
Päivi Rissasen lisensiaattityö käsitteli skitsofreniasta kuntoutumista.
— Jatko-opinnot oli minulle keino palata työelämään, sillä ei hullua kukaan palkkaa töihin. Pian huomasin, että kokemuksellani on jotain merkitystä. Sain projektitöitä erilaisissa määräaikaisissa hankkeissa.
Rissanen oli edelleen avohoidossa ja kävi psykoterapiassa yksityisellä psykiatrilla, joka alkoi epäillä skitsofreniadiagnoosia vääräksi.
— Jo aiemmin moni työntekijä avo- ja laitoshoidossa oli epäillyt skitsofreniadiagnoosiani. Papereista huomasin, että osastoilla oli todettu dissosiaatio-oireilua ja psykoottisten oireiden puuttumista, mutta kukaan ei kuitenkaan puuttunut näihin epäilyihin.
Päivi Rissanen ja psykiatri ottivat riskin ja päättivät purkaa skitsofrenialääkityksen.
— Psykiatri varoitti, että voin vuoden sisällä saada psykoosin. Nyt on kulunut jo monta vuotta eikä psykoosia ole tullut. Olin siis saanut aikoinani väärän diagnoosin. Kärsinkin dissosiatiivisesta identieettihäiriöstä. Nykyään olen ilman mitään lääkitystä.
Kun Rissanen ehdotti professori Antti Karistolle väitöskirjan kirjoittamista omasta sairastumisestaan ja kuntoutumisestaan, tämä totesi, että anna mennä.
— Toivon, että väitöstyöni herättäisi ajattelemaan asenteiden merkitystä, toivon käsitettä ja kokemuksen tutkimista laajemmin. Vaikka minun tarinani ei ole yleistettävissä, siinä on kuitenkin jotain yleispätevää.
Rissanen toivoo, ettei psyykkisesti sairastunutta palloteltaisi paikasta toiseen, vaan joku ottaisi kokonaisvastuun. Näin olisi vähemmän kärsimystä, useampi saisi avun ja resurssitkin riittäisivät.
— Työuria pidennetään tarjoamalla mahdollisuuksia mielekkääseen tekemiseen ja toimintaan. Minulle tutkimustyö oli keino palata työelämään.
— Tämän kokemuksen perusteella voin sanoa, ettei toivottomia tapauksia ole. Pitää muistaa, että toivottomankin tapauksen takana on arvokas ihminen. Tarinani osoittaa, että sairaalan lepositeissä makaavakin voi vielä saavuttaa paljon.
Jokaisella psyykkisesti sairaalla on Rissasen mukaan oikeus yrittää ja epäonnistua. Jokaista pitäisi myös kohdella kuin aikuista.
— Valitettavasti monella on yhä vääriä luuloja psyykkisistä sairauksista. Psyykkinen sairaus ei merkitse sitä, että järki lähtee. Toki minäkin olen toiminut välillä irrationaalisesti ja yrittänyt vahingoittaa itseäni. Sitä en kiellä.
— Se kuitenkin harmittaa, että hoitotilanne tässä maassa on nyt se, että pitää melkein kuolla ennen kuin pääsee sairaalaan. Apua saa vasta sitten, kun asiat ovat jo tiukassa solmussa.
Omahoitajan toivoa herättävä lause pelasti Päivi Rissasen.
— Teen tällä hetkellä töitä Mielenterveyden keskusliitossa. Asun edelleen samassa asunnossa, jonka hankin jo opiskeluaikana. Vapaa-aikana tapaan ystäviäni ja matkustelen.
— Myös liikunnasta on tullut tärkeä osa elämääni. Käyn vesijumpassa, pilateksessa ja kuntosalilla. Kun vielä syksyllä jäin penkkipunnerruksessa jumiin 20 kilon alle, nyt teen sillä painolla jo kymmeniä toistoja.
Kun Päivi Rissanen teki viimeisiä korjauksia väitöskirjaansa, urakan päättyminen tärisytti ja oksennutti. Samaan saumaan sattunut 50-vuotispäiväkin meni kuntosalilla matalalla profiililla.
— Ehkä synttäreitäkin juhlitaan vielä, mutta ensin väitellään ja pidetään karonkka.
”Epämiellyttävät tunteet, kuten masennus tai mielialamuutokset, kuuluvat elämään. Ne eivät itsessään ole ongelma, vaan se miten näitä tunnereaktioita käsitellään ja mitä niille pitäisi tehdä. Niitä kun kuitenkin esiintyy ja ne ovat osa elämää”, sanoo professori, filosofian tohtori Raimo Lappalainen Jyväskylän yliopiston psykologian laitokselta.