Menneet kuukaudet ovat olleet omiaan syventämään ongelmia. Ja ne, joilla ongelmia on, ovat jääneet niiden kanssa yksin.
Yksi koronaviruspandemian pitkäaikainen seuraus voi olla globaali mielenterveyskriisi, varoitti YK viime viikolla. Kun koronavirus aikanaan saadaan hallintaan, masennus ja ahdistus jäävät – ja siksi kevään mukanaan tuomia mielenterveyden ongelmia tulisi alkaa hoitaa jo nyt, kuului viesti.
Suomessa mielenterveyden ongelmat ovat lisääntyneet jo ennen koronavirusepidemian aikaa. Mielenterveyden häiriöt ovat olleet selvästi kasvava syy sairauspoissaoloihin ja työkyvyttömyyseläkkeisiin vuodesta 2017 saakka.
Mielenterveysomaisten keskusliiton Finfamin mukaan arviolta joka neljäs lapsi Suomessa elää perheessä, jossa vanhemmalla on hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma. Näiden ongelmien kirjo on laaja ja kasautuminen sekä vakavuusasteet vaihtelevat, mutta joka neljäs on yhtä kaikki suuri osuus.
Lähtökohdat kevääseen olivat monella siten jo valmiiksi hauraat. Kun koronavirusepidemia sulki osia yhteiskunnasta, myös monet tuki-, kuntoutus- ja sosiaalipalvelut keskeytyivät, vähenivät tai muuttuivat etäavuksi. Menneet kuukaudet ovat olleet omiaan syventämään ongelmia. Ja ne, joilla ongelmia on, ovat jääneet niiden kanssa yksin.
Poikkeusaika on vaikuttanut myös mielenterveys- ja päihdeongelmista kärsivien läheisiin. Todennäköisesti myös osalle lapsista on kasautunut tänä keväänä kohtuuton vastuu omasta vanhemmasta ja perheestä huolehtimisesta.
Alkavalla viikolla koulut päättyvät runsaan parin viikon lähiopetusjakson jälkeen. Kun uusi lukuvuosi alkaa elokuussa, lapset ovat eläneet tätä parin viikon aikaa lukuun ottamatta poissa koululuokista viiden kuukauden ajan. Miten se mahdollisesti vaikuttaa ongelmaperheiden lapsiin, jää nähtäväksi.
Ammattilaiset ovat olleet huolissaan myös siitä, että kaikkein vakavimmat mielenterveysongelmat ovat jääneet kevään aikana piiloon. Terveydenhuollosta on pitkin uutiskevättä kerrottu, ettei potilaita hakeudu hoidon piiriin normaaliin tapaan. Tämä on koskenut myös psykiatrisia potilaita. Tampereen yliopistollisen sairaalan psykiatrian toimialuejohtaja arvioi Ylellä, että kevät on ollut tyyntä myrskyn edellä – hyvin sairaatkaan ihmiset eivät hakeudu nyt hoitoon.
Myös tilastot näyttävät heijastavan ongelmien syvenemistä. Epäillyt itsemurhat lisääntyivät maalis–huhtikuussa lähes 15 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Poliisin tilastoissa on näkynyt kasvua kotihälytyksissä ja perheväkivallassa.
Menneet kuukaudet ovat kasanneet huolikuormaa ja vaikeuksia myös sinne, missä niitä ei ennen ollut: yksinäisyyttä, ahdistusta, työttömyyttä tai lomautuksia, talousvaikeuksia ja epävarmuutta.
Se on näkynyt myös auttavissa puhelimissa. Esimerkiksi Mieli Suomen Mielenterveys ry:n valtakunnalliseen kriisipuhelimeen soitti tammi–huhtikuun aikana lähes 83 000 ihmistä – 46 prosenttia enemmän kuin vuosi sitten samaan aikaan. Ensimmäistä kertaa soittavien määrä kasvoi. Kriisipuhelintoiminnan päällikkö kertoi aiemmin toukokuussa, että puheluissa on näkynyt erityisesti lisääntynyt alkoholinkäyttö, masennusoireiden paheneminen ja epävarman ajan aktivoimat vanhat traumat (HS 7.5.).
Kulunut kevät on ollut näköalaltaan sumea sen suhteen, miltä Suomi ja maailma näyttävät koronaviruspandemian jälkeisessä ajassa. Mitä hyvää ja mitä huonoa tästä ajasta jää? Minkälaiseen hyvinvointivaltioon on varaa? Kuinka pitkä on toipumisaika? Tuleeko jokin niin kutsuttu uusi normaali? Mikä kaikki meitä odottaa?
Siihen, miltä Suomi näyttää, vaikuttaa myös se, miltä suomalaisten mielenterveys näyttää ja millaiseen hoitoon, jälkihoitoon ja ennalta ehkäisevään hoitoon yhteiskunta kykenee poikkeusajan jälkeen.
Ahdistus, kuormitus ja näköalattomuus on osassa kodeista onneksi vain tilapäistä. Mutta vielä näkymättömässä tulevaisuudessa lymyää vastaus siihen, kuinka syviksi ongelmat osalla ihmisistä ehtivät mennä ja kuinka pitkäkestoisia seurauksia keväästä on hyvinvoinnin ja mielenterveyden kannalta.
Koronavirusepidemiaa ja 1990-luvun lamaa on monin osin epätarkoituksenmukaista vertailla keskenään. Mielenterveyden kohdalla 1990-luvun kriisistä opittu kuitenkin pätee nykyajassakin: välittömiä vaikutuksia tulee nopeasti, mutta pitkäaikaiset ja mahdollisesti ylisukupolviset vaikutukset nähdään vasta viiveellä.
Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.
Surututkija Anna Liisa Ahon mukaan suru ei välttämättä tarvitsisi diagnoosia, mutta sen saaminen voi olla merkittävää esimerkiksi oikeanlaisen terapian saamiseksi.
Tänä keväänä tuli kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun tajusin olevani uupunut. Paniikkikohtaus, joka minut pysäytti, oli ehkä elämäni merkittävin yksittäinen hetki. Se nosti pelottavan kirkkaasti tietoisuuteeni sen, miten huonosti voin.