Метка: suomi

Piia Rekola jäi kaksi vuotta sitten leskeksi, kun perheen lapset olivat vain 1- ja 3-vuotiaita. Hän haluaa puhua puolisonsa itsemurhasta vähentääkseen aiheeseen liittyviä tabuja.

Kotiin ajaessaan Piia Rekola aavisti pahaa.

Hän ei osannut selittää, mistä tunne johtui, mutta intuitio kertoi jonkin olevan pahasti pielessä.

Piiasta päivä oli tuntunut ihan tavalliselta marraskuiselta aamulta lapsiperheessä. Piia ja hänen miehensä Sami olivat lähteneet kumpikin töihin: Piia työpaikkaruokalan keittiöön, Sami psykiatrian poliklinikalle. Aamulla Piia oli vienyt vain nuoremman lapsen hoitoon, sillä vanhempi lapsi oli ollut yökylässä mummulassaan.

Työ- ja hoitopäivän jälkeen nuorempi lapsista nökötti turvaistuimessa auton takapenkillä, kun Piia kurvasi auton keskelle kotipihaa. Hän jätti tyttärensä autoon, juoksi vanhan rintamamiestalon etuovelle ja rutisti puhelintaan. Sen ruudulle oli naputettu jo valmiiksi numerot yksi–yksi–kaksi.

Sami ei ollut koskaan lähtenyt töihin.

Ensin Piia soitti hätäkeskukseen, sitten siskolleen ja äidilleen.

– Samalla tiesin, ettei mitään ollut tehtävissä, Piia muistelee päivää vajaan kahden vuoden takaa.

Sen jälkeen pihaan kurvasi ambulanssi, sitten poliisi ja viimein läheiset.

Päätös puhua tapahtumista niiden oikeilla nimillä

Puolison itsemurha tuli Piialle täytenä yllätyksenä. Sami oli kyllä aikoinaan kertonut Piialle yrittäneensä itsemurhaa ennen kuin edes tunsivat toisiaan, mutta siitäkin oli useita vuosia. Hänellä ei ollut myöskään diagnosoituja mielenterveysongelmia. Samin viimeisistä ajatuksista kertoi vain Piialle jätetty kirje.

Sami on yksi noin 800 vuosittain itsemurhan tekevästä suomalaisesta. Se on kaksi päättynyttä elämää vuoden jokaisena päivänä. Itsemurhien määrä on ollut laskussa hienoisessa laskussa viime vuosina. Kolme neljäsosaa kuolleista on miehiä.

Piialle oli alusta asti selvää, että hän puhuisi tapahtumista niiden oikeilla nimillä. Hän ei halunnut keksiä selityksiä perheelle tai läheisille, ei edes ystävilleen.

”

Minulle riittää, että tiedän Samin syyt itse.

Isoin ongelma Piian mukaan oli, että Samin äiti asui kaukana toisella paikkakunnalla. Anoppi oli jäänyt leskeksi vain puoli vuotta aiemmin Samin isän kuoltua – ja nyt hän oli menettänyt poikansa. Puhelimitse uutisten kertominen olisi ollut liian järkyttävää.

– Asia järjestettiin niin, että poliisi meni hakemaan Samin äidin ystävättären kotoaan, ja he menivät sitten yhdessä kertomaan uutiset, Piia kertoo.

Puhumisen lisäksi Piian selviytymiskeino oli selviytyä. Kaikesta huolimatta hänen piti herätä jokaiseen aamuun, nousta ylös ja huolehtia, että lapsilla on kaikki hyvin.

Pienellä paikkakunnalla tapahtumista tiesivät pian kaikki. Ystävät ja tutut ottivat osaa ja tarjosivat tukeaan. Samaan aikaan Piian korviin kantautui yhä villimpiä juoruja puolisonsa kuolemasta ja sen syistä.

Niihin Piia ei ottanut kantaa.

– Minulle riittää, että tiedän Samin syyt itse, mutta kyllä maailmaan puhetta riittää. Kirjoitin jopa paikallislehden yleisöosastolle, että älkää ihmiset juoruilko, kysykää vaan suoraan. Kyllä minä vastaan.

Ihmisen mieli ei korjaannu laastarilla

Kun kaatuu pyörällä ja satuttaa polvensa, polveen laitetaan laastari, ja se paranee. Mutta ihmisellä on sellainen kuin mieli, joka voi myös mennä rikki. Eikä mieli korjaannu laastarilla.

Näin Piia on selittänyt nyt lähes viisivuotiaalle pojalleen tämän isän kuolemaa.

– Tytär oli silloin niin nuori, ettei muista isäänsä, mutta hänen isoveljensä muistaa ja tietysti kaipaa. Ja kun poika kyselee, kaipaa ja muistaa, niin pienempi on nyt alkanut kertoilemaan, kuinka teki isänsä kanssa pienempänä kaikenlaista.

– Ne ovat ihan satuja, mutta niistä kuulee, kuinka hänkin kaipaa isäänsä.

Ehkä Sami halusi suojella myös lapsia omalta päätökseltään, Piia pohtii. Isän itsemurhan käsittely päiväkoti-ikäisten lasten kanssa on ollut huomattavasti helpompaa kuin esimerkiksi silloin, kun lapset ovat päässeet teini-ikään.

– En viitsi kiusata itseäni miettimällä, millaista elämä olisi, jos toinen olisi vielä täällä. Sellaista elämää kun ei nyt enää ole.

Ei voimia raha-asioiden hoitoon

Surun lisäksi menetystä seurasi sarja käytännön haasteita. Lapset perivät Samin osuuden vanhasta rintamamiestalosta kuoleman myötä, samoin osuuden Samin isän asunnosta eli isoäitinsä kodista. Lapsilla on edunvalvoja, joka valvoo Piian päätöksiä lasten taloudellisesta omaisuudesta.

Talousasiat Piia ulkoisti suosiolla ammattilaisille.

– Papereita oli kaikennäköisiä, mutta asianajaja hoiti puolestani ne kaikki. Niihin omat voimani eivät olisi riittäneet.

Kolme kuukautta puolisonsa kuoleman jälkeen Piia kohtasi toisen menetyksen. Hänen isänsä kuoli leikkauspöydälle kesken sydämen ohitusleikkauksen.

– Olen aina ollut isän tyttö ja pelännyt vuosia sitä, että isäni kuolee. Mutta kun elämä meni näin päin, oli jotenkin helpompi ymmärtää myös se, että myös isäni kuolee jossain vaiheessa.

Piia tiesi isänsä olevan sairas, minkä vuoksi leikkausta alun perin yritettiin.

Olisi ollut varmasti vaikeampaa, jos Samin kuolemasta olisi kulunut vaikka vuosi. Nyt Samin ja isän menetykset tuli surtua samalla surulla.

”

Otan mieluummin seitsemän vuotta hyvää kuin vaikka 30 vuotta paskaa.

Isän kuoleman jälkeen Piia huomasi, ettei saanut ympärilleen samanlaista osanottojen tulvaa kuin puolisonsa kuollessa, vaikka surua oli nyt tuplamäärä. Ihmiset eivät enää uskaltaneet lähestyä isänsä menettänyttä leskeä.

– Kun kokee kaksi suurta menetystä toisensa perään, niin ei siinä sanat enää riitä.

Lesken raskas arki

Henkiseen jaksamiseen Piia kertoo saaneensa apua psykologilta niin miehensä kuin isänsäkin kuoleman jälkeen. Lasten kanssa pärjäämiseen hän saa apua tukiperheestä. Se tarkoittaa sitä, että kerran kuussa lapset ovat päässeet viettämään viikonlopun tukiperheen luona. Samalla Piia on saanut paljon kaipaamaansa omaa aikaa.

Runsaan vuoden ajan hän sai myös kotiapua pari tuntia viikossa.

– Kyllä siitä monta kertaa pääsi itku, kun joku tuli välillä auttamaan pyykkihuollossa, tai kun tuli perjantaina töistä pitkän viikon jälkeen siivottuun kotiin. Siitä oli aivan valtava apu.

Välillä Piia turhautuu siihen, että joutuu hoitamaan kaikki lasten asiat yksin. Yleensä niin käy väsyneenä tai silloin, kun hän kuulee työkavereiden päivittelevän raskasta arkeaan.

– Herätyskelloni soi maanantaista perjantaihin kello 5.47, ja kotona olen viiden–kuuden aikaan illalla. Töissä sitten kuuntelee työkavereiden pohtivan, ettei jaksaisi mennä iltapäivällä kuntosalille. Minä en pääse usein iltaisin yksinäni edes vessaan. Välillä on vain myönnettävä itselleen, että on todella väsynyt.

”

On jokaisen ihmisen kädessä, kuinka kauan täältä ollaan.

Juuri jaksaminen kannusti Piia omaan elämänmuutokseensa. Reilu vuosi sitten hän päätti mennä vatsalaukun ohitusleikkaukseen.

Piia oli koko elämänsä ollut painoindeksin mukaan ylipainoinen, mutta menetysten myötä hän oli hakenut syömisestä yhä enemmän ja enemmän lohtua.

– Olen 163-senttinen ja painoin silloin 130 kiloa. Jossain vaiheessa tajusin, että kuolisin siihen suruun syömiseen, enkä voisi tehdä sitä lapsilleni.

Vatsalaukun ohitusleikkauksen jälkeen Piia on ymmärtänyt, että surutyötä voi tehdä muillakin tavoin kuin syömällä. Samalla hänen painonsa on korjaantunut 130:stä noin alle 70:een kiloon.

– On ollut ihanaa huomata jaksavansa peuhata lasten kanssa vaikka Hoplopissa.

Stand up auttoi suruun

Ihmiset unohtavat nopeasti toisten tragediat. Piia kertoo, kuinka nuori isä kuoli hiljattain Punkalaitumella sairaskohtaukseen, ja perheen äiti jäi yksin kahden pienen lapsen kanssa.

– Eräs tuttuni päivitteli minulle, että voitko kuvitella, jäädä nyt yksin kahden pienen lapsen kanssa. Niin, voin kyllä kuvitella.

Huumori on ollut aina yksi hänen selviytymiskeinoistaan. Koomikon harrastus alkoi vuonna 2007, kun Piia oli katsomassa stand up -komiikkaa Tampereella ystävänsä kanssa. Lavalla esiintyvä huumoritaiteilija ei kuitenkaan vakuuttanut.

– Totesin siinä kaverille, että olisin varmasti hauskempi kuin tuo lavalla seisova äijä. Se lupaus piti sitten toteuttaa.

Piia teki stand up -keikkoja aktiivisesti lastensa syntymään asti. Hän esiintyisi mieluusti edelleen, kun vain olisi aikaa ja energiaa.

Huumorinsa Piia nauttii kuitenkin edelleen mustana.

– On pitänyt tässä keksiä uusia juttuja, kun läskivitsit eivät ohitusleikkauksen jälkeen enää toimi. Sanonkin nykyään aina, että olen entinen läski ja nykyinen leski, Piia tokaisee ja naurahtaa päälle.

Samaa huumoria arvosti hänen puolisonsa.

– Sami sanoi vielä eläessään, että Rekola, sulla on kyllä kokoos nähden pieni perse, Piia naurahtaa.

Mitään ei jäänyt sanomatta

Piiaa lohduttaa, että hän oli puhunut sekä puolisonsa että isänsä kanssa asiat selviksi ennen heidän kuolemaansa. Kun Sami oli kertonut haluavansa muistotilaisuuteensa livebändin ja Jaloviinaa, toiveet oltiin myös toteutettu.

Piia arvelee avoimen keskustelun johtuneen siitä, että Sami oli menettänyt oman isänsä vain puoli vuotta ennen kuolemaansa.

– Puhuimme silloin läpi kaikki toiveemme, pelkomme ja tahtomme siltä varalta, että toiselle sattuisi jotain. Tietysti nyt näen sen keskustelun aivan uudenlaisessa valossa, mutta näen sen silti äärimmäisen tärkeänä: kaikki asiat on sanottu ja sovittu, mitään ei jäänyt epäselväksi.

Aina silloin tällöin joku ihmettelee Samin ratkaisua ja kysyy Piialta, haluaisiko tämä vielä sanoa puolisolleen jotain. Piia vastaa kysymykseen aina kieltävästi.

– On jokaisen ihmisen kädessä, kuinka kauan täällä ollaan.

– Otan mieluummin seitsemän vuotta hyvää kuin vaikka 30 vuotta paskaa. Ei se poista sitä, että välillä on ikävä sitä ihmistä, jonka kanssa pystyi käymään koko keskustelun Tankki täyteen -Reinikaisen vuorosanoilla.