Miia Moisio tietää, että vuosikymmeniä jatkuneesta masennuksesta voi toipua. Itse hän havahtui huomatessaan, että kärsimyksestä oli tullut naamio, jonka taakse hän piiloutui. Minna juti, Kuvat paula kukkonen/Otavamedia
Miia Moisio, 44, vietti lapsuutensa Ylöjärvellä. Hän kävi koulua, pääsi ylioppilaaksi ja opiskelemaan, valmistui teologian maisteriksi, meni naimisiin ja sai kaksi lasta.
Ulospäin ei näkynyt, että lähes koko tuon ajan Miiaa piinasivat häpeä ja arvottomuuden tunne, jotka saivat hänet sairastumaan masennukseen. Masennus oli kuin peitto, jonka hän veti ylleen ja jonka alle hän yritti piiloutua. Mitä heikommilla hän tunsi olevansa, sitä herkemmin ja kovemmin sairaus iski.
Miia oli masentunut kolmekymmentä vuotta. Sitten hän parani.
”Masennus on usein häpeäsairaus”
Mustavalkoinen kissa kävelee raukeasti pohjoishelsinkiläisen paritalon pihalla. Äiti ja pellavapäinen poika purkavat auton takaluukusta ostoskasseja ja lähtevät kantamaan niitä sisälle. He hymyilevät toisilleen.
Sisällä äiti nostaa kassit keittiöön. Poika huomaa tietokoneella istuvan veljensä. Tämä tuskin näkee tulijoita ja havahtuu vasta, kun veli juoksee hänen luokseen katsomaan, mitä ruudulla on.
Miia erosi poikiensa Matiaksen, 13, ja Wilhelmin, 10, isästä kuusi vuotta sitten. Se tapahtui hyvin pian sen jälkeen, kun Miia tunsi voittaneensa masennuksen. Hetkeä aiemmin hänet oli myös vihitty papiksi.
– Olin vihdoin saanut mieleni haltuuni. Pystyin irrottautumaan asioiden liiallisesta murehtimisesta ja ankaruudesta, jota tunsin itseäni kohtaan.
Lopultakin hänellä oli voimia katsoa suoraan itseensä ja nähdä oman masennuksensa syyt.
– Masennus on usein häpeäsairaus. Olin vuosia kokenut itseni vääränlaiseksi. Se oli peruskokemukseni itsestäni. Se synnytti häpeän ja vei voimani.
Koska ajatus vääränlaisuudesta oli syntynyt jo lapsuudessa, siitä oli helppo syyttää kasvuympäristöä ja vanhempia. Masennuksesta parantuminen edellytti kykyä anteeksiantoon.
– Nyt minulla oli myös sitä, Miia sanoo.
Miia liikkuu mielellään luonnossa pitääkseen yllä myös fyysisen kuntonsa.
”En löytänyt vanhempien eron jälkeäni enää paikkaani perheessä”
Miian elämän ensimmäinen iso kriisi oli vanhempien ero, joka tapahtui, kun Miia oli kahdeksanvuotias ja pikkuveli kaksi vuotta nuorempi.
Ero ei ollut poikkeuksellisen dramaattinen, mutta perheen elämän se muutti täysin. Vielä 1980-luvulla eron vaikutuksia ei tunnettu niin kuin nyt, eikä niihin osattu varautua.
– Näimme edelleen paljon isää, joka muutti asumaan lähelle. Äiti ja isä eivät riidelleet meidän lasten nähden tai moittineet meille toisiaan. Pystyimme edelleen viettämään syntymäpäivät ja muut perhejuhlat yhdessä, Miia muistelee.
Siitä huolimatta eron jälkeen syntyneet uudet tilanteet vaativat häneltä paljon. Äiti meni pian uudelleen naimisiin ja sai uuden vauvan. Tapahtumat vyöryivät Miiaa kohti nopeammin ja rajummin, kuin mikä olisi ollut hänelle omin tapa kohdata uutta.
– Olisin tarvinnut muutoksille pidemmän kypsyttelyajan kuin mitä sain.
Miia oli hämmentynyt lapsi. Eron jälkeen hän ei enää löytänyt paikkaansa perheessä. Hän tunsi olonsa turvattomaksi ja häntä pelotti.
Miia muistuttaa, että lapsi tarvitsee hyvään kasvuun muutakin kuin perushoivaa.
– Jokaisella on koko elämänsä ajan tarve olla näkyvä, hyväksytty ja rakastettu juuri sellaisena kuin on. Jonkun olisi pitänyt kertoa minulle, mitä tapahtuu, ja kysyä, miltä minusta tuntuu.
Kokiessaan itsensä ulkopuoliseksi Miia alkoi häivyttää itseään. Näkymättömänä hän tunsi itsensä arvottomaksi.
”Ihminen voi olla masentunut ja iloinen yhtä aikaa”
Ollakseen tuottamatta huolta Miia ei näyttänyt, että hän uupui. Hän oli huolehtiva isosisko, joka kantoi vastuuta veljestä ja uudesta pikkusiskosta. Äidistäkin hän tunsi huolta. Hän oli kunnianhimoinen suorittaja ja kiltti tyttö, joka menestyi hyvin koulussa.
– Ihminen voi olla masentunut ja iloinen yhtä aikaa. Suorittaminen oli minun keinoni säilyä hengissä. Sain siitä tyydytystä, Miia sanoo.
Äiti oli joskus sanonut, että olisi hienoa, jos Miiasta tulisi pappi. Miia oli kiinnostunut hengellisistä asioista, filosofiasta ja psykologiasta. Keväällä 1994 hän päätti pyrkiä Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan.
Ensimmäisenä vuonna hän sai kokoon vain muutamia opintoviikkoja.
– Olin liian väsynyt. Itkeskelin paljon. Lopulta äiti tilasi minulle ajan terveyskeskuslääkärille. Tämän ohje oli, että e-pillerit pois. Lääkärin mielestä ne olivat masennukseni syy.
”Olisin tarvinnut hyväksyvää katsetta”
– Hyvinvointivaltiossa kenellekään ei saisi käydä niin kuin minulle, Miia sanoo.
– Hain vuosien aikana useasti apua, mutta loppujen lopuksi jouduin luotsaamaan itseni yksin pois masennuksesta.
Toisena opiskeluvuonna Miia pääsi psykoterapiaan.
– Hyvää olivat sovitut tapaamiset, joihin kolmen vuoden ajan raahauduin. Tunnollisena ihmisenä en jättänyt niitä koskaan väliin. Ne toivat elämääni säännöllisyyttä, joka piti minut hengissä.
Terapiassa hän pääsi myös sanomaan ääneen sen, että oli vihainen äidilleen. Siihen asti hän oli kääntänyt kaiken vihan itseensä.
Edelleen Miia kuitenkin tunsi jäävänsä hyväksyntää vaille.
– Olisin tarvinnut hyväksyvän katseen, joka olisi kertonut minulle, että olen rakastettu ja että minua kohtaan voi tuntea myötätuntoa.
Myös patistus elämäntaparemonttiin olisi ollut paikallaan.
– Olin anorektinen. Minun olisi pitänyt jo tuolloin saada ruokavalioni kuntoon, nukkua enemmän ja vähentää alkoholin käyttöä. Näihin terapiassa ei kiinnitetty ollenkaan huomiota.
”En voinut jättää lasta hetkeksikään”
Masentunut ei ole itkevä mörkö, Miia sanoo. Hän muistuttaa, että moni työssä käyvä aikuinen kärsii masennuksesta, jota läheisimmätkään työtoverit eivät huomaa.
Kolmenkymmenen vuoden ajan hänkin pystyi lähes koko ajan peittämään tilansa, opiskelemaan ja käymään töissä. Opinnot venyivät, mutta hän valmistui maisteriksi seitsemän vuoden jälkeen 2001.
Valmistuttuaan Miia oli opettajana Helsingin yliopistolla. Hän viihtyi töissä, ja ammatillisen itsetunnon kasvaminen tuntui mukavalta. Kaikki tuntui menevän paremmin ensimmäisen lapsen syntymään asti.
Miehensä hän tapasi 2004, ja hyvin pian he päättivät tehdä vauvan. Noin kuusi kuukautta Matiaksen syntymän jälkeen Miia masentui taas.
– Olin aivan neuroottinen. En voinut jättää lasta hetkeksikään, koska pelkäsin hänen kuolevan. En halunnut antaa vauvaa hoitoon. En pitänyt edes aurinkolaseja, koska olin lukenut jostakin, että lapsella täytyy olla katsekontakti äitiin.
Terapian kokeneena Miia osasi hakea apua. Hän sai lääkityksen, akupunktio auttoi häntä nukkumaan ja hänet ohjattiin äitien vertaistukiryhmään.
– Ryhmä oli loistava. Joidenkin äitien kanssa pidämme edelleen yhteyttä toisiimme, Miia sanoo.
Koska perhe-elämä lähti sujumaan nyt hyvin, Miia ja hänen miehensä päättivät, että toinen lapsi saa tulla.
– Wilhelmin syntymän jälkeen en varsinaisesti sairastunut, mutta väsyneenä aloin taas tuntea ahdistuksen pohjavireen. Minusta tuli hirvittävän ärtynyt. Koin olevani taas heikoilla. Ajattelin, että sairastun pian.
– Paranin, kun uskalsin luopua kärsimyksestä, Miia sanoo.
”Lopulta väsyin voimaan huonosti”
”Eräänä aamuna nousin sängystä ja sanoin ääneen kylpyhuoneen peilikuvalle, että nyt tämä helvetti saa riittää. En ollut enää itsetuhoinen, vaan olin loputtoman kyllästynyt ja väsynyt masennus-nimiseen ystävääni, joka oli ollut kuin liima minussa lähes kolmenkymmenen vuoden ajan. Olin väsynyt olemaan onneton ja loputtoman uupunut. Lisäksi olin alkanut kärsiä selittämättömistä kovista kivuista koko kehossa. Tuosta päivästä tuli masennukseni käännekohta.”
Näin Miia kirjoittaa tällä viikolla ilmestyvässä kirjassaan Toivon kirja masennuksesta.
Se on vertaistarina, jossa on onnellinen loppu. Peilikuvaansa katseleva Miia heräsi kuin sumusta. Hän tajusi sairastaneensa niin pitkään, ettei enää tiennyt, mitä hän olisi ilman masennusta.
– Olin omaksunut masennusidentiteetin. Jos joku kysyi minusta jotakin, osasin enää vastata vain sen, että olin sairastanut pitkään vakavaa masennusta.
Masennus oli ollut hänelle kuin peitto, jonka alta hän haki turvapaikkaa, mutta nyt siitä oli tullut naamio, jonka takana hän piileksi. Hän pelästyi ymmärtäessään, että osa hänestä oli jopa nauttinut uhrina olemisesta ja kärsimyksestä.
– En ehkä koskaan pysty tarkasti selittämään, mitä minulle tapahtui. Väsyin voimaan huonosti. Ehkä minut ajoi paranemaan syyllisyys lasten edessä. Olin selkä seinää vasten. Heidän takiaan minun oli löydettävä elämänhalu ja toivuttava, Miia pohtii.
Sen jälkeiset keinot parantumiseen olivat aluksi hyvin konkreettisia ja toiminnallisia. Miia aloitti elämäntaparemontista, sillä hän ymmärsi, että heikkona ja väsyneenä hän oli erityisen altis masennukselle. Hän luki Eckhart Tollen kirjan Läsnäolon voima, meni homeopaatille ja mindfulness-kurssille.
”Uutta varten pitää luopua vanhasta”
– Timantitkin hioutuvat kovassa puristuksessa, Miia sanoo.
Seitsemän vuoden kotiäitiyden jälkeen hän aloitti hiljalleen myös työt kodin ulkopuolella. Ollessaan masentunut ja tuntiessaan häpeää hän ei ollut voinut kuvitellakaan ottavansa vastaan Jumalan rakkautta. Nyt sekin muuttui. Hän tunsi olevansa valmis pappisvihkimykseen.
Ennen vihkimistä tehtävä psykologinen testi jännitti Miiaa. Mitä se hänestä kertoisi? Lausunnon mukaan hän oli psyykkisesti erittäin vahva ja ennustettava. Häntä suositeltiin kriisityöhön.
– Masennus oli hionut minut ymmärtämään ihmisten haavoja. Tunnistan herkkyyden ja haavoittuvuuden, joka kaipaa syliä kehdosta hautaan, Miia sanoo.
Iso muutos ravisteli myös parisuhdetta. Miia ja hänen miehensä päätyivät eroon.
– Olimme miettineet sitä jo pitkään. Päätös ei ollut enää vaikea, kun eräänä iltana totesimme, että tämä oli nyt tässä.
Toipumisen jälkeisiä rankkoja päätöksiä Miia selittää sillä, että isoissa prosesseissa on usein kysymys myös identiteetin muuttumisesta. Kun hän opetteli tunnistamaan ja hyväksymään omat tunteensa, hänestä tuli aiempaa rohkeampi.
– Ennen kuin uutta voi kasvaa, sitä varten pitää luoda tyhjää tilaa ja luopua jostakin vanhasta, hän miettii ratkaisujaan.
”Löysin vanhemmuuteni vasta eron jälkeen”
Erossa Miia mietti paljon poikiaan.
– Tiesin, miltä eron jälkeinen elämä voisi heistä tuntua. Minusta kuitenkin tuntuu, että löysin oman vanhemmuuteni kunnolla vasta eron jälkeen.
Miia puhuu lastensa kanssa paljon. Muutoksista jutellaan yhdessä ja Miia pyrkii selittämään pojille, mitä tapahtuu. Hän haluaa antaa lapsilleen aikaa ja on tehnyt työelämän valinnat niin, että voi joustaa ja olla mahdollisimman paljon poikiensa kanssa.
– Eron jälkeen kotimme ilmapiiri vapautui. Minusta tuli hyväntuulinen ja rennompi äiti, nautin lapsista, ja se välittyy suoraan heille.
Avioeron jälkeen Miia alkoi ymmärtää myös omaa äitiään uudella tavalla. Hän on pystynyt samastumaan tämän kokemuksiin, ja he ovat lähentyneet. Masennuksesta toipumisen kannalta se on ollut tärkeää, sillä Miia ei tunne enää katkeruutta äitiään kohtaan.
– Kasvoin aikuiseksi vasta masennuksen ja eron jälkeen, hän sanoo.
Miisu-kissa on ollut Miian ystävä jo kahdeksan vuotta.
”Kärsimyksestä kiinni pitäminen on usein tiedostamatonta”
Miian tarinan iso kysymys on tämä: miten suuri merkitys omalla tahdolla on masennuksesta toipumisessa?
– Masennuksesta on vaikea toipua, jos ei halua luopua kärsimyksestä, Miia vastaa.
– Monelle sairaalle kärsimyksestä kiinni pitäminen on tiedostamaton valinta. Itse havahduin, kun tajusin pitäväni siitä kiinni.
Miian oman historian tarkoitus on se, että hän voi nyt auttaa muita. Sielunhoitajana hän ottaa vastaan apua tarvitsevia, vetää eroryhmiä, luennoi ja ohjaa kursseja, joiden yhteisenä nimittäjänä on ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi. Miia on myös mindfulness-ohjaaja.
– Itsestäni minun on pidettävä erityisen hyvää huolta koko loppuelämäni. Kun eteen tulee ongelmia, en anna periksi houkutukselle mennä masennuksen alle piiloon. Olen oppinut rakastamaan itseäni.
Miia Moisio, 44
Ammatti: Teologian maisteri ja tohtoriopiskelija, hyvinvointialan yrittäjä.
Asuu: Helsingissä.
Perhe: Pojat Matias ja Wilhelmi.
Ajankohtaista: Toivon kirja masennuksesta ilmestyy 24.5. Otavan kustantamana Hidasta elämää -sarjassa.
anna.fi
Yhä useampi nuori aikuinen jää mielenterveyssyistä työelämän ulkopuolelle. Taustalla voi olla uran tekemiseen liittyvä burnout tai köyhyyttä, hoitoon pääsyn vaikeutta ja uupuminen tukiviidakkoon, kirjoittaa tutkijatohtori Sanna Rikala.
Mielenterveyssyistä johtuvat sairauspoissaolot ovat lisääntyneet erityisesti työuransa alussa olevilla ja keskivaihetta lähestyvillä suomalaisilla.