Метка: suomi

Опубликовано от — Оставить комментарий

21-vuotias nainen ei uskonut enää kestävänsä ja soitti Kriisipuhelimeen.

anonyymi henkilö pitää puhelinta kädessäNyky-yhteiskunnan luoma onnellisuuden illuusio näkyy musertavan erityisesti nuoria aikuisia. Kriisipuhelimeen tuli vuonna 2019 ennätysmäärä puheluita, yli 210 000.

Olo oli niin paha, ettei nainen uskonut enää kestävänsä.

Siitä on nyt kuusi vuotta, kun vaikeasta masennuksesta tuohon aikaan kärsineellä 21-vuotiaalla naisella oli voimakkaita itsetuhoisia ajatuksia, jotka pyhien aikaan pahenivat. Hän oli yksin kotona. Oli yö.

Nainen haluaa esiintyä nimettömänä asian arkaluontoisuuden vuoksi.

Hän soitti Suomen Mielenterveys ry:n Kriisipuhelimeen, koska mitään muuta vaihtoehtoa ei enää tuntunut olevan.

– Minulla oli hoitosuhde psykiatrian poliklinikalle, mutta olo paheni äkisti, eikä silloin ollut saatavilla tapaamisaikaa. Arkenakin tapaamisajat olivat kortilla. Keskusteluapua saattoi saada vain 1–2 kuukauden välein resurssipulan vuoksi, hän kertoo.

– Päivystykseen lähtö olisi ollut myös yksi vaihtoehto, mutta siellä joutui usein odottamaan ensin tunteja hoitajaa ja sen jälkeen vielä lääkäriä. Osastopaikatkin olivat niin tiukilla, ettei niitä usein pystytty antamaan.

Vuorokaudessa Kriisipuhelimeen soitetaan noin 500 kertaa. Vuonna 2019 puheluita tuli kaikkiaan yli 210 000 kappaletta. Se on enemmän kuin koskaan ennen.

Puhelinpäivystykseen onkin saatu lisärahoitusta. Jatkossa puhelimeen voi soittaa ympäri vuorokauden: vuoden alusta saakka päivystetään yötä päivää. Helmikuun alusta lähtien myös viikonloppuisin ja juhlapyhinä puhelimeen vastataan 24/7.

soittoyritykset
Lasse Isokangas / Yle

«Läheisille tuntui jotenkin vaikealta puhua»

Kriisipuhelimeen soittanut nainen kertoo, että itsetuhoisista ajatuksista ja tunteista on helpompi puhua jollekin ulkopuoliselle.

– Läheisille tuntui jotenkin vaikealta puhua. Häpesin itsetuhoisia ajatuksiani ja tunteitani.

Kriisipuhelimeen vastannut ihminen oli ystävällinen ja kuunteli aidosti.

– Jo se auttoi hieman. Heillä oli aikaa pysähtyä kuuntelemaan, vaikka soittoja varmasti tuli koko ajan. Lähinnä apu oli siis keskustelua, kuuntelua ja mielen purkamista. Minulle ehdotettiin myös päivystykseen hakeutumista tarvittaessa.

Puhelun jälkeen nuorella naisella oli vähän rauhallisempi olo.

Nykyisin hän käy psykoterapiassa ja hänen vointinsa on paljon parempi.

– Keskusteluapu onkin minusta vähintään yhtä tärkeää kuin lääkehoito, sitä tulisi olla helpommin saatavilla.

vastatut
Lasse Isokangas / Yle

Kriisityöntekijä: hädän kuulee helpostikin

Kriisityöntekijä Veli-Matti Husso on leppoisa mies. Kädenpuristus on vahva ja hiukset jo hieman harmaantuneet. Hän on yksi 750:stä, jotka vastaavat puheluihin.

Husson työvuoron aikana puhelin soi koko ajan, enemmän kuin koskaan.

– Kun yksi puhelu loppuu, toinen alkaa.

Osasyy on se, että Kriisipuhelimeen soittaminen on ollut halvempaa kuin aikaisemmin. Mutta luurin toisessa päässä tiedetään, että ihmisillä on valtava tarve puhua. Soittajat ovat myös entistä nuorempia. Suurimmat huolenaiheet soittajila ovat ihmissuhteet, paha olo ja pelko arjesta selviytymisestä.

– Monet ovat 20–35-vuotiaita ja tosi monet ovat opiskelijoita, Husso sanoo.

Husso pitää pään kylmänä, kysyy mitä on tapahtunut ja kuulostaa isällisen rauhalliselta, mutta vähäsen kuitenkin pekkasaurimaiselta terapeutilta. Vaikka terapiaa kriisipuhelimessa ei varsinaisesti anneta, tuen antaminen kriisin keskellä voi toimia keskusteluterapiana.

Husso osaa erottaa soittajan äänen perusteella, milloin on tosi kyseessä, vaikka kriisin keskellä ihminen kuulostaakin hänen mukaansa useimmiten hyvin järkevältä ja loogiselta.

– Kyllä sen hädän kuulee helpostikin. Kun ihmisen kanssa juttelee, saa käsityksen siitä pystyykö ihminen käsittelemään ongelmaansa. Jos tilanne ja kriisi on niin valtava, eikä ihminen pysty käsittelemään sitä, niin silloin opastetaan hakemaan apua välittömästi.

itsetuhoiset keskustelut
Lasse Isokangas / Yle

Itsemurhaa yrittäneitä jätetään yksin kotiin lääkepurkin kanssa

Kriisipuhelin perustettiin vuonna 1978 itsemurhien ehkäisyä varten.

Vaikka itsemurhat ovat vähentyneet, itsetuhoiset keskustelut ovat kolminkertaistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Toisaalta se on hyvä asia: myös kuoleman ajatuksista ja pahasta olosta on parempi puhua, kuin jäädä hautomaan itsekseen. Toisaalta se on huono asia: se kertoo siitä, että paha olo on lisääntynyt ja että apua ei ole tarpeeksi muualta saatavissa.

– Hyvin paljon mielenterveyden ongelmiin liittyvä asioista, ahdistusta ja masennusta eikä ihminen tiedä, miten jatkaisi eteenpäin tilanteesta, sanoo kriisityöntekijä Veli-Matti Husso.

– Tarve on niin suuri, että se apu mikä soittajalla on, ei riitä ja sen takia pitää soittaa myös Kriisipuhelimeen.

Kriisipuhelintoiminnan päällikkö Susanna Winter nyökyttelee ja vahvistaa, että terveydenhuollon liian pienet resurssit näkyvät voivat näkyä itsetuhoisten soittojen lisääntymisenä.

– Kyllä meille tulee soittoja ihmisiltä, joilla on itsemurhayritys taustalla ja sitten he ovat taas kotona ja siellä on lääkkeitä tai muuta sellaista. Eihän ihmistä saisi jättää yksin, jos hän on itselleen vaaraksi, hän sanoo.

soittajien ikä
Lasse Isokangas / Yle

Eniten ahdistaa silloin, kun pitäisi nukkua tai olla iloinen

Eniten puheluita tulee öisin, joulun ja uuden vuoden tienoilla sekä heinäkuussa.

– Loma-aikaan ja öisin ei haluta häiritä omia läheisiä. Ne ovat aikoja, kun pitäisi nukkua tai olla iloinen. Kun on joku erikoistilanne, kuten joulun tai uudenvuoden aika ja kun omat huolet, vaikeudet ja kriisit vyöryvät päälle, niin ne tuntuvat erityisen musertavalta, sanoo kriisipuhelintoiminnan päällikkö Susanna Winter.

Winterin mukaan erityisesti nuorten aikuisten lisääntyneet yhteydenotot johtuvat osaltaan yhteiskunnan vaativuudesta sekä siitä, että elämme sellaisessa illuusiossa, että kaikilla on koko ajan hauskaa ja että onnellinen pitää olla.

– Elämme hyvin vaativaa ja suorituskeskeistä aikaa. On niin paljon odotuksia siitä miten meidän pitäisi olla ja elää ja miltä pitäisi näyttää, kuulostaa ja mitä pitäisi tapahtua. Kuinka moni niihin odotuksiin oikeasti yltää? Ja pitääkö meidän yltääkään? Ja pitääkö meidän antaa sitä kuvaa, että kaikkien pitäisi mennä mahtua siihen määrättyyn muottiin, Winter pohtii.

– Muottien ja odotusten ulkopuolelle jääminen ja siitä itseään soimaaminen on raskasta, Winter jatkaa.

yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Ensin hajosi jalka, sitten mureni mieli.

Markkula kertoo masennuksestaanEnsin hajosi jalka, sitten mureni mieli – SJK:n puolustaja Niko Markkula haluaa jakaa kokemuksiaan masennuksesta: «Jos yksikin hakee puheideni takia apua, niin olen tehnyt hyvän työn»
Lauantaina 30 vuotta täyttävä Markkula toivoo, että on oppinut olemaan heikko muiden silmissä. Urheilija ei ole lyömätön.

Merkit muutoksesta alkoivat näkyä hiljalleen arjen pienissä hetkissä ja valinnoissa. Kaikki ei ollut todellakaan hyvin, sen Niko Markkula oli pian valmis myöntämään.

Vuosi oli 2017 ja jalkapallokausi täydessä höyryssään. Pitkittynyttä jalkavammaansa Turussa FC Interin riveissä kuntouttanut Markkula alkoi huomata, ettei oikeastaan tahtonut enää nähdä joukkueensa harjoituksia. Hän ei halunnut nähdä joukkuekavereitaankaan.

Tunne oli Markkulalle täysin uusi ja uutuudessaan varsin säikäyttävä. Hän oli pikkupojasta lähtien nauttinut kaikesta joukkueen yhteisestä ajasta: harjoittelusta, pukukoppihöpöttelystä, fysiikkatreeneistä, bussimatkoista, saunailloista, vapaa-ajasta – ihan kaikesta.

Nyt Markkula mieluiten säntäsi kuntoutusharjoituksensa jälkeen viivana kotiin ketään tapaamatta. Muiden työskentely ja iloitseminen Markkulan intohimon, jalkapallon, parissa tuntui jostain syystä satuttavan Markkulaa. Häntä suretti, että tunsi syvää etäisyyttä rakasta lajiaan kohtaan.

Pitkäaikainen suhde palloon tuntui olevan katkeamispisteessään. Jalkapallo jatkoi elämäänsä painollaan, vaikka Markkulan maailma oli pysähtynyt.

– En kuitenkaan näyttänyt tunteitani kellekään. Kun tapasin joukkuetovereita, hymyilin ja heitin läppää kuin ennenkin, Markkula muistelee positiivisuuden naamiotaan.

Niko Markkula kertoo masennuksestaan
Niko Markkula toivoo pysyvänsä terveenä niin henkisesti kuin fyysisestikin Seinäjoen auringon alla. Tuomo Mäenpää / YLE

Ura oli juuri nousukiidossa

Kaiken lisäksi Markkula oli samoihin aikoihin kutsuttu Suomen maajoukkueen mukaan. Lapsuuden suuri unelma oli vihdoin toteutunut, mutta jalan pirulainen vain jatkoi vihoitteluaan.

Aluksi Markkula puri hammasta, napsi kipulääkkeitä ja teki kaikkensa, ettei nouseva kehityskaari tyssäisi.

Jyväskyläläiskasvatin ura oli tilanteessa, että mieli teki takoa, kun rauta oli vähintäänkin kuumaa. Lopulta Markkula takoi liikaakin.

– Jälkeenpäin on helppo todeta, että peli olisi pitänyt viheltää poikki paljon aiemmin. Kantapäähän alkoi sattua läpi vuorokauden. Silti yritin pelata ja harjoitella lääkkeiden ja kortisonipiikkien avulla.

Kun enää kipulääkkeetkään eivät auttaneet viheriölle, oli Markkulan pakko aloittaa lepovaihe.

Lopulta mystinen kantapäävamma katkaisi Markkulan suhteen jalkapalloon peräti 16 kuukauden ajaksi. Tuona aikana Markkulan maailma järkkyi. Lähellä oli, ettei Markkula jäänyt suruunsa vieläkin vakavammin.

– Aluksi en kertonut tunteistani kenellekään. En edes perheelleni. Jälkeenpäin äiti otti asian raskaasti, sillä hän koki, että olisi pystynyt auttamaan. Yritin selvitä yksin.

Niko Markkula Inter-paidassa vuonna 2019
Niko Markkulan kolmivuotinen taival FC Interin paidassa oli vähintäänkin rikkonainen. Viime kausi päättyi kuitenkin hopemitalijuhliin. Jaakko Stenroos/AOP

Pakko oli hakea apua

Yhdeksän kuukauden kuntoutuksen jälkeen Markkula ei enää kestänyt epätietoisuutta. Vamman suhteen kaikki tuntui polkevan paikallaan. Kantapää ei ottanut parantuakseen, miltei päinvastoin.

– Oli lopulta pakko pyytää apua. Se olikin pelastukseni. Menin terapeutin vastaanotolle ja puhuin suuni puhtaaksi. Ensimmäinen istunto kesti kolmisen tuntia. Selitin asioita tosi vihaisesti. Terapeutti osasi ottaa sen tosi hyvin. Hän sanoi, että ensimmäinen kerta on sellainen, että hän vain kuuntelee.

Markkulan avattua patonsa hänestä tuntui kuin hartioilta olisi lähtenyt tonneittain painolastia.

– Heti seuraavana yönä nukuin ensimmäiset hyvät yöunet seitsemään–kahdeksaan kuukauteen. Sitä ennen yöuneni olivat olleet kolmea tuntia katkonaista unta. Kroppani oli ihan loppu, sain vatsakramppeja ja aivan hirveitä paniikkikohtauksia.

Ennen omakohtaista kokemustaan terapiasta Markkula ei osannut kuvitellakaan, kuinka paljon omien tunteidensa jakaminen saattoi auttaa.

– Jatkoimme terapiaa säännöllisesti omien intressieni mukaan. Minua ei painostettu puhumiseen mitenkään, vaan kun tuli fiilis puhua jostain, niin menin puhumaan.

Vaikka Markkula lähti Turusta, on keskusteluyhteys tuttuun terapeuttiin edelleen olemassa.

– Se on sellainen turva, johon voi luottaa. Nyt en ole tosin pitkään aikaan keskustellut niistä asiosta. Koen, että elämä on nyt oikein hyvällä mallilla. On kuitenkin hyvä tietää, että aina voi soittaa, jos on tarvetta keskustella hänen kanssaan.

Markkula ja masennus
Oman joukkueen otteluiden sivusta seuraaminen ei ole ammattilaisjalkapalloilijalle herkkua, Niko Markkula tietää. Tuomo Mäenpää / YLE

Olo helpottui vähitellen

Terapian kautta Markkula uskalsi avautua myös läheisilleen. Moni ihmetteli, ettei hän ollut aiemmin sanonut asioita ääneen.

Urheilijalle heikkouksien osoittaminen on kuitenkin usein korostetun hankalaa. Jo heikkouksiensa myöntäminen itselleen saattaa olla vaikeaa, puhumattakaan niiden paljastamista muille, saati julkisesti.

– Tiedän henkilökohtaisesti sen, että isoin steppi on pyytää apua joltakin. Olen aina ollut aika kovapäinen. Olen yrittänyt itse puskea asioita läpi, Markkula myöntää.

Markkula oli tavalla tai toisella oppinut, että urheilijana pitää olla vahva ja selviytyä haasteesta kuin haasteesta valittamatta.

– Pitää vain uskaltaa tulla rohkeasti asian kanssa esille: näyttää, että on heikko. Kehotan ehdottomasti ihmisiä, jotka kärsivät samoista ongelmista, juttelemaan ammattilaisen tai perheensä kanssa. Sitä kautta saa taas elämäänsä raiteilleen.

Koettelemus muutti Markkulaa

Kun yhdestä Markkulan elämän synkimmästä ajanjaksosta alkaa olla aikaa, on asiaa jo helppo tarkastella toisin silmin. Mystinen kantapäävammakin saatiin hallintaan, kun oikea diagnoosi ja kuntoutusohjelma löytyivät.

– Näin jälkikäteen se kaikki kasvatti minua tosi paljon ihmisenä. Sain erilaisia näkökulmia oikeastaan kaikkiin asioihin. Totta kai, pieni katkeruus on edelleen siitä loukkaantumisesta, sillä ei voi koskaan tietää, mihin olisin terveenä päätynyt.

Markkula ei missään nimessä halua antaa kuvaa, että olisi suorastaan kiitollinen kokemuksestaan.

– Koko homma oli todella rankka henkisesti ja fyysisesti. Siinä tosiaankin kävi vähän kaikki asiat mielessä, Markkula nielaisee.

– Olen erittäin iloinen, että selvisin ja että saan vielä pelata futista ammatikseni. Yritän nyt nauttia tästä joka päivä, vaikka ei se ihan joka päivä onnistukaan.

Koronakevät koettiin yhdessä

Jyväskyläisen JJK:n kasvatti on pelannut Suomen kenttien lisäksi myös Ruotsissa Eskilstuna Cityn paidassa. Nytkin tarjolla oli tukku kiinnostavia tarjouksia myös ulkomailta, mutta Markkulalle paras vaihtoehto löytyi Veikkausliigasta ja Seinäjoelta.

– Joulukuun puolivälin jälkeen päätin, että jään Suomeen. Kun Jani Honkavaara tuli tänne koutsiksi, niin oli viimeistään helppo tulla SJK:hon. Täällä on nyt hyvä olla, Markkula hymyilee.

Markkula ei ota enää mitään itsestäänselvyytenä. Mainion viime kauden myötä Markkula nousi takaisin myös maajoukkuekuvioihin.

– Se 16 kuukauden loukkaantuminen vei syviin vesiin. Lähellä oli, että olisi loppunut pelaaminen kokonaan. Mutta vielä onneksi katsottiin tämä kortti.

Korona piti myös koko jalkapallomaailman varpaillaan. Markkulalle korona-aika on ollut vuoristorataa.

– Aluksi otin todella rennosti koronan kanssa. Ajattelin, että kyllä ne pelit vielä jatkuvat.

Pahinta korona-aikana Markkulalle on ollut epätietoisuus tulevasta, vaikka SJK onkin tukenut pelaajiaan esimerkillisesti.

– Jossain vaiheessa tuli vähän huonoja fiiliksiä, kun kauden alusta ei ollut mitään tietoa. Oli välillä vaikea tulla harjoituksiin, kun päämäärä tippui pois. Nyt on motivaatio taas palannut, kun on tietty kiintopiste, mihin tähdätä. Kausi alkaa keskiviikkona ja olen intoa täynnä.

Omaa loukkaantumistaan ja siitä alkanutta alakuloa Markkulan on vaikea verrata koronan aiheuttamaan sekasortoon.

– Koronassa on koko maailma mukana, ja nimenomaan joukkueena olemme SJK:ssa koronan kokeneet. En ole ollut yksin. Nyt ei ollut missään vaiheessa sellainen olo, että pää hajoaisi.

Jatkaa masennuksestaan puhumista

Markkula kertoi julkisuuteen masennuksestaan ensimmäisen kerran edellisen kauden alla keväällä 2019. Tuolloin Urheilulehdessä julkaistu artikkeli poiki valtavasti yhteydenottoja Markkulalle.

– Ainoa päämäärä oli, että halusin mahdollisimman paljon levittää sanomaani. Jos joku on samanlaisessa tilanteessa, niin haluan auttaa omalla kertomuksellani.

Viheriöllä itsevarmuudestaan tunnettu Markkula kertoo pohtineensa pitkään, että haluaako kertoa henkilökohtaisista kokemuksistaan julkisuuteen. Hän piti asiaa kuitenkin niin tärkeänä, että lopulta oli suorastaan pakko.

Vaikka masennuksesta puhuminen ei ole vieläkään helppoa, on Markkula päättänyt pitää asian tapetilla jatkossakin.

– Tämä on vieläkin sellainen stigma, varsinkin urheilussa. Välillä meidät nähdään edelleen vain urheilijoina. Koetaan, ettei meillä voi olla mitään muita ongelmia.

Silti Markkulan mielestä paljon on muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana urheilijoiden mielenterveysasioiden saralla. Enää ei jokaisesta urheilijasta muovata myyttistä ja voittamatonta sankarihahmoa.

– Se voi olla, että sosiaalisen median kautta urheiljat ovat saaneet äänensä esille selkeämmin. Ehkä juuri sitä kautta myös seurat ovat heränneet yhä vahvemmin henkisen puolen tärkeyteen.

Markkula kertoo masennuksestaan
Niko Markkula on oppinut nauttimaan elämän eri vivahteista masennuksensa jälkeen. Tuomo Mäenpää / YLE

Täyttää lauantaina pyöreitä

Lauantaina 30 vuotta täyttävä Markkula haluaa, ettei kukaan jää enää ongelmiensa kanssa yksin.

– Vaikka on paskaa, niin näitä samoja fiiliksiä on kaikilla, oli laji tai ammatti mikä tahansa. Jos yksikin on hakenut puheeni takia apua ja uskaltanut lähestyä vaikka terapeuttia, niin koen, että olen tehnyt tässä hyvän työn, Markkula miettii.

– Tärkeintä on, että tämä asia on pinnalla; että jengi näkee, että tällaista tapahtuu.

Entä millaisia ajatuksia pyöreiden täyttäminen herättää?

– Koen, että vielä on nuorekas mieli, mutta kroppa ei ole enää sama. Ikä tekee tepposet. Ei ole vielä ainakaan tullut mitään ikäkriisiä, mutta ehkä sellainen tulee sitten jälkijättöisesti, Markkula naurahtaa tyynesti.

yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Mun piti vaan hyväksyä se, että mulla ei ole äitiä.

Kolme naista poseeraavat hymyillen kameralle taustallaan järvi- tai merimaisema kallioineen.Äidittömyys jättää jäljen, joka ei lähde koskaan pois. Terapiassa Tiina oivalsi viimein, että vaikka hän kuinka toivoo, hän ei tule koskaan saamaan kaipaamaansa äitiä. Hänen oli päästettävä irti menneisyydestä ja alettava rakentaa omaa elämäänsä. Nykyään Tiina ei ole äitiinsä missään yhteydessä.
Tiina syntyi pienelle paikkakunnalle perheeseen, jossa oli äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli.
– Mulle on kerrottu, että äidin käytös rupesi muuttumaan, kun mä olin lapsi. Äiti uupui täysin ja hän ei enää jaksanut pitää huolta minusta ja veljestä. Hän lähti usein päivisin pois ja jätti minut ja veljeni kahdestaan kotiin.
Tiinan isovanhemmat huomasivat, että kaikki ei ole kunnossa ja puuttuivat asiaan.

Äiti olisi halunnut pitää Tiinan, mutta huoltajuuskiistassa lapset määrättiin isälle. Äiti lähti pois, eikä jättänyt yhteystietojaan kenellekään. Tiinan veli jäi isälle, ja isovanhemmat ottivat Tiinan kasvattilapsekseen.
– Mä mietin usein, missä mun äiti on. Yritin kuvitella, minkälainen hän olisi. Mä tunsin syyllisyyttä siitä tosi paljon, että äiti on lähtenyt. Ajattelin, että mä olen jollain lailla vaikeempi ja huonompi kuin muut lapset ja se oli syy äidin lähtöön.
Kellään ei ollut yhteyttä Tiinan äitiin, eikä kukaan osannut kertoa hänestä mitään.
– Pelkäsin, että mummi ja ukki hylkää mut, enkä päästänyt heitä koskaan silmistäni. Pidin vessankin oven aina auki. Kun mummo tai ukki jätti mut tarhaan aamulla, itkin ihan hysteerisesti. Se pelko oli vaan niin suuri, että he hylkää mut.
Mummi ja ukki olivat Tiinalle rakkaita, mutta silti äidin ikävä ei hellittänyt.
– Sadut ja satuleikit oli mulle tosi tärkeitä pienenä. Kuvittelin usein olevani prinsessa Ruusunen ja pukeutuvani kauniiseen mekkoon.

Tiina aloitti ala-asteen, ja ensimmäisenä päivänä häntä alettiin kiusata. Kiusaaminen jatkui läpi peruskoulun.
– Mä olin lyhytkokonen ja mulla oli erilainen perhetausta, se riitti kiusaajille syyksi. Mulla oli myös oppimisvaikeuksia enkä pysynyt mukana tärkeissä aineissa.
Tiina törmäsi äidittömyyteensä päivittäin erilaisissa arjen tilanteissa.
– Mun ikävimpiä muistoja ala-asteelta on, kun menin yksin terveydenhoitajan luokse saamaan rokotusta. Muilla oli yleensä äiti mukana. Terveydenhoitaja kysyi, kuka mun äiti on ja missä hän on. Mä en osannut vastata siihen muuta kuin että en tiedä. Se tuntu ihan hirveältä.
Teini-iässä Tiinaa kiinnosti vihreät arvot ja maailmanparantaminen. Hän liittyi SPR:n vapaaehtoiseksi ja laittoi rastat.
Samaan aikaan muut ikätoverit alkoivat juoda alkoholia, polttaa tupakkaa ja käydä mopotapaamisissa. Koska Tiina ei liittynyt joukkoon, hän joutui yhä kovemmin silmätikuksi.
Yläasteella kiusaaminen muuttui fyysiseksi, ja kiusaajat alkoivat vaania Tiinaa koulun lisäksi myös kodin ulkopuolella.

– Usein jos ovi tai ikkuna narahti, niin sitä säpsähti ihan hurjasti. Piti koko ajan olla valppaana. Yöllä ei pystynyt nukkumaan kunnolla. Se oli kuin painekattila. Koulumatkat ja luokasta toiseen siirtymisen olivat painajaismaisia.
Tiina ei kertonut isovanhemmille kiusaamisesta, koska ei halunnut kuormittaa heitä. Tiina pelkäsi, että hekin uupuisivat.
– Kaikkein pelottavin ja vakavin hetki oli jengijahtaus. Mua ajettiin takaa mopoilla, autoilla ja pyörillä ja uhattiin hakata ja tappaa. Mä hypin ojissa ja pitkin toisten pihoja karkuun. Livahdin pysäköityjen autojen alle ja makasin siellä ihan hiljaa, ettei kukaan huomaisi. Kiusaajat oli siinä ihan vieressä ja mun oli pakko pidättää hengitystä, ettei kukaan kuule. Silloin mä ajattelin, että mä en halua kuolla tällä tavalla. Se oli todella pelottavaa.
Tilanne laukesi, kun joku oli nähnyt nuorisojoukon juoksevan ja autojen ja mopojen kaahaavan edestakaisin ja soitti paikalle poliisin.
– Joskus, kun mulla oli hankalia ja heikkoja hetkiä paljon ja rupesin uupumaan, mä toivoin, että äidistä kuuluisi jotain. Että olisi joku muu motivaatio elämässä kuin elää tämmöstä helvettiä ihan koko ajan.

Äidin tapaaminen

Tiinan ollessa 15-vuotias hän lähti ystävänsä kanssa viikonlopuksi Helsinkiin.
– Me oltiin mun ystävän kanssa Narinkkatorilla kävelemässä. Mä näin semmosen naisen, joka oli täysin valkoisiin vaatteisiin pukeutunut. Hänellä oli valkeat housut, valkeat kengät, valkea takki ja valkea kassi. Vaikka nainen seisoi kauempana, hän jotenkin kiinnitti mun huomion.
Tiina ja ystävätär kävelivät vähän lähemmäksi ja seurasivat naista vaivihkaa.
– Yhtäkkiä musta alkoi tuntua todella oudolta. Mahaa alkoi poltella ja tuli tosi pelokas ja tuskainen olo. Mietin jo, että tuleeko paha paniikkikohtaus, kun alkoi ahdistaa niin kovasti. Ystävä kysyi, mikä mulla on, mutten tiennyt itsekään.
– Nainen seisoi meihin miltei selin, mutta kun mä näin sivusta hänen kasvonpiirteitään, kuulin itseni sanovan, onko toi ehkä mun äiti!
Tiinan ystävä oli epäuskoinen, mutta Tiina pyysi häntä menemään naisen luo ja kysymään tämän nimeä. Tiinan olo oli epätodellinen, ja fyysiset oireet eivät jättäneet rauhaan. Ystävä meni naisen luo ja kysyi nimeä. Hän oli kuin olikin Tiinan äiti!
– Se tuntui tosi järkyttävältä. Mä en voinut uskoa sitä todeksi, koska mä en ollut tavannut äitiä enkä kuullut hänestä mitään hänen lähtönsä jälkeen. Samaan aikaan olin haaveillut äidistä koko elämäni ja kuvitellut hänestä vaikka mitä.
Nainen kääntyi katsomaan Tiinaa ja näytti hämmentyneeltä. Hän käveli Tiinan luo ja kysyi, menisivätkö he viereiselle Ärrälle kahville. Tiina suostui, ja ystävä lähti mukaan.
– Mä katsoin häntä päästä varpaisiin, hänen kasvonpiirteitään ja olemusta. Hän oli hyvin sekava, järkyttynyt ja poissaoleva.

– Äiti kysyi, mitä kuuluu ja esitti muutamia kysymyksiä. Oltiin siinä noin kymmenen minuuttia. Sitten hän sanoikin, että hänen täytyy tästä lähteä jatkamaan matkaa. Mä olin niin hämmentynyt, että en oikein osannut sanoa siihen mitään. Tuli ahdistava tunne, että taas hän jättää mut.
Tiina kysyi äidin osoitetta tai puhelinnumeroa, mutta tällä ei ollut antaa niitä. Tiina antoi oman osoitteensa ja numeronsa, ja äiti lupasi olla yhteydessä.
– Äiti oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Mulla heräsi hirveästi kysymyksiä, että miten hänen elämä on mennyt. Jäin kuitenkin siihen odotukseen, että nyt kun yhteys on muodostettu, voisimme viimein tutustua.

Selviytyminen

Tiina jäi odottamaan äidiltä syntymäpäiväkorttia tai yhteydenottoa, mutta niitä ei kuulunut.
Kiusaamishelvetti jatkui. Viimeisenä oljenkortena Tiina päätti hakea apua koulukuraattorilta.
– Mä istuin siellä kaksi tuntia ja kerroin kaikista mun asioista. Se kuraattori istui ihan hiljaa ja oli hämmentynyt, miten mä en ollut aiemmin tullut hänen juttusilleen hakemaan apua. Hänen kauttaan pääsin aloittamaan terapian, joka koitui pelastuksekseni, vaikka prosessi on ollut pitkä.
Yläasteen viimeisellä luokalla Tiina päätti muuttaa muualle päästäkseen elämässä eteenpäin. Hän lähti opiskelemaan isommalle paikkakunnalle sisustusartesaaniksi.
– Mä muistan, kun istuin siinä bussissa rinkka vieressä tuntemattomien ihmisten keskellä. Me mentiin moottoritiellä, ja tuli semmonen vapauden tunne, että vihdoinkin on päässyt irti kahleista!
17-vuotiaana Tiina päätti, että hän etsii äidin uudestaan käsiinsä.
– Mä kuulin sukulaisilta, että äiti on asunut Kallion kirkossa, koska on asunnoton. Silloin multa loppu toivo kuin seinään.
Tiinan ainoa konkreettinen muisto äidistä on isovanhemmilta saatu äidin hääpuku.
– Mietin, mitä mä sillä teen, koska se oli enemmänkin ahdistava ja inhottava muisto. Sellanen valkoinen mekko. Jätin sen kuitenkin kaappiin roikkumaan, ja se on ollut mulla nää vuodet. Nyt ajattelen, että onneksi mä en polttanut sitä.
Tiina kävi läpi intensiiviset terapiat ja sai vähitellen paljon uusia ystäviä.
– Terapiassa mun suurin oivallus oli, että mun on luovuttava äidistä ja menneisyydestä. Se suhde äitiin on yksipuolinen eikä tule semmoiseksi, mitä mä olisin toivonut. Mun täytyi alkaa miettiä omaa elämää. Ymmärsin, että mä pystyn itse päättämään siitä ja tekemään omia valintoja. Tajusin, ettei mun pidä antaa äidin enää varjostaa mun nykyhetkeä ja tulevaisuutta.
Tiina oli aina haaveillut matkustavansa paikkaan, jossa kukaan ei tunne häntä. Masennus ja pelot kuitenkin rajoittivat.
Terapeutin kannustamana hän lopulta päätti lähteä vapaaehtoistyöhön Turkkiin hoitamaan lapsia. Kielet olivat aina olleet Tiinalle hankalia oppimisvaikeuden takia, ja hänen selviytymistään vieraassa kultuurissa kyseenalaistettiin.
– Mä olin siellä vuoden, ja se oli kyllä elämää mullistava kokemus kaikin puolin. Musta tuntui, että mua tarvitaan ja musta on hyötyä. Koin olevani riittävä, ja se oli itselle hirmu tärkeä kokemus, että oma työ on merkityksellistä.
Tiina pärjäsi mainiosti ja oppi jopa turkin kielenkin.
– Se oli itselle semmoinen henkinen voitto.
Tänä päivänä Tiina on tasapainoinen nuori nainen, joka kulkee kohti unelmiaan ja haaveitaan.
yle.fi