Äidittömyys jättää jäljen, joka ei lähde koskaan pois. Terapiassa Tiina oivalsi viimein, että vaikka hän kuinka toivoo, hän ei tule koskaan saamaan kaipaamaansa äitiä. Hänen oli päästettävä irti menneisyydestä ja alettava rakentaa omaa elämäänsä. Nykyään Tiina ei ole äitiinsä missään yhteydessä.Tiina syntyi pienelle paikkakunnalle perheeseen, jossa oli äiti, isä ja pari vuotta vanhempi isoveli.
– Mulle on kerrottu, että äidin käytös rupesi muuttumaan, kun mä olin lapsi. Äiti uupui täysin ja hän ei enää jaksanut pitää huolta minusta ja veljestä. Hän lähti usein päivisin pois ja jätti minut ja veljeni kahdestaan kotiin.
Tiinan isovanhemmat huomasivat, että kaikki ei ole kunnossa ja puuttuivat asiaan.
– Mä mietin usein, missä mun äiti on. Yritin kuvitella, minkälainen hän olisi. Mä tunsin syyllisyyttä siitä tosi paljon, että äiti on lähtenyt. Ajattelin, että mä olen jollain lailla vaikeempi ja huonompi kuin muut lapset ja se oli syy äidin lähtöön.
Kellään ei ollut yhteyttä Tiinan äitiin, eikä kukaan osannut kertoa hänestä mitään.
– Pelkäsin, että mummi ja ukki hylkää mut, enkä päästänyt heitä koskaan silmistäni. Pidin vessankin oven aina auki. Kun mummo tai ukki jätti mut tarhaan aamulla, itkin ihan hysteerisesti. Se pelko oli vaan niin suuri, että he hylkää mut.
Mummi ja ukki olivat Tiinalle rakkaita, mutta silti äidin ikävä ei hellittänyt.
– Sadut ja satuleikit oli mulle tosi tärkeitä pienenä. Kuvittelin usein olevani prinsessa Ruusunen ja pukeutuvani kauniiseen mekkoon.
– Mä olin lyhytkokonen ja mulla oli erilainen perhetausta, se riitti kiusaajille syyksi. Mulla oli myös oppimisvaikeuksia enkä pysynyt mukana tärkeissä aineissa.
Tiina törmäsi äidittömyyteensä päivittäin erilaisissa arjen tilanteissa.
– Mun ikävimpiä muistoja ala-asteelta on, kun menin yksin terveydenhoitajan luokse saamaan rokotusta. Muilla oli yleensä äiti mukana. Terveydenhoitaja kysyi, kuka mun äiti on ja missä hän on. Mä en osannut vastata siihen muuta kuin että en tiedä. Se tuntu ihan hirveältä.
Teini-iässä Tiinaa kiinnosti vihreät arvot ja maailmanparantaminen. Hän liittyi SPR:n vapaaehtoiseksi ja laittoi rastat.
Samaan aikaan muut ikätoverit alkoivat juoda alkoholia, polttaa tupakkaa ja käydä mopotapaamisissa. Koska Tiina ei liittynyt joukkoon, hän joutui yhä kovemmin silmätikuksi.
Yläasteella kiusaaminen muuttui fyysiseksi, ja kiusaajat alkoivat vaania Tiinaa koulun lisäksi myös kodin ulkopuolella.
Tiina ei kertonut isovanhemmille kiusaamisesta, koska ei halunnut kuormittaa heitä. Tiina pelkäsi, että hekin uupuisivat.
– Kaikkein pelottavin ja vakavin hetki oli jengijahtaus. Mua ajettiin takaa mopoilla, autoilla ja pyörillä ja uhattiin hakata ja tappaa. Mä hypin ojissa ja pitkin toisten pihoja karkuun. Livahdin pysäköityjen autojen alle ja makasin siellä ihan hiljaa, ettei kukaan huomaisi. Kiusaajat oli siinä ihan vieressä ja mun oli pakko pidättää hengitystä, ettei kukaan kuule. Silloin mä ajattelin, että mä en halua kuolla tällä tavalla. Se oli todella pelottavaa.
Tilanne laukesi, kun joku oli nähnyt nuorisojoukon juoksevan ja autojen ja mopojen kaahaavan edestakaisin ja soitti paikalle poliisin.
– Joskus, kun mulla oli hankalia ja heikkoja hetkiä paljon ja rupesin uupumaan, mä toivoin, että äidistä kuuluisi jotain. Että olisi joku muu motivaatio elämässä kuin elää tämmöstä helvettiä ihan koko ajan.
Äidin tapaaminen
Tiinan ollessa 15-vuotias hän lähti ystävänsä kanssa viikonlopuksi Helsinkiin.
– Me oltiin mun ystävän kanssa Narinkkatorilla kävelemässä. Mä näin semmosen naisen, joka oli täysin valkoisiin vaatteisiin pukeutunut. Hänellä oli valkeat housut, valkeat kengät, valkea takki ja valkea kassi. Vaikka nainen seisoi kauempana, hän jotenkin kiinnitti mun huomion.
Tiina ja ystävätär kävelivät vähän lähemmäksi ja seurasivat naista vaivihkaa.
– Yhtäkkiä musta alkoi tuntua todella oudolta. Mahaa alkoi poltella ja tuli tosi pelokas ja tuskainen olo. Mietin jo, että tuleeko paha paniikkikohtaus, kun alkoi ahdistaa niin kovasti. Ystävä kysyi, mikä mulla on, mutten tiennyt itsekään.
– Nainen seisoi meihin miltei selin, mutta kun mä näin sivusta hänen kasvonpiirteitään, kuulin itseni sanovan, onko toi ehkä mun äiti!
Tiinan ystävä oli epäuskoinen, mutta Tiina pyysi häntä menemään naisen luo ja kysymään tämän nimeä. Tiinan olo oli epätodellinen, ja fyysiset oireet eivät jättäneet rauhaan. Ystävä meni naisen luo ja kysyi nimeä. Hän oli kuin olikin Tiinan äiti!
– Se tuntui tosi järkyttävältä. Mä en voinut uskoa sitä todeksi, koska mä en ollut tavannut äitiä enkä kuullut hänestä mitään hänen lähtönsä jälkeen. Samaan aikaan olin haaveillut äidistä koko elämäni ja kuvitellut hänestä vaikka mitä.
Nainen kääntyi katsomaan Tiinaa ja näytti hämmentyneeltä. Hän käveli Tiinan luo ja kysyi, menisivätkö he viereiselle Ärrälle kahville. Tiina suostui, ja ystävä lähti mukaan.
– Mä katsoin häntä päästä varpaisiin, hänen kasvonpiirteitään ja olemusta. Hän oli hyvin sekava, järkyttynyt ja poissaoleva.
Tiina kysyi äidin osoitetta tai puhelinnumeroa, mutta tällä ei ollut antaa niitä. Tiina antoi oman osoitteensa ja numeronsa, ja äiti lupasi olla yhteydessä.
– Äiti oli aivan erilainen kuin olin kuvitellut. Mulla heräsi hirveästi kysymyksiä, että miten hänen elämä on mennyt. Jäin kuitenkin siihen odotukseen, että nyt kun yhteys on muodostettu, voisimme viimein tutustua.
Selviytyminen
Tiina jäi odottamaan äidiltä syntymäpäiväkorttia tai yhteydenottoa, mutta niitä ei kuulunut.
Kiusaamishelvetti jatkui. Viimeisenä oljenkortena Tiina päätti hakea apua koulukuraattorilta.
– Mä istuin siellä kaksi tuntia ja kerroin kaikista mun asioista. Se kuraattori istui ihan hiljaa ja oli hämmentynyt, miten mä en ollut aiemmin tullut hänen juttusilleen hakemaan apua. Hänen kauttaan pääsin aloittamaan terapian, joka koitui pelastuksekseni, vaikka prosessi on ollut pitkä.
Yläasteen viimeisellä luokalla Tiina päätti muuttaa muualle päästäkseen elämässä eteenpäin. Hän lähti opiskelemaan isommalle paikkakunnalle sisustusartesaaniksi.
– Mä muistan, kun istuin siinä bussissa rinkka vieressä tuntemattomien ihmisten keskellä. Me mentiin moottoritiellä, ja tuli semmonen vapauden tunne, että vihdoinkin on päässyt irti kahleista!
17-vuotiaana Tiina päätti, että hän etsii äidin uudestaan käsiinsä.
– Mä kuulin sukulaisilta, että äiti on asunut Kallion kirkossa, koska on asunnoton. Silloin multa loppu toivo kuin seinään.
Tiinan ainoa konkreettinen muisto äidistä on isovanhemmilta saatu äidin hääpuku.
– Mietin, mitä mä sillä teen, koska se oli enemmänkin ahdistava ja inhottava muisto. Sellanen valkoinen mekko. Jätin sen kuitenkin kaappiin roikkumaan, ja se on ollut mulla nää vuodet. Nyt ajattelen, että onneksi mä en polttanut sitä.
Tiina kävi läpi intensiiviset terapiat ja sai vähitellen paljon uusia ystäviä.
– Terapiassa mun suurin oivallus oli, että mun on luovuttava äidistä ja menneisyydestä. Se suhde äitiin on yksipuolinen eikä tule semmoiseksi, mitä mä olisin toivonut. Mun täytyi alkaa miettiä omaa elämää. Ymmärsin, että mä pystyn itse päättämään siitä ja tekemään omia valintoja. Tajusin, ettei mun pidä antaa äidin enää varjostaa mun nykyhetkeä ja tulevaisuutta.
Tiina oli aina haaveillut matkustavansa paikkaan, jossa kukaan ei tunne häntä. Masennus ja pelot kuitenkin rajoittivat.
Terapeutin kannustamana hän lopulta päätti lähteä vapaaehtoistyöhön Turkkiin hoitamaan lapsia. Kielet olivat aina olleet Tiinalle hankalia oppimisvaikeuden takia, ja hänen selviytymistään vieraassa kultuurissa kyseenalaistettiin.
– Mä olin siellä vuoden, ja se oli kyllä elämää mullistava kokemus kaikin puolin. Musta tuntui, että mua tarvitaan ja musta on hyötyä. Koin olevani riittävä, ja se oli itselle hirmu tärkeä kokemus, että oma työ on merkityksellistä.
Tiina pärjäsi mainiosti ja oppi jopa turkin kielenkin.
– Se oli itselle semmoinen henkinen voitto.
Tänä päivänä Tiina on tasapainoinen nuori nainen, joka kulkee kohti unelmiaan ja haaveitaan.
yle.fi
