Kun Veijo Kauppinen, 35, on remonttiapuna, hän on hitaampi kuin muut. Hän maalaa millilleen nekin laudat, jotka eivät ole paraatipaikalla.
Kotona Kauppinen ei tee hätäisiä keskilattian imurointeja tai muita pikasiivouksia. Jos hänellä ei ole tarpeeksi aikaa siivota koko kotia huolellisesti, hän jättää enemmin siivoamatta kokonaan.
Kirjoittaminen on Kauppiselle vaikeaa, sillä hän pelkää kirjoitusvirheitä ja pyyhkii koko ajan kirjoittamaansa tekstiä pois. Hän inhoaa epäonnistumista: jos hän rikkoisi vaikkapa lampun kuvun lamppua vaihtaessaan, sitä olisi vaikea kestää.
Koulussa Kauppinen halusi kokeista vain kymppejä. Ylioppilaskirjoituksissa hän ei ehtinyt vastata kaikkiin kysymyksiin, koska vastasi niin perusteellisesti.
Kauppinen pitää ponnistelemisesta.
”Olen halunnut hyviä suorituksia, eikä niihin pyrkiminen ole tuntunut pakolta. Koulussakin oli vain kivaa lukea kokeisiin. Tosin jos en päässyt tavoitteisiini, aloitin kohtuuttomat itsesyytökset.”
Myöhemmin Kauppinen opiskeli lääkäriksi, mutta se oli hankala ammatti hänen kaltaiselleen ihmiselle. Kauppinen työskenteleekin nyt lehdenjakajana, koska siinä on helpompaa olla täydellinen työntekijä.
Kauppinen on perfektionisti.
Perfektionismia eli täydellisyyden tavoittelua on kahdenlaista: hyvää ja haitallista.
Ihminen saattaa olla kunnianhimoinen ja vaatia itseltään paljon, mutta ymmärtää kuitenkin, että on arvokas ilman täydellisiä suorituksiakin.
Haitallisesta perfektionismista kärsivän itsetunto taas on kokonaan kiinni koenumeroissa, urheilusuorituksissa ja siinä, mitä hän saa töissä aikaan.
Psykologi, dosentti Jaana Haapasalon mukaan haitallisesta perfektionismista kärsivä asettaa itselleen niin korkean vaatimustason, että sitä on mahdoton saavuttaa. Kun tavoitteet eivät täyty, perfektionisti kokee epäonnistuneensa.
”Haitallinen perfektionismi johtaa pakkosuorittamiseen, jossa tavoitteet aiheuttavat stressiä ja tyydytys itse toiminnasta puuttuu. Haitalliseen perfektionismiin liittyy virheiden pelkoa, jatkuvaa oman suorituksen epäilyä ja muiden esittämän kritiikin pelkoa.”
Perfektionistille on tyypillistä, että hän epäonnistumisen pelossaan kontrolloi ympäristöään ja suunnittelee asiat ylettömän tarkasti etukäteen. Perfektionistilla on Haapasalon mukaan myös kaikki tai ei mitään -asenne. Jos hänellä ei ole mahdollisuuksia tehdä täydellistä, hän jättää ennemmin kokonaan tekemättä.
Haitalliselle perfektionistille on tyypillistä, että hän on täydellisyyteen pyrkimisessään joustamaton, eikä ota olosuhteita huomioon. Jos siis perfektionisti on päättänyt vaikkapa kuntoilla kuusi kertaa viikossa, hän tekee niin, vaikka flunssa olisi tulossa.
Mihin perfektionisti ryhtyykään, hän on ylitunnollinen. Hänen työnsä saattavatkin valmistua hitaasti, sillä hän viimeistelee niitä loputtomiin.
Veijo Kauppinen alkoi lukion jälkeen opiskella teknillisessä korkeakoulussa Espoon Otaniemessä. Hän piti matematiikasta ja fysiikasta, koska niissä tiesi, mikä on täydellinen suoritus: oikea vastaus ei ollut koskaan tulkinnanvarainen.
Kun Kauppisen sisar pääsi opiskelemaan lääketiedettä, Kauppinenkin innostui hakemaan. Hän luki pääsykoekirjan seitsemän kertaa läpi ja pääsi ensimmäisellä yrittämällä sisään.
Jo Otaniemessä Kauppinen oli huomannut, että hänen luontaisilla matemaattisilla lahjoillaan on vaikea saada täysiä pisteitä tenteistä. Lääketieteellisessä se vasta olikin vaikeaa.
”Se kuitenkin lohdutti, että kukaan muukaan ei saanut.”
Kauppinen opiskeli lähes kaiken vapaa-aikansa. Opiskelijabileissä hän ei käynyt. Kaverin kanssa hän saattoi mennä elokuviin, mutta sekin tuntui usein hukkaan heitetyltä ajalta. Silloinkin olisi voinut lukea – tai treenata maratonille.
Kauppinen oli ehtinyt jo armeijan jälkeen juosta yhden maratonin. Tulos oli kolme tuntia 43 sekuntia. Ne 43 sekuntia tuntuivat katastrofilta.
Kuusi vuotta opiskeltuaan Kauppinen meni ensimmäisen kerran töihin. Hän oli jo opiskeluaikana ymmärtänyt, että lääkärinä pitää sietää epävarmuutta.
”Lääkäri ei voi tavoittaa täydellisyyttä: jokainen potilas kuolee joskus.”
Töissä asia alkoi toden teolla ahdistaa. Kauppinen pelkäsi tekevänsä virheitä, joista potilaat kärsisivät.
Potilastietojen kirjaamiseen ja saneluun meni Kauppiselta vaikka kuinka paljon aikaa. Hän teki tuplamäärän työtunteja ja söi eväätkin vasta työpäivän jälkeen.
Kun kahdeksan kuukauden työjakso oli ohi, Kauppinen nukkui kuukauden lähes kokonaan, mutta ei silti virkistynyt.
Jaana Haapasalon mukaan ihmisessä saattaa olla perfektionistisia piirteitä, vaikka hän ei kärsisikään haitallisesta perfektionismista. Usein perfektionismi kuitenkin kattaa kaikki elämänalueet. Perfektionistilla pitää olla hyvä kunto, hieno ura, siisti koti ja hyvin käyttäytyvät lapset, joilla on hienoja harrastuksia.
Perfektionisti voi haluta olla täydellistä seuraakin. Kaikki tai ei mitään -asenne voi johtaa eristäytymiseen: jos ihminen kokee, että ei pysty olemaan hauskimmillaan ja nokkelimmillaan, hän ei halua tavata ketään.
Ylipäätään perfektionistin elämä voi olla suppeaa ja ahdistavaa.
”Perfektionisti ei esimerkiksi uskalla kokeilla mitään sellaista, jossa ei välttämättä ole täydellinen. Hän haluaa olla mestari vasta-alkajanakin.”
Haitallinen perfektionismi liittyy moniin psyykkisiin häiriöihin. Työssään kaikkensa antava saattaa sairastua työuupumukseen. Perfektionismiin voi liittyä myös syömishäiriöitä, masennusta ja ahdistuneisuutta.
Niin liittyi Veijo Kauppisellakin. Ensin tuli uupumus, sitten vakava masennus.
Perfektionismin vuoksi Kauppinen menetti lopulta ammattinsa lääkärinäkin. Terveyskeskuksessa työskenneltyään hän yritti tehdä lopputyötään. Hän teki sitä ahkerasti, mutta pyyhki jatkuvasti tyytymättömänä tekstin pois.
Kolmen vuoden jälkeen tekstiä oli kasassa kolme sivua.
Lääkärin ammatissa ei saa toimia, jos ei ole kandidaatin tutkinnon jälkeen valmistunut kymmenessä vuodessa. Kauppiselle kävi niin.
Mistä perfektionismi tulee? Lapsuudenkodista, sanoo Jaana Haapasalo.
”Kasvuympäristön vuorovaikutussuhteet ja ajattelutavat johtavat tietynlaiseen persoonan kehitykseen. Vanhemmilla on voinut olla korkeat vaatimukset, millainen lapsen pitää olla. He ovat myös saattaneet näyttää, että ovat tyytymättömiä lapsen suorituksiin. Tämä kaikki voi johtaa haitalliseen perfektionismiin.”
Suorituskeskeiset vanhemmat saattavat välittää lapselleen viestiä, että hänet hyväksytään vain, jos hän yltää tiettyihin saavutuksiin. Vanhempien rakkaus tuntuu ehdolliselta.
Saman perheen lapsista osa voi olla perfektionistisia ja osa ei. Silti siitä ei voi tehdä Haapasalon mukaan päätelmää, että perfektionismi olisi synnynnäistä.
”Vaikka kasvuympäristö olisi sisaruksille näennäisesti samanlainen, vanhempien suhtautuminen voi olla erilaista.”
Välttämättä vanhempien korkeat vaatimukset eivät liity taitoa vaativiin suorituksiin: kyse ei siis ole siitä, että piirustusten tai soittoläksyjen pitäisi olla täydellisiä.
Sen sijaan saatetaan tiukasti vaatia tietynlaista käytöstä. Lapselle jää kuva, että jos hän ei ole kiltti tai käyttäydy sievästi ruokailutilanteessa, häntä ei rakasteta.
Vanhempien kannattaisi Haapasalon mukaan varoa esimerkiksi seuraavaa lausetta: Pystyt kyllä parempaankin. Myös siihen kannattaa kiinnittää huomiota, ettei piilotetusti kritisoi lasta.
”Jos hiihtokilpailuista tulee hopeamitali, vanhempi saattaa osoittaa ilmein ja elein, että suoritus ei ollut riittävä.”
Vaikka haitallinen perfektionismi alkaa usein lapsuudessa, on siitä mahdollista päästä eroon. Tärkeää on tulla tietoiseksi uskomuksistaan ja oppia suhtautumaan itseensä myötätuntoisemmin.
”Perfektionistin tulisi oppia, että suoritukset eivät liity itsearvostukseen. Vaikka ei yllä tavoitteisiinsa, voi olla hyvä tyyppi.”
Uskomusten muuttaminen voi vaatia psykoterapiaa, mutta se saattaa onnistua omin päinkin.
Jos vanhempana huomaa, että omassa lapsessa on haitallista perfektionismia, kannattaa alkaa kiinnittää antamaansa palautteeseen huomiota.
”Olisi tärkeää antaa lapselle myönteistä palautetta osaamisesta ja oppimisesta sinänsä. Ei siis tulisi kehua vain koulunumeroja tai suorituksia, vaan sitä, että lapsella on intoa oppia.”
Kun Kauppinen oli toipunut masennuksesta, hänen piti löytää uusi työ. Hän on nyt jakanut runsaat puolitoista vuotta sanomalehtiä Iitin Kausalassa, missä itsekin asuu.
Kauppinen pitää työstään, sillä siinä ei oikeastaan voi epäonnistua.
”Yleensä huomaan, jos olen unohtanut jakaa lehden jollekulle. Ja siitähän ei ole haittaa, jos joku saa lehden, vaikka ei ole tilannut.”
Kun öinen kierros on tehty ja lehdet menevät tasan, Kauppinen kokee syvää tyydytystä. Kaikki meni kuten pitikin!
Parasta lehden jakaminen on keväällä, kun linnut alkavat laulaa.
”Mukava on myös elokuu, kun pimenee ja tähdet alkavat näkyä. Silloin ovat lehdenjakajan tähtihetket.”
Kauppinen kokee, että hänen perfektionismiinsa on vaikuttanut vanhempien, etenkin äidin vaativuus.
Nyt Kauppisella on itsellään neljä lasta. Hän sanoo vaatineensa kahdelta ensimmäiseltä lapselta enemmän kuin kahdelta nuoremmalta.
”Esimerkiksi kiukutella ei saanut. Suhtauduin myös tiukasti kyseenalaistamiseen ja kokeilemiseen. Asenteeni oli sellainen, että kun isä sanoo, pitää totella.”
Appiukoltaan Kauppinen oppi rennompaa lasten kanssa olemista. Hän myös luki kasvatusoppaita.
Nyt hän ajattelee, että lapsia pitää vaikeissa tilanteissa kuunnella eikä ojentaa.
”Yleensä lapsen käytökseen on jokin syy. Olen hellittänyt vaatimisessa. Olen itse kokenut sen lapsena, enkä halua samaa omille lapsilleni.”
Arjessa Kauppisen täydellisyyden tavoittelu hiertää välillä. Vaimoa saattaa ottaa päähän, kun mies ryhtyy toimiin hitaasti, jotta saa varmasti tehtyä ne hyvin.
Sillä kaikesta huolimatta Kauppinen kokee olevansa yhä perfektionisti – eihän hän voi kuin hyväksyä piirteen itsessään. Hän ei tosin yritä olla täydellinen joka asiassa.
”Pyrin siihen, että tehdään täydellisesti asialliset, tekemisen arvoiset asiat. Muut voi jättää tekemättä.”
Nykyään Kauppinen pystyy jopa toisinaan nauramaan, jos tekee jonkun virheen.
Perfektionistin kannattaa hänen mielestään opetella lause: errare humanum est, erehtyminen on inhimillistä.
Testaa, kärsitkö haitallisesta perfektionismista: TESTI
hs.fi
Дорогие друзья!
