Joonatan Tola peri kassikaupalla sukunsa kirjeitä. Niistä syntyi kaksi kipeän hervotonta romaania. Esikoisteos perkasi taiteilijaisän vaiheita, nyt julkaistu Hullut ihanat linnut ruotii äidin ja pojan suhdetta.
Kun kirjailija Joonatan Tola, 39, peri kolme isoa kassillista isänsä ja sukunsa kirjeenvaihtoa hänelle aukesi yhtäkkiä aivan uudenlainen mahdollisuus tutustua vieraaksi jääneeseen perheeseensä. Se oli lapsena molemmat vanhempansa menettäneelle miehelle lahja.
Joonatanin varhaislapsuutta varjostivat isän ja äidin sairaudet ja varsinkin taiteilijaisä Mikko J. Tolan levoton elämäntapa. Perhe muutti usein paikkakunnalta toiselle. Isä tappoi itsensä, kun Joonatan oli kuusivuotias. Äiti kuoli pitkäaikaiseen sairauteensa viisi vuotta myöhemmin. Nelihenkinen sisarusparvi sijoitettiin ensin lastensuojelulaitokseen ja sitten perhekotiin.
Joonatan toteaa, että sukulaisilta säästynyt kirjallinen jäämistö sisälsi myös raskaita asioita, mutta nekin olivat täysorvolle ja juurettomaksi itsensä kokeneelle miehelle tärkeitä menneisyyden ymmärtämisen apuvälineitä.
– Esimerkiksi isän itsemurhakirjeet auttoivat rakentamaan sellaisia historian vaiheita, joista minulla ei ollut aiemmin käsitystä, Joonatan toteaa.
Menneisyys oireili fyysisinä sairauksina
Vanhempien kuoleman jälkeen perhekoti muodostui Joonatanille kiintopisteeksi. Lapsi eli elämäänsä lasten asioista innostuneena. Joonatan pelasi innoissaan lätkää luokkakavereiden kanssa.
– Sijoituslapsen asema on kokemuksena aika ristiriitainen, mutta en minä ajatellut asuvani missään perhekodissa. Se tuntui ehdottomasti kodilta.
Aikuistuttuaan ja omilleen muutettuaan Joonatan ei juuri menneitä muistellut.
– En miettinyt lapsuusasioita nuorena tai edes nuorena aikuisena. Valtaosan elämästäni se ei käväissyt mielessäkään. Ensimmäistä kertaa tajusin kolmekymppisenä, että minulla on perhekotia edeltänyt lapsuus.
Lapsuudenkokemukset elivät kuitenkin alitajuisesti ihon alla. Omilleen muutettuaan Joonatan tunsi itsensä pohjattoman turvattomaksi ja yksinäiseksi. Hän pelkäsi perineensä vanhempiensa sairauksia ja kuulosteli kehonsa kipuja ja kolotuksia äärimmäisen tarkasti.
Lääkärit ihmettelivät, mikä miestä vaivaa, kun vastaanottokäyntejä kertyi vaihtelevista syistä. Eräs lääkäri ehdotti, että kenties fyysisen oireilun takana voisi olla henkisiä syitä.
– Minä olin siitä tietysti täysin pöyristynyt ja loukkaantunut. Ajattelin, että siitä ei missään tapauksessa ollut kysymys, Joonatan kertoo.
Ajoittain Joonatan haaveili myös sairaalaan tai edes vankilaan joutumisesta. Paikasta, jossa ei tarvitsisi itse ottaa elämästä vastuuta.
– Minulla oli paljon pakofantasioita.
Terapian kautta isäksi
Oikeastaan oma menneisyys tuli tietoisemmin ajatuksiin vasta sitten, kun Joonatan alkoi miettiä omaa mahdollista vanhemmuuttaan. Isäksi tuleminen samaan aikaan houkutti ja jännitti. Kahden lapsen isä kertoo viivytelleensä aikoinaan perheen perustamista mahdollisimman pitkään, sillä ajatus omista lapsista aiheutti pakokauhua.
Puoliso laittoi perheen perustamisen ehdoksi, että Joonatan menee terapiaan käsittelemään lapsuuttaan.
– Se oli hyvin viisas neuvo. Puolisoni ymmärsi mitä perhe-elämä on ja mitä ongelmia minulla oli. Kolmen vuoden psykoterapia oli elämäni viisain ratkaisu.
Opettelin tuntemaan perustunteita, kuten surua ja vihaa.
Terapiassa Joonatan käsitteli erityisesti suhdettaan äitiinsä. Hän pääsi ensimmäistä kertaa käsiksi syvälle padottuihin tunteisiin.
– Opettelin tuntemaan perustunteita, kuten surua ja vihaa. Ennen terapiaa en ollut edes tietoinen, että minulla oli ollut äiti ennen huostaanottoani. Olin kai niin syvästi traumatisoitunut, että olin eristänyt tunteeni.
Menneisyyden läpikäyminen teki mahdolliseksi myös uudenlaisen kiinnittymisen rakkaisiin ihmisiin. Ennen psykoterapiaa Joonatanilla oli omien sanojensa mukaan hankaluuksia kiintyä edes perheen villakoiraan, mutta kun lapsia alkoi syntyä, onnistui kiintymyssuhteen luominen lapsiin sitten luontaisesti ja helposti.
– Niin ei varmasti olisi käynyt, jos olisin saanut heidät aikaisemmassa elämänvaiheessa. Olen joutunut tekemään työtä asian kanssa.
Huumorilla häpeän kimppuun
Lukkojen avauduttua lapsuusmuistoja alkoi nousta pintaan yhä enemmän. Joonatan alkoi käsitellä niitä kirjoittamalla.
Terapian avulla mieleen palanneiden muistojen ja säästyneiden arkistomateriaalien pohjalta syntyi vuonna 2021 julkaistu kaunokirjallisin keinoin isän elämää kuvannut Punainen planeetta -romaani. Palkittu teos pulppusi mustaa huumoria ja riemastutti lukijakuntansa.
Tammikuussa 2023 ilmestynyt Hullut ihanat linnut -romaani keskittyy puolestaan erityisesti äidin ja pojan kipeän läheiseen suhteeseen.
Häpeä kutsuu ihmistä piiloutumaan ja olemaan hiljaa.
Suomenkielestä väitöskirjaa Helsingin yliopistossa kirjoittava Joonatan Tola valitsi romaaniensa tyylilajin tarkoin. Lukija saattaakin yllättyä siitä, miten ronskisti ja hauskasti Joonatan kuljettaa karuja kokemuksia kirjojen sivuilla. Kirjailija muistuttaa, että huumori on teoksissa taiteen tyylikeino, ei selviytymiskeino vaikeiden asioiden äärellä.
– Ajattelen, että jos käsittelee tosi raskaita teemoja, niin vastapainoksi olisi hyvä valita keveämpi käsittelytapa. Se antaa ilmaa niin, että lukijoiden ja kuuntelijoiden on helpompi ottaa tarina vastaan.
Joonatan kertoo kokeneensa häpeää historiastaan koko ikänsä. Kirjoillaan hän haluaa purkaa häpeää ja puhumattomuuden kulttuuria.
– Häpeähän kutsuu ihmistä piiloutumaan ja olemaan hiljaa. Se toivoo, ettei kukaan saisi tietää. Murtautumiskeino on se, että astuu esille ja puhuu, vaikkei kaikkien tietenkään tarvitse tehdä sitä julkisesti. Minusta on tuntunut oikealta lähteä purkamaan tätä vyyhtiä taiteen keinoin.