Метка: suomi

Jollakin tasolla pelko ja uhka elävät meissä joka päivä, vaikka emme sitä joka hetki tiedostaisi. Aivoillemme ja koko selviytymisjärjestelmällemme uhka ja siitä seuraava pelon tunne ovat yksi tärkeimmistä tiloista viestiä, mitä meissä ja ympärillämme tapahtuu. Et siis periaatteessa voi vältellä pelkoa tai estää itseäsi tuntemasta sitä ainakin tiedostamattomasti.

Kuvittele, että aivosi toimisivat kuin tietokoneen keskusyksikkö, aivosi ”pelaisivat” nollilla ja ykkösillä. Hermostossasi nimittäin asuu niin kutsuttu neuroseptio eli turvatutka, joka on sinussa hereillä silloinkin, kun nukut. Turvatutkan tärkein tehtävä on huolehtia koko organismin elossa pysymisestä. 

Nollat ja ykköset voisivat vertautua turvatutkan toiminnassa niin, että kun tutka ei hälytä mistään vaarasta, ”nolla” aktivoituu. Voit rauhoittua. Kun tutka havahtuu johonkin epätavalliseen eli mahdolliseen uhkaan ja riskiin, se kääntää ”ykkösen” päälle. Kun näin käy, aivot käynnistävät äärimmäisen nopean prosessin arvioidakseen uhkaa lisää. Aivojen eri osat käsittelevät tietoa, muun muassa hippokampus vertaa saatua informaatiota menneisiin kokemuksiisi. Kun tilanne lopulta tulkitaan uhaksi, sympaattinen eli stressihermosto aktivoituu.

Jos mietimme tätä jatkuvaa keho-mieli-aivot -kokonaisuuden tulkinta- ja reagointiprosessia, ymmärrämme, että pelko todella asuu meissä, vaikka emme sitä aina tiedostaisikaan. Pelko saattaa myös verhoutua eri ihmisillä eri tavoin riippuen esimerkiksi heidän elämänhistoriastaan. Erityisesti menneet traumakokemukset tai ylisukupolvinen traumaperimä altistavat turvatutkamme toimimaan tietyllä tavalla.

Turvatutkan toiminnan kaksi ääripäätä

Ihminen, joka on lapsuudesta asti elänyt pelon ilmapiirissä, oppii luovimaan siinä mahdollisimman vähin vahingoin, mutta sillä on hintansa. Lapsi saattaa joutua pärjäämään liian pienenä omin avuin. Hän oppii taitavaksi muiden ihmisten ja tilanteiden lukijaksi, eli hänen turvatutkansa toimii superisti, liiankin hyvin. Lapsi oppii olemaan aina valmiina ja varautumaan pahimpaan, joten hän elää taistele-pakene-jähmety-miellytä -moodissa, jännittää kehoaan jatkuvasti ja pidättelee varautunutta hengitystään. Jos tilanne käy liian uhkaavaksi, hän lamaantuu.

Vaikka lapsi myöhemmin eläisi turvallisemmassa elinympäristössä ja välittävien ihmisten ympäröimänä, hermostoon jää jälki lapsena koetusta. Aikuisena hän saattaa kärsiä epämääräisestä ahdistuksesta, jatkuvista vatsavaivoista, masennus- ja uupumusherkkyydestä sekä kehon erilaisista jännitys- ja kiputiloista, migreenistä. Harvemmin sitä tulee aikuisena ajatelleeksi, että sisällä asuva liiankin aktiivinen turvatutka aiheuttaisi tällaista, mutta joskus tilanne on juurikin tämä.

Jotkut taas oppivat elämänkokemustensa seurauksena rakentamaan vahvan kuoren haavoitetun ja pelkäävän puolensa, sisäisen lapsen ympärille. Oman haavoittuvuuden ja heikkouden esilletulo on viimeinen asia, jota he elämässään haluavat. Nämä ihmiset eivät pelkää – ehkä mitään. He ovat uhkarohkeita seikkailijoita, extremeä eri elämänalueilla harrastavia ja saattavat ottaa elämässään isoja riskejä. Pahimmillaan he saattavat elää vihansa kautta ja toimia hyvin empatiakyvyttömästi muita ihmisiä kohtaan, eiväthän he tunnista omaa aitoa sisäisyyttään, jota he ovat oppineet eri tavoin pakenemaan.

Näin me huomaamme, ettei liian tehokkaasti toimiva eikä myöskään kehomielen syvimpiin kerroksiin haudattu turvatutka kumpikaan ole lopulta toimiva juttu ihmiselle. Kummassakaan tilanteessa ja toimintastrategiassa uhkaavaa tai pelottavaa asiaa ei kohdata sellaisena kuin se on. Toinen ääripää ylireagoi ja toinen alireagoi pelon viisaaseen viestiin. Ylitehokas turvatutka tulkitsee pienimmätkin asiat vaaran merkeiksi, kun taas pienille tehoille asetettu turvatutka ei varoita sellaisistakaan asioista, joita oikeasti tulisi varoa tai esim. harkita ryhtymästä liian riskialttiisiin tekoihin.

Tiedätkö sinä, missä tilassa sinun kehomielesi on tältä osin? Oletko liiankin helposti triggeröityvä tai reagoiko kehosi kovin herkästi kaikkeen erilaisin oirein, vaikkei suoranaista tiedostettua pelkoa kokisikaan? Entä oletko rohkelikko, mitään pelkäämätön, riskejä ottava ihminen? Ihminen, joka on täyttä teflonia ja kovaa kuorta, joka ei itke eikä näytä heikkouttaan kenellekään? Sinäkin voit silti oireilla kehollisesti ja myös psyykkisesti, muttet ehkä halua oireitasi kohdata ja tunnustaa?

Vai oletko ihminen, joka tunnistaa tunteensa ja ymmärtää, että tunteet eivät ole pelkkiä ajatuksia tai tunnesanoja, vaan tunteet ovat kokonaisvaltainen kokemus minussa, kehossani? Tunnistatko ahdistavan olon alla olevat tunnekerrokset, sieltä kerroksista löydät myös pelon? Tai kykenetkö huomaamaan ne tilanteet, joissa yrität liikaa tai et tee järkisyihin, vaan pelkoon perustuvia valintoja? Siinä ei ole todellakaan mitään väärää, se on inhimillistä, mutta jossakin vaiheessa on hyvä pysähtyä pelkonsa äärelle, jotta pystyy tekemään viisaita päätöksiä siitä, mihin seuraavaksi ryhtyy.

Ihminen, joka on tietoinen itsestään tuntevana ihmisenä, hyväksyy tämän eikä pelkää tunteitaan, pystyy valitsemaan hyödyllisellä ja terveellä tavalla ne keinot, miten selviytyä hankalista tilanteista. Autopilottia toki edelleenkin tarvitaan äkillisissä uhkaavissa tilanteissa, siihenhän se on luotu, elossa pysymiseen. Kun turvatutka toimii optimaalisesti, se on oppinut hälyttämään suurimmaksi osaksi vain sellaisten uhkien kohdalla, jossa sitä oikeasti tarvitaan. Näin energiaa ei kulu turhaan stressaamiseen, pelkäämiseen tai toisaalta tunnepanssarien ylläpitoon ja kompensoivien tunnetilojen, kuten vihan purkamiseen itseen tai muihin.

Meille aikuisille tämä on senkin vuoksi tärkeää, että näin voimme olla malliesimerkkinä tuleville sukupolville, miten tunteita on mahdollista vastaanottaa ja kokea ilman, että mitään pahaa tapahtuu meille – silloin kun ei ole kyse akuutista tilanteesta, joka vaatii välitöntä reagointia. Voisimmeko olla jopa turvassa pelon tunteen kanssa? Pelko tunteena on ok, mutta pelon pelkääminen on jo toinen asia, samoin kuin pelon pakeneminen.

Kun tunnemme kehomme tässä hetkessä, voimme aistia maadoittumisemme, eli sen miten maa tai kulloinenkin alustamme kannattelee kehoamme joka hetki. Tämä vakauden tunne tuo hermostolle turvaa aina kun maltamme pysähtyä tämän tuntemuksen aistimiseen. Maadoittumisen lisäksi kehossa olevien rytmien aistiminen auttaa meitä purkamaan esimerkiksi pelkoon liittyvää jähmettymistä. Yksi luonnollisesta rytmeistämme on hengitys.

Maadoittuneena ja luonnollisen hengityksen sallien, voit olla pelkosi kanssa turvassa. Kun näin tapahtuu, olet itse kunnioittanut sisäistä tunnettasi sallimalla sen tulla – ja lopulta mennä. Joskus on myös hyvä sanoittaa itselle hiljaa: juuri nyt ei ole mitään hätää, olen turvassa, vaikka pelkäänkin. Tämäkin tunne menee ohi.

Kunnioittamalla pelkoasi ja luomalla siihen hyväksyvän suhteen, tuot itsesi takaisin turvaan ja luottamukseen. Juuri nyt se on sitä, mihin voin vaikuttaa. Seuraava hetki on uusi, elämä kantaa silloinkin.

Etusivu