Surututkija Anna Liisa Ahon mukaan suru ei välttämättä tarvitsisi diagnoosia, mutta sen saaminen voi olla merkittävää esimerkiksi oikeanlaisen terapian saamiseksi.
Surua on ehkä vaikeaa pitää sairautena, sillä menetykset ovat luonnollinen ja väistämätön osa elämää. Siitä huolimatta surevat eivät usein saa tarvitsemaansa apua läheisen kuoleman käsittelyyn.
Pitkittynyt suru on nyt saamassa oman diagnoosinsa Maailman terveysjärjestö WHO:n ylläpitämässä tautiluokituksessa. Nykyään Suomessa diagnostiikan työkaluna käytetään ICD-10-luokitusta, mutta päivitetty ICD-11 pyritään saamaan käyttöön parin vuoden sisällä.
Pitkittynyt suru tarkoittaa toimintakykyä häiritsevää voimakasta läheisen suremista, joka on kestänyt yli kuusi kuukautta. Pitkittyneestä eli komplisoituneesta surusta arvioidaan kärsivän noin kymmenen prosenttia läheisensä menettäneistä.
Sen sijaan läheisen äkkikuoleman tai traumaattisen menetyksen kokeneista joka toisella suru pitkittyy.
Tampereen yliopiston terveystieteen dosentti ja surututkija Anna Liisa Ahon mukaan pitkittyneessä surusta kärsivällä kuoleman kieltämisen vaihe surun käsittelyssä pitkittyy.
”Normaali suru on rakkautta ja ikävää kuollutta kohtaan, mutta näille sureville jää se kuolintilanteen trauma päälle, varsinkin, jos ovat olleet kuoleman hetkellä läsnä. Henkirikoksen, itsemurhan, hoitovirheen tai lapsen kuoleman jälkeen voi olla kauhean syvä katkeruus ja viha tekijää kohtaan, jolloin sureva ei pysty siirtymään elämässä eteenpäin, kun kuolemaa ei pysty hyväksymään.”
Tällä hetkellä surun aiheuttama työkyvyn menetys diagnosoidaan yleensä joko masennukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi.
Aho korostaa, että tällaiset tilanteet vaativat aina traumaattisen kokemuksen terapeuttista käsittelyä. Pitkittyneen surun diagnoosi voisi mahdollisesti taata Kela-korvattua terapiaa äkkikuoleman kohdanneelle, mutta avun pitäisi saavuttaa omaiset huomattavasti aiemmin.
”Jos joutuu kuusi kuukautta odottamaan, se on hirveän pitkä aika siihen nähden, että sureva tarvitsee avun heti. Lisäksi suruun erikoistuneille psykoterapeuteille on hirveän pitkät jonot.”
Kuuden kuukauden aikaraja on Ahon mukaan myös jokseenkin keinotekoinen. Esimerkiksi hänen tutkimuksissaan lapsensa menettäneillä vanhemmilla voimakas suru ja kaipaus läpi elämän.
Surututkijat ovat kansainvälisestikin yhtä mieltä siitä, että surun perusluonteeseen kuuluu sen pitkä kesto.
”Kukaan ei ole surun alkuvaiheessa työkykyinen, vaikka kyseessä ei sinänsä ole sairaus.”
Ahon mielestä suru ei välttämättä tarvitsisi diagnoosia, mutta yhteiskunnan pitäisi muuttaa suhtautumista suruun. Kuolemantapauksen jälkeen lähiomaisten pitäisi saada vähintään hautajaisiin asti palkallista sairauslomaa automaattisesti joko Kelan tai työnantajan kautta.
”Kukaan ei ole surun alkuvaiheessa työkykyinen, vaikka kyseessä ei sinänsä ole sairaus, vaan normaalia rakkautta ja ikävää kuollutta kohtaan. Itse olen aina sanonut, että en menisi sellaisen kirurgin leikkauspöydälle, jonka lapsi on kuollut edellisenä päivänä”, Aho sanoo.
Toisaalta surun diagnoosilla on myös merkityksensä. Tällä hetkellä surun aiheuttama työkyvyn menetys diagnosoidaan yleensä joko masennukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi.
”On esimerkiksi sellaisia tapauksia, että vanhemmat, joiden lapsi on kuollut, eivät ole saaneet henkivakuutusta sen takia, että sairausloman syynä on ollut masennus”, Aho kertoo.
Aina esimerkiksi lapset eivät pääse avun piiriin.
Surun käsittelyavun puutteellisuuden takia Ahon johtama ja Hoitotyön tutkimussäätiön rahoittama työryhmä laati pari vuotta sitten hoitosuosituksen läheisen äkkikuoleman kohdanneille omaisille.
Ahon mukaan akuutti kriisiapu on monella Suomalaisella paikkakunnalla toimivaa, mutta omaiset jäävät hautajaisten jälkeen liian usein oman onnensa nojaan.
”Saattohoidossa omaiset jollain tasolla saavat tukea. Mutta jos ihminen kuolee äkillisesti ja hänet viedään kotoa tai onnettomuuspaikalta sairaalaan, pahimmillaan sieltä otetaan yhteyttä vain potilasasiakirjoihin merkitylle lähiomaiselle. Tällöin esimerkiksi lapset eivät pääse avun piiriin”, Aho sanoo.
Hoitosuositus painottaakin koko perheen tukemisen tärkeyttä äkkikuoleman jälkeen. Esimerkiksi itsemurhan tehneen perheenjäsenillä tiedetään olevan huomattavan suuri itsemurhariski. Lisäksi sururyhmiin ohjaamista pitäisi tukea paremmin.
”Koordinoin itse erityisesti lapsen kuolemaan liittyviä tukiryhmiä ja osallistujat ovat yleensä hyvin oma-aloitteisia. Mutta sitten kun on ne syrjäseudun Matti ja Maija, joiden lapsi on kuollut, ei heiltä kukaan ole välttämättä kysymässä vointia tai kertomassa, että tällainen ryhmä on olemassa”, Aho sanoo.
On surevien hoidon kehittämisessä saatu onneksi onnistumisiakin. Yksi esimerkki niistä on uudistus, jonka mukaan myös isät ovat kohtukuoleman jälkeen oikeutettuja isyysrahaan.