suomi — Страница 51 — Жизни

Опубликовано 15.02.202313.02.2023 от Olga Juntunen — Оставить комментарий

Yksinäinen kaipaa toista ihmistä.

Yksinäisyys on teema, jota nyt tekee vähän mieli pyöritellä. Se on teema, joka koskettaa hyvin montaa suomalaista. Yksinäisyyden vuoksi moni kärsii hiljaa itsekseen ja hakee esimerkiksi auttavista puhelimista helpotusta oloonsa.

Puhutaan vapaaehtoisesta ja sellaisesta yksinäisyydestä, joka ei ole ihmisen oma valinta. Puhutaan myös pitkään jatkuneesta ja väliaikaisesta yksinäisyydestä. Yksinäisyys voi liittyä myös erilaisiin elämäntilanteisiin, ikään, terveyteen ja niin edelleen. Yksinäisyys voi olla ihan konkreettista, ei ihan oikeasti ole ketään toista tai se voi olla mielentila.

Vapaaehtoisesti yksinäinen hakeutuu yksinäisyyteen, ehkä hetkeksi lepäämään ja keräämään voimia. Yksinäisyys voi olla hyvä keino purkaa henkisesti täysinäistä oloa. On tärkeää tiedostaa sosiaalinen tai muu ähky, jotta ei tule liian täyteen erilaisia asioita. Ihmiset tarvitsevat yksinäisyyttä eri määriä; esimerkiksi erityisherkälle tai sosiaalista työtä tekevälle yksinäisyyteen vetäytyminen voi olla henkisen hyvinvoinnin kannalta lähes elinehto – lepopaikka. Lepopaikkana yksinäisyys on hiljaisuuden ja rauhan olotila, jossa voi olla itselleen läsnä.

Kaikki eivät osaa olla yksin edes pieniä hetkiä – yksinäisyydessä on ehkä jotain sellaista, joka muistuttaa jostain vanhasta ja kipeästä. Toisen lepopaikka on toiselle ahdistava, tuskainen ja pelottava paikka.

Viime aikoina olen kuitenkin puhunut ihmisten kanssa yksinäisyydestä, jota nyt haluan pohtia vähän enemmänkin. Siitä yksinäisyydestä jota tuntee ihmisten keskellä; parisuhteessa, ystävien keskellä, työporukassa… Mistä syntyy tunne siitä, että on yksin ja olo on autio ja tyhjä? Se ettei oikein mistään saa kiinni eikä millään ole merkitystä, jos ei saa yhteyttä toisiin ihmisiin.

Paljon puhutaan siitä, miten ihminen on lopulta aina yksin ja toisaalta taas siitä, että olemme kaikki yhtä, yhteydessä toisiimme. Niinpä niin ja mitä jos silti tuntuu, että on ihan liian yksin? Noissakin ajatuksissa on minun mielestäni sisälle rakennettuna ajatus siitä, ettei ole lupa tuntea yksinäisyyttä. Että siinäkin tunteessa on jotain sellaista, josta pitää syyllistyä.

Jokin tässä ihmisten elämässä minua koskettaa. Miten meistä on tullut niin irrallisia, ettemme tunne kuuluvamme kenellekään tai mihinkään yhteisöön? Moni itkee sukua ja perhettä, joka on, mutta ei ole kuitenkaan. Mistä eväistä syntyy sellainen olo, ettei ole tyhjä eikä yksinäinen? Ehkä siitä että on olemassa ihmisiä, jotka ottavat kopin silloin, kun itse ei jaksa ja kun uhkaa pudota pohjalle. Siitä että on ihmisiä, jotka kaksinkertaistavat ilon ja puolittavat surun. Että saan olla sellaisena kuin olen, vailla pelkoja tietäen, että tässä olen ja tällaisena minut hyväksytään. Että olisi se toinen tai ne toiset, joiden oma olen ja joiden keskellä tunnen saavani rakkautta.

Oletko tyhjä vai täysi? Ehkä kumpaakin?

Kenen oma sinä olet?

Kurkkaa kirjat:

Опубликовано 11.02.202306.02.2023 от Olga Juntunen — Оставить комментарий

Ennen terapiaa en uskaltanut kiintyä edes villakoiraan.

Kirjailija Joonatan Tola pikkupoikana tiettävästi Linnanmäen huvipuistossa. Joonatan Tola peri kassikaupalla sukunsa kirjeitä. Niistä syntyi kaksi kipeän hervotonta romaania. Esikoisteos perkasi taiteilijaisän vaiheita, nyt julkaistu Hullut ihanat linnut ruotii äidin ja pojan suhdetta.

Kun kirjailija Joonatan Tola, 39, peri kolme isoa kassillista isänsä ja sukunsa kirjeenvaihtoa hänelle aukesi yhtäkkiä aivan uudenlainen mahdollisuus tutustua vieraaksi jääneeseen perheeseensä. Se oli lapsena molemmat vanhempansa menettäneelle miehelle lahja.

Joonatanin varhaislapsuutta varjostivat isän ja äidin sairaudet ja varsinkin taiteilijaisä Mikko J. Tolan levoton elämäntapa. Perhe muutti usein paikkakunnalta toiselle. Isä tappoi itsensä, kun Joonatan oli kuusivuotias. Äiti kuoli pitkäaikaiseen sairauteensa viisi vuotta myöhemmin. Nelihenkinen sisarusparvi sijoitettiin ensin lastensuojelulaitokseen ja sitten perhekotiin.

Joonatan toteaa, että sukulaisilta säästynyt kirjallinen jäämistö sisälsi myös raskaita asioita, mutta nekin olivat täysorvolle ja juurettomaksi itsensä kokeneelle miehelle tärkeitä menneisyyden ymmärtämisen apuvälineitä.

– Esimerkiksi isän itsemurhakirjeet auttoivat rakentamaan sellaisia historian vaiheita, joista minulla ei ollut aiemmin käsitystä, Joonatan toteaa.

Kirjailija Joonatan Tola pikkupoikana tiettävästi Linnanmäen huvipuistossa. — KuvatekstiJoonatan Tola sai elää perhekodissa iloista lapsen elämää, johon kuului myös retkiä huvipuistoon.

Kuva: Joonatan Tolan kotialbumi

Menneisyys oireili fyysisinä sairauksina

Vanhempien kuoleman jälkeen perhekoti muodostui Joonatanille kiintopisteeksi. Lapsi eli elämäänsä lasten asioista innostuneena. Joonatan pelasi innoissaan lätkää luokkakavereiden kanssa.

– Sijoituslapsen asema on kokemuksena aika ristiriitainen, mutta en minä ajatellut asuvani missään perhekodissa. Se tuntui ehdottomasti kodilta.

Aikuistuttuaan ja omilleen muutettuaan Joonatan ei juuri menneitä muistellut.

– En miettinyt lapsuusasioita nuorena tai edes nuorena aikuisena. Valtaosan elämästäni se ei käväissyt mielessäkään. Ensimmäistä kertaa tajusin kolmekymppisenä, että minulla on perhekotia edeltänyt lapsuus.

Lapsuudenkokemukset elivät kuitenkin alitajuisesti ihon alla. Omilleen muutettuaan Joonatan tunsi itsensä pohjattoman turvattomaksi ja yksinäiseksi. Hän pelkäsi perineensä vanhempiensa sairauksia ja kuulosteli kehonsa kipuja ja kolotuksia äärimmäisen tarkasti.

Lääkärit ihmettelivät, mikä miestä vaivaa, kun vastaanottokäyntejä kertyi vaihtelevista syistä. Eräs lääkäri ehdotti, että kenties fyysisen oireilun takana voisi olla henkisiä syitä.

– Minä olin siitä tietysti täysin pöyristynyt ja loukkaantunut. Ajattelin, että siitä ei missään tapauksessa ollut kysymys, Joonatan kertoo.

Ajoittain Joonatan haaveili myös sairaalaan tai edes vankilaan joutumisesta. Paikasta, jossa ei tarvitsisi itse ottaa elämästä vastuuta.

– Minulla oli paljon pakofantasioita.

Vastuuta pakoon vaikka laitokseen — Toista Yle Areenassa

Terapian kautta isäksi

Oikeastaan oma menneisyys tuli tietoisemmin ajatuksiin vasta sitten, kun Joonatan alkoi miettiä omaa mahdollista vanhemmuuttaan. Isäksi tuleminen samaan aikaan houkutti ja jännitti. Kahden lapsen isä kertoo viivytelleensä aikoinaan perheen perustamista mahdollisimman pitkään, sillä ajatus omista lapsista aiheutti pakokauhua.

Puoliso laittoi perheen perustamisen ehdoksi, että Joonatan menee terapiaan käsittelemään lapsuuttaan.

– Se oli hyvin viisas neuvo. Puolisoni ymmärsi mitä perhe-elämä on ja mitä ongelmia minulla oli. Kolmen vuoden psykoterapia oli elämäni viisain ratkaisu.

Opettelin tuntemaan perustunteita, kuten surua ja vihaa.

Terapiassa Joonatan käsitteli erityisesti suhdettaan äitiinsä. Hän pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi syvälle padottuihin tunteisiin.

– Opettelin tuntemaan perustunteita, kuten surua ja vihaa. Ennen terapiaa en ollut edes tietoinen, että minulla oli ollut äiti ennen huostaanottoani. Olin kai niin syvästi traumatisoitunut, että olin eristänyt tunteeni.

Menneisyyden läpikäyminen teki mahdolliseksi myös uudenlaisen kiinnittymisen rakkaisiin ihmisiin. Ennen psykoterapiaa Joonatanilla oli omien sanojensa mukaan hankaluuksia kiintyä edes perheen villakoiraan, mutta kun lapsia alkoi syntyä, onnistui kiintymyssuhteen luominen lapsiin sitten luontaisesti ja helposti.

– Niin ei varmasti olisi käynyt, jos olisin saanut heidät aikaisemmassa elämänvaiheessa. Olen joutunut tekemään työtä asian kanssa.

Huumorilla häpeän kimppuun

Lukkojen avauduttua lapsuusmuistoja alkoi nousta pintaan yhä enemmän. Joonatan alkoi käsitellä niitä kirjoittamalla.

Terapian avulla mieleen palanneiden muistojen ja säästyneiden arkistomateriaalien pohjalta syntyi vuonna 2021 julkaistu kaunokirjallisin keinoin isän elämää kuvannut Punainen planeetta -romaani. Palkittu teos pulppusi mustaa huumoria ja riemastutti lukijakuntansa.

Tammikuussa 2023 ilmestynyt Hullut ihanat linnut -romaani keskittyy puolestaan erityisesti äidin ja pojan kipeän läheiseen suhteeseen.

Häpeä kutsuu ihmistä piiloutumaan ja olemaan hiljaa.

Suomenkielestä väitöskirjaa Helsingin yliopistossa kirjoittava Joonatan Tola valitsi romaaniensa tyylilajin tarkoin. Lukija saattaakin yllättyä siitä, miten ronskisti ja hauskasti Joonatan kuljettaa karuja kokemuksia kirjojen sivuilla. Kirjailija muistuttaa, että huumori on teoksissa taiteen tyylikeino, ei selviytymiskeino vaikeiden asioiden äärellä.

– Ajattelen, että jos käsittelee tosi raskaita teemoja, niin vastapainoksi olisi hyvä valita keveämpi käsittelytapa. Se antaa ilmaa niin, että lukijoiden ja kuuntelijoiden on helpompi ottaa tarina vastaan.

Joonatan kertoo kokeneensa häpeää historiastaan koko ikänsä. Kirjoillaan hän haluaa purkaa häpeää ja puhumattomuuden kulttuuria.

– Häpeähän kutsuu ihmistä piiloutumaan ja olemaan hiljaa. Se toivoo, ettei kukaan saisi tietää. Murtautumiskeino on se, että astuu esille ja puhuu, vaikkei kaikkien tietenkään tarvitse tehdä sitä julkisesti. Minusta on tuntunut oikealta lähteä purkamaan tätä vyyhtiä taiteen keinoin.

https://yle.fi/

Опубликовано 06.02.202302.02.2023 от Olga Juntunen — Оставить комментарий

Millaista terapiassa oikeasti on?

Toimittaja Sanna-Kaisa Hongisto kirjoitti tietokirjan terapiasta, jossa ääneen pääsevät asiantuntijoiden lisäksi terapiassa käyneet.

Terapia liippaa läheltä lähes meitä kaikkia jossain kohtaa elämää. Terapiassa saattaa käydä itse, siitä saattaa kertoa joku läheinen tai tuttu tai aihepiiri saattaa vain yleisesti ottaen kiinnostaa.

Toimittaja Sanna-Kaisa Hongistolle aihe on omakohtainen, sillä hän on käynyt itsekin kaksi pitkää psykoterapiaa.

Kun toimittajatuttu tarjosi tietokirjan aiheeksi juuri terapiaa käsittelevää teosta, Hongisto tarttui ideaan oitis.

– Jotenkin se aihe oli muhinut omassa mielessä ja ymmärsin, että tässä on paljon sellaista, mitä kaikki eivät tiedä, mutta mikä voisi tällä hetkellä kiinnostaa, Hongisto kertoo.

Ajatuksesta syntyi teos Mitä terapiassa tapahtuu – Terapiassa käyneet ja asiantuntijat kertovat (Nemo 2023).

Mihin tarkoitukseen kirja vastaa?

Hongisto kertoo lähteneensä liikkeelle kirjan teossa vaatimattomasti «kaikki terapiasta» -idealla. Kirjassa puhutaan aiheen rajauksen vuoksi kuitenkin juuri psykoterapiasta, eikä esimerkiksi epävirallisemmista terapioista.

Kirjassa asiantuntijoiden lausunnot limittyvät terapiassa käyneiden ihmisten kokemuksiin, ja vastauksia saadaan muun muassa kysymyksiin, kuka pääsee terapiaan, miten terapiassa ollaan, miten terapeutin löytää, miksi terapia toimii ja kuinka kalliiksi se tulee sekä voiko terapiasta olla haittaa.

Sanna-Kaisa Hongisto halusi koota kaiken oleellisen terapiasta yksien kansien väliin. NEMO/ MARJAANA MALKAMÄKI

Hongisto kokee, että kirjalla on oikeastaan kolme eri kohderyhmää: terapiaan hakeutuvat, ilmiöstä kiinnostuneet uteliaat sekä henkilöt, jotka ovat käyneet terapiassa ja joille on jäänyt mietityttämään, toimiko oma terapia sillä tavalla kuin piti.

Ehkä eniten kirja vastaa Hongiston mukaan sellaisten ihmisten tarpeisiin, jotka ovat hakeutumassa terapiaan. Siinä kohtaa, kun terapiaan hakeutuva pohtii terapeuttien ja eri terapiasuuntausten välillä, auttaa kun ymmärtää, mistä terapiassa on kyse.

– Tavallaan tarkoituksena oli antaa kansalaistaitoja terapiassa käymiseen, koska terapiassa käyminen on jo niin yleistä, että todella moni tarvitsee jossain elämänsä vaiheessa terapia-apua. On hyödyllistä tietää, miten terapiasta saa irti sen, mitä sieltä menee hakemaan, Hongisto kertoo.

Puhtaasti uteliaasti terapiaan suhtautuvat lukijat saavat kirjasta toisaalta selville, mitä siellä terapiassa oikeastaan tapahtuu ja miksi ennen «pärjättiin» ilman terapiaa?

Erilaiset terapiasuuntaukset

Kirjassa esitellään muun muassa erilaisia terapiamuotoja ja -suuntauksia.

Vaikka tutkimusten mukaan kaikki terapiasuuntaukset (esimerkiksi kognitiivinen, psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, traumapsykoterapia) ovat yhtä tehokkaita, Hongisto oivalsi kirjaa tehdessä, ettei ole aivan sama, minkä suuntauksista valitsee.

Eri suuntauksissa psykoterapian menetelmät eroavat lopulta aika paljon toisistaan ja kokemus terapiasta voi olla hyvin erilainen riippuen siitä, minkä suuntauksen valitsee.

– Kannattaa valita sellainen suuntaus, jonka menetelmät puhuttelevat ja kiinnostavat itseä, ja joskus kannattaa myös ottaa vaarin ammattilaisten vinkeistä. Tosin silloin, jos vaikkapa lääkäri ohjaa aivan erilaiseen terapiaan kuin mihin itse haluaisi mennä, kannattaa kuunnella omaa fiilistä ja rohkeasti valita oman mielen mukaan, Hongisto neuvoo.

Ihmisillä on terapiamuodoista eniten ennakkoluuloja juuri ryhmäterapiaa kohtaan. SHUTTERSTOCK

Yksi terapiamuodoista, ryhmäterapia, saa Hongiston tutkimusten perusteella osakseen muita enemmän ennakkoasenteita.

– Varsinkin asiantuntija toi esiin, että ihmisillä on ryhmäterapiaa kohtaan ennakkoluuloja, että se ei auta yhtä hyvin kuin yksilöterapia, koska «minä saan siinä vain kahdeksasosan terapeutin huomiosta».

Ryhmäterapia toimii kuitenkin toisella tavalla kuin yksilöterapia, sillä apua ja tukea saa myös ryhmän muilta jäseniltä.

Hongiston yllätti myös se, kuinka paljon ennakkoluuloja psykoterapeuteilla on toistensa suuntauksia ja menetelmiä kohtaan.

– Näistä psykoterapia-alan sisäisistä ristiriidoista ei ole kovin paljon puhuttu julkisuudessa. Onneksi nykyään kuitenkin koko ajan vahvistuu myös integratiivinen työskentelytapa, jossa terapeutit ammentavat aineksia eri suuntauksista.

Terapiasta puhutaan avoimesti, mutta ei työelämässä

Kirjaa varten Hongisto haastatteli reilua kolmeakymmentä terapiassa käynyttä tai käyvää henkilöä. Hongistoa yllätti se, että hänen haastateltavakseen tuli paljon sellaisia ihmisiä, joilla oli taustalla melko vakavia traumakokemuksia.

– Terapiasta puhutaan nykyään julkisuudessa vähän siihen tyyliin, että se on hyvinvoinnin hoitoa. Mutta kirjaan tekemieni haastattelujen perusteella se mielikuva ei pidä paikkaansa, vaan ihmiset hakevat terapiasta apua aika vaikeisiin oireisiin ja monilla on taustalla tosi raskaita elämänkokemuksia, Hongisto kertoo.

Terapiasta saatetaan kertoa avoimesti lähipiirille, mutta työpaikalla siitä ei vieläkään useimmiten puhuta. SHUTTERSTOCK

Terapiassa käynnistä on tullut jo melko valtavirtaa, eikä se ole enää samanlainen tabu kuin se on ehkä aikaisemmin ollut.

– Yksityiselämän kohtaamisissa ihmiset kertovat siitä jo melko vapautuneesti, mutta ei se sellainen asia ole, mitä esimerkiksi työelämässä voisi kauhean avoimesti vielä sanoa.

Tämä on Hongiston mukaan jopa hieman ristiriitaista, sillä esimerkiksi työnohjaajakoulutuksen voisi hyvillä mielin laittaa CV:hen, mutta samankaltaisia valmiuksia antavaa terapiaa ei kuitenkaan.

Hongiston mukaan on kuitenkin hyvin luonnollista säädellä sitä, mitä kertoo ja kenelle.

– Mielestäni terapiasta on ok puhua, mutta siellä voi käydä myös kaikessa hiljaisuudessa.

«Terapiashoppailu» – terapeutin valinta on tärkeä prosessi

Moni kirjaa varten haastatelluista henkilöistä oli ottanut ensimmäisen terapeutin, kenellä oli käynyt haastattelussa.

– Ajattelin, että ihmiset olisivat nykyään tarkempia. Myös asiantuntijat puhuivat jonkin verran «terapiashoppailusta», että ihmiset valikoivat terapeuttinsa hirveän tarkasti, Hongisto kertoo.

Hongiston mielestä ennen terapeutin valintaa kannattaisi käydä juttelemassa parin tai jopa kolmen terapeutin kanssa ja vertailla sitten omaa fiilistään – kenen kanssa tuntui luontevimmalta olla?

– Toisaalta jos terapeutti tuntuu kokonaisvaltaisesti todella hyvältä – tuntuu, että tässä se on, niin totta kai sen ensimmäisen voi ottaa. Mutta jos on yhtään sellainen olo, että voisin vielä testata jotakuta toista, niin kyllä sitten kannattaa testata.

– Se, miten terapia tehoaa, riippuu terapeutin ja asiakkaan välisestä terapiasuhteesta.

Moni haastateltavista oli käynyt elämänsä aikana myös monta terapiajaksoa.

– Se, että oli käynyt kolme pitkää terapiaa, ei ollut mitenkään tavatonta. Terapiasta on ehkä sellainen luulo, että se parantaa jotenkin loppuelämäksi. Tai että kun sen käy, niin automaattisesti joku todella ratkaiseva asia olisi muuttunut niin paljon, ettei enää koskaan tarvitsisi terapiaa.

Asia ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti näin, vaikka terapia voikin tuoda elämään ratkaisevia muutoksia ja yksikin terapiajakso voi kannatella ihmistä pitkään.

Terapiassa saa kiukutella

Mitä terapiassa tapahtuu -kirjasta löytyy muun muassa vinkkejä siihen, miten terapiasta saa irti parhaan hyödyn. Yksi tärkeimmistä vinkeistä on Hongiston mielestä se, että elämästä kannattaa varata riittävästi aikaa terapialle.

Terapiassa käydessä aikaa kannattaa varata myös ajatusten ja tunteiden muutokselle.

Terapiassa saa ja pitää sanoa, jos jokin asia mättää. SHUTTERSTOCK

Hongiston mukaan terapiassa kannattaa aina myös sanoa, jos jokin asia tai vaikka itse terapeuttikin ärsyttää, jos jokin asia vaivaa, epäilyttää tai tekee olon epämukavaksi.

– Tämä on sellainen, mitä kaikki eivät tiedä, mutta se on ihan oleellinen asia siinä, että terapia toimii. Tosi monet ovat kilttejä ja ajattelevat, että ei se mitään auta, jos nyt valitan tästä. Terapiasuhteen lähentymisen kannalta on oleellista, että voit puhua terapeutille myös negatiivisista tunteista, Hongisto toteaa.

Hongiston mukaan ihminen kuvittelee helposti, että terapiassa tulisi käyttäytyä samalla tapaa kuin lääkärissä.

– Ihminen ajattelee, että kun hän asioi jossain palvelussa, että siellä pitää käyttäytyä jotenkin myötämielisesti – sillä tapaa saa parempaa palvelua. Terapiassa on kuitenkin oikeus olla vähän lapsen tasolla: on oikeus vähän kiukutella.

https://www.mtvuutiset.fi/

Метка: suomi