Nuoruusvuosina alkanut paniikkihäiriö opetti Maija Mäkelää, 39, pitämään itsestään huolta. ”Patosin pahaa oloani liian pitkään”, Maija sanoo.
Kaikille kasaantuu kuormaa elämän varrella. Toisilla se purkautuu avoimesti ulospäin, mutta toisilla ikävät kokemukset kerääntyvät sisälle, kunnes posahtavat kuin painekattilasta paniikkikohtauksina.
Näin psykoterapeuttini selitti, miksi minä kärsin paniikkihäiriöstä. Olen liian kiltti ihminen ja patoaja, joka on pinonnut pahaa oloa sisälleen pitkään.
Ehkä siksi en ole koskaan kokenut paniikkihäiriötäni sairautena edes silloin, kun se oli pahimmillaan kahdeksan vuotta sitten. Toki se on mielenterveyden häiriö, yksi ahdistuneisuushäiriöiden muoto. Samalla ajattelen sen ominaisuudeksi, joka minulla herkkänä ihmisenä on.
PANIIKKI ON JÄRJETÖNTÄ pelkoa. Käsittääkseni vieläkään ei täysin tiedetä, miksi joidenkin ihmisten aivoissa aktivoituu taistele tai pakene -reaktio ilman todellista uhkaa.
Paniikkikohtaus ei näytä välttämättä ulospäin miltään. Ihminen voi vaikuttaa vähän levottomalta ja todennäköisesti haluaa poistua paikalta.
Omalla kohdallani paniikkikohtaus tuntuu pahimmillaan tältä: sydämeni hakkaa kuuluvasti, kämmeneni alkavat hiota ja pian tuntuu, ettei kehossani ole yhtään kohtaa, joka ei hikoilisi.
Ensin minulla on kuuma, hetken päästä kylmä. Sisäinen levottomuus ja ahdistus tuntuvat vahvoilta. Hengitykseni muuttuu pinnalliseksi ja sisäänhengitys tuntuu hankalalta. Ajatukset voivat sinkoilla päässä levottomina ja pyöriä kehon tuntemusten ympärillä. Mielen levottomuus voi olla jopa pahempaa kuin kehon oireet. Kun mielen saa rauhoittumaan, keho tulee perässä.
Tämä tila kestää yleensä puolisen tuntia ja tuntuu siinä hetkessä ikuisuudelta. Onneksi tänä päivänä tiedän, että sen jälkeen kohtaukseni helpottaa.
KUTSUN NIITÄ PANIIKKIKOHTAUSTEN esiasteiksi. Ne alkoivat, kun olin noin 12-vuotias esiteini. Asuimme vanhempieni ja kahden sisarukseni kanssa Elimäellä. Kävin ala-asteen kuudetta luokkaa ja aivan yhtäkkiä kesken koulupäivän minun oli päästävä välittömästi kotiin.
Sanoin opettajalle, että minulla paha olo, ja soitin maanviljelijänä työskennelleen isäni hakemaan minua. Automatkan aikana juttelimme siitä, mikä minulle yhtäkkiä tuli. En osannut selittää tuntemuksiani – minua ei oksettanut tai vatsaani vääntänyt, mutta voin huonosti.
Lepäsin päivän ja palasin kouluun. Elämä palautui normaaliksi, kunnes kohtaus toistui.
Koko yläkoulun ajan minua ja muutamaa ystävääni kiusattiin. Väkivalta oli henkistä, ja se kohdistui koko nelihenkiseen tyttöporukkaamme. Saimme osaksemme huutelua, naureskelua ja nälvimistä. Sentään se tuntui lohdulliselta, että olimme tilanteessa yhdessä.
Ahdistukseni oli kuitenkin voimakasta, ja siihen aikaan sain ensimmäisen pahan paniikkikohtaukseni. Olimme ystävieni kanssa diskossa nuorisoseurantalolla, ja olin juonut hieman siideriä. Uskon sen olleen laukaiseva tekijä. Silloin tunsin kuolemanpelkoa ensimmäistä kertaa. Taas isä tuli ja haki minut kotiin.
Peruskoulun päättyessä istuin kotona ja itkin, vaikka maailman piti olla auki. Onneksi kesäloma helpotti oloani. Syksyllä aloitin lukion eri koulussa kuin kiusaajani, ja pahin ahdistus väistyi.
PANIIKKIOIREILUNI PALASI VASTA aikuisena, kesän 2011 lopussa. Opiskelin ammattikorkeakoulussa matkailun restonomiksi ja tein toisen harjoitteluista Genovassa Italiassa. Harjoittelupaikkani meni kesän aikana konkurssiin. Lopulta asuin suuressa neljän huoneen asunnossa yksin, kun muut harjoittelijat palasivat kotiin.
Tunsin olevani totaalisen yksin. Lisäksi perheeni koira kuoli Suomessa samaan aikaan, enkä päässyt hyvästelemään. Se koski paljon. Palasin Suomeen, ja paniikkioireilu jatkui syksyn ajan epäsäännöllisesti ja laantui lopulta itsestään.
Kolmikymppisenä oireilu muuttui pahemmaksi kuin ikinä aiemmin. Satunnaisista kohtauksista tuli toistuvia ja elämää häiritseviä. Ne kasvoivat paniikkihäiriöksi.
Osittain tuntemukseni liittyivät kolmenkympin kriisiin. Matkailu ei koskaan ollut oma alani, ja mitä pidemmälle opinnot etenivät, sitä selvemmin tiesin, että haluan opiskella yliopistotutkinnon media-alalta.
Aloitin Turun yliopistossa mediatutkimuksen yliopisto-opinnot 28-vuotiaana, ja osa opiskelukavereistani oli minua kymmenen vuotta nuorempia. Aloin peilata omia valintojani ja sitä, mitä siinä iässä olisi muka pitänyt jo saavuttaa: vakaa asema työelämässä ja varallisuutta. Ajatukseni olivat välillä myös ristiriitaisia, koska nautin opinnoista.
Stressasin kuitenkin kovasti. Syksyllä 2013 olin muuttanut opintojeni perässä Helsingistä Turkuun, mutta en tuntenut kaupunkia kodikseni. Ahnehdin liikaa kursseja, ja sivuaineen tenteistä oli yllättävän vaikeaa päästä läpi.
LOKAKUISENA AAMUNA PYÖRÄILIN luennolle ja ihmettelin, miksi hengittäminen tuntui vaikealta. Menin pieneen luentosaliin odottamaan luennoitsijaa, joka oli myöhässä. Jutustelin opiskelukavereideni kanssa, ja minulla oli outo olo.
Levottomuuteni lisääntyi, kun luennoitsija tuli paikalle. Näpräsin kännykkääni, ja ahdistusta kesti puoli tuntia. Illalla kotona pohdiskelin miehelleni ääneen: sainkohan paniikkikohtauksen? Hiljalleen niitä alkoi tulla yhä useammin.
Kohtaukset toistuivat aina samassa luentosalissa. Se oli pieni tunkkainen tila, jossa minun piti olla tiistaisin ja torstaisin. Aloin kuormittua jo siitä, että tiesin luentopäivän lähestyvän.
Usein kehoni virittäytyi paniikkikohtaukseen jo bussimatkan aikana. Se tietenkin pahensi tilannettani. Ajatukseni pyörivät pelon pelkäämisen ympärillä. Välttelin jo liikkumista luentosalin läheisyydessäkin.
Elinpiirini kaventui, ja jouduin luopumaan kivoista asioista, kuten monista tapaamisista tärkeiden ihmisten kanssa. Minulla ei esimerkiksi ollut voimia lähteä Turusta parhaiden ystävieni järjestämiin vappujuhliin Helsinkiin.
ELÄMÄ EI VOI jatkua näin – sen myönsin itselleni helmikuussa 2015. Otin yhteyttä opiskelijaterveydenhuoltoon ja sain peruutusajan psykologille. Tapasin häntä kevään ajan aina juhannukseen asti. Tuntui huojentavalta, että minulla oli joku, jolle saatoin puhua kaikesta. Psykologin avustuksella tein psykoterapiahakemuksen Kelalle. Terapian pääsin aloittamaan sen syksyllä.
Kävin psykoterapiassa kahden lukuvuoden ajan. Jo ensimmäisten kuukausien aikana vointini koheni. Terapian aikana aloin muistaa myös kivoja ja hyviä kokemuksia yläasteajoilta ja tuntea niistä kiitollisuutta. Hauskat hetket ystävieni kanssa olivat hautautuneet kiusaamiskokemusten ja pahan olon alle.
Mielikuvaharjoituksissa menimme terapeutin kanssa paniikkikohtauksia aiheuttavaan tilanteeseen, luentosaliin. Hiljalleen sitä kohtaan tuntemani paniikki himmeni. Joka kerta kun pääsin luennolle asti, itsetuntoni kohosi. Olin onnistunut.
Terapeuttini kannustamana kerroin tilanteestani myös kandiohjaajalleni. Puhuin myös opiskelijakavereilleni tilanteestani. Jutellessani paniikkihäiriöstäni ensi kertaa avoimesti murruin ja itkin – ja se tuntui helpottavalta.
OLEN HYVÄKSYNYT PANIIKKIHÄIRIÖN osaksi elämääni. En pääse siitä koskaan täysin eroon, mutta voin elää myös oireettomia aikoja.
Psykoterapian päättymisen jälkeen olen voinut hyvin, ja kohtaukset ovat nykyään harvinaisia. Samalla tiedostan, että paniikkihäiriöni voi aktivoitua uudelleen. Nyt minulla on kuitenkin työkalut, enkä ole avuton paniikin edessä.
Paniikkikohtaukset pysyvät poissa, kun elän säännöllistä arkea. Käytän todella vähän alkoholia, koska se saattaa laukaista paniikin. Syön ja juon hyvin ja terveellisesti, uin luonnonvesissä, nukun tarpeeksi ja harrastan liikuntaa. Juoksen ja talvisin hiihdän. Maastohiihto on ollut suuri rakkauteni lapsesta asti.
Jooga kuuluu päivärytmiini, ja aloitan aina aamuni lyhyellä harjoituksella. Se rauhoittaa, jos kehoni käy ylikierroksilla. Kaikki urheilu poistaa levottomuutta. Pienikin lenkki on aina parempi vaihtoehto kuin jäädä kotiin kiukuttelemaan.
OSAAN TUNNISTAA VINKIT, jotka kehoni antaa paniikkikohtauksen lähestyessä. Tunnen, miten levottomuus nousee. Nykyään en enää pelkää sitä, vaan voin muistuttaa itseäni, että ei ole mitään hätää.
Sisäisellä puheella ja hengitysharjoituksilla on suuri merkitys. Keskityn pitkään uloshengitykseen enkä yritä ahnehtia happea keuhkoihini vauhdilla.
En enää kasvata sisälleni negatiivista kuormaa. Jos jotain ikävää tapahtuu, se pitää purkaa heti auki ja jättää taakse. Tunteiden tukahduttaminen on pahin mahdollinen vaihtoehto.
Viime vuosina olen opetellut jämäkkyyttä. Vedän rajoja tilanteissa, joissa minua kohdellaan huonosti tai minulle puhutaan rumasti – jos vaikkapa työpaikalla kollega yrittää pompotella. Haluan puolustaa itseäni paremmin. Se on elämän mittainen matka, mutta olen jo hyvällä tiellä.
Mielialalääkkeet määrätään ensikertalaiselle hataralla tietämyksellä siitä, millaisia sivuvaikutuksia hänelle yksilöllisesti aiheutuu.
Ihminen voi olla masentunut, vaikka nousee aamuvarhaisella töihin, huolehtii itsestään ja tapaa ystäviään. Niin kutsuttua korkean toimintakyvyn masennusta sairastava suoriutuu arjesta, mutta asiat eivät enää tuo iloa.