Метка: преодоление

Опубликовано от — Оставить комментарий

Томас Чаморро-Премузик. Как неуверенность в себе повышает самооценку?

Дети в красных плащахПозитивная самооценка очень неустойчива. Только что мы были довольны собой, а в следующую минуту чье-то замечание или плохая новость могут выбить нас из колеи, лишить уверенности. Неужели нами так легко управлять, или дело в чем-то другом? Рассказывает психотерапевт Томас Чаморро-Премузик.
Подготовила Ксения Татарникова
Для начала полезно определить, что такое самооценка. Самооценка – это эмоциональное суждение о нашей собственной значимости. Если у вас здоровая самооценка, позитивное или негативное событие меняют ваше отношение к себе – но не сильно, они не могут полностью перевернуть его. Вы считаете естественным, что в жизни случаются плохие дни, и с готовностью принимаете конструктивную критику. Если же у вас заниженная самооценка, испытания и неудачи очень сильно влияют на то, как вы оцениваете собственную значимость. Вы нервничаете по любому поводу, часто грустите и концентрируетесь на негативной стороне дела или тревожитесь о том, что думают о вас окружающие (тут ваше воображение рисует ужасные картины). Вместо того чтобы принимать комплименты и не бояться пробовать новое, вы избегаете новых задач и снижаете свои ожидания в попытке защититься от душевной боли.
Выход в том, чтобы забыть на время о самооценке и сконцентрироваться на том, чтобы повысить уверенность в себе – то, насколько вы уверены в тех или иных своих способностях. В отличие от самооценки уверенность в себе может варьироваться от ситуации к ситуации – поэтому ее легче «вырастить», ведь вы можете чувствовать себя неуверенно в одних обстоятельствах и очень уверенно – в других. Скажем, вы не уверены в том, что хорошо катаетесь на лыжах, зато отлично играете в пинг-понг и не сомневаетесь, что вы хорошая мать, жена и профессионал.

МИФЫ О САМООЦЕНКЕ, КОТОРЫЕ ВСЕ ПОРТЯТ

Комплименты повышают самооценку

Исследователи обнаружили любопытную закономерность – чем больше школьные учителя хвалят учеников («ты удивительный, потрясающий, ни на кого не похожий»), тем быстрее у них снижается самооценка. Почему? Да потому что мы в состоянии отличить ничего не значащие комплименты от правды. Люди с заниженной самооценкой расстраиваются, когда понимают, что все эти хвалебные речи не соответствуют реальности. Повысить свою самооценку можно, изо дня в день доказывая себе и окружающим, что мы по-настоящему чего-то стоим. Чтобы оценить, насколько хорошо вы справляетесь, можно задать себе проверочные вопросы: как часто мне звонит мама? Спрашивает ли у меня совета мой муж/жена? Подходили ли ко мне после презентации коллеги, чтобы спросить что-то, узнать мое мнение? (Я-то думал, что с треском провалил выступление!) Так вы убедитесь, что много значите для окружающих и без их комплиментов.

Люди с заниженной самооценкой не уверены в себе

В реальности они как раз очень уверены – в том, что никуда не годятся. Такие люди используют весь накопленный опыт негатива, чтобы лишний раз убедиться – я никуда не гожусь! Вот почему так сложно переубедить их в обратном. Что бы вы сами или кто-то из окружающих ни сказал – это не может изменить ваши чувства по отношению к себе. Вместо слов начните вносить реальные изменения в свою жизнь. Попробуйте освоить что-нибудь новое (хоть покрасить кухню в новый цвет, хоть научиться пользоваться графическим редактором на компьютере) – и не переживайте, что будете выглядеть «глупо». Практикуйтесь в том, что всегда хотели освоить, и разрешите себе ошибаться. Начните с малого, работайте, чтобы достичь цели и будьте справедливы к себе, чтобы ответить на вызов, что вы недостаточно хороши. Еще как хороши!

Когда я получу/стану Х, моя самооценка поднимется

Если бы у меня была классная работа.. Если бы мои друзья меня понимали… Если бы я была более привлекательной… Если бы мой любимый/любимая заботился/заботилась обо мне. Многим из нас кажется, что стоит обстоятельствам нашей жизни улучшиться, как самооценка автоматически начнет расти. На самом деле основа нашего физического и психического здоровья – удовлетворение базовых потребностей. Ухаживайте за своим телом, ставьте значимые для себя цели и достигайте их, взращивайте чувство безопасности наедине с самим собой. Развитие личных отношений и вклад в собственное духовное развитие тоже поможет повысить самооценку. Сначала удовлетворите перечисленные нужды и только потом переходите к следующим.

Люди с заниженной самооценкой не думают о себе

Все наоборот – если самооценка у вас занижена, вы думаете о себе даже слишком много. Это не значит, что вы – нарцисс. Возможно, прошлый негативный опыт и душевная боль терзают вас так сильно, что вы полностью отрицаете позитивные стороны своей личности. Когда с самооценкой все в порядке, мы забываем думать о себе – чем больше вы себя цените, тем реже используете слово «я» в ежедневном общении и своих мыслях. Забыть о себе – в хорошем смысле – помогает любимое дело или хобби. Легче всего начать с того, чтобы мысленно увидеть себя по-новому: вы выглядите здоровым и счастливым, делая то, чем могли бы гордиться. Скажем, вы уверенно ведете разговор с коллегами или демонстрируете мастерство в овладении навыком, который всегда мечтали освоить. В любом случае это будет цель, которая заставит вас двигаться вперед

Очень успешные люди обладают высокой самооценкой

Высокая самооценка – не Божье благословение, а низкая, в свою очередь, – не приговор судьбы. На самом деле все наоборот, утверждает психотерапевт Томас Чаморро-Премузик (Tomas Chamorro-Premuzic). Если самооценка занижена, мы чересчур остро реагируем на слова и действия окружающих, особенно если нас критикуют или осуждают. При завышенной самооценке мы пребываем во власти иллюзий – переоцениваем свои способности и возможности. Чтобы не скатиться в окончательный пессимизм, неуверенному в себе человеку нужно вспомнить о своих амбициях и начать действовать. Если вы твердо намерены поднять свою самооценку, неуверенность в своих силах – ваш лучший союзник. Сила уверенности в том, что она опирается на прочные достижения. Люди, которым удалось достичь выдающихся результатов, вначале сомневались – хватит ли сил, не безумная ли это затея, – но они много тренировались и постоянно практиковались, чтобы овладеть необходимыми навыками. Правду говорят, что успех – лучшее лекарство от неуверенности в себе.
Подробнее см. на сайте издания Verily.
www.psychologies.ru

Опубликовано от — Оставить комментарий

Nainen väittelee oman sairautensa hoidosta: "Toivottomia tapauksia ei ole".

- Kuntoutumisessa oli tärkeää vuorovaikutus, kohtaaminen, vertaistuki, mielekäs toiminta, toivon herääminen ja omien kokemusten pohdiskelu, Päivi Rissanen sanoo.Päivi Rissanen väittelee psyykkisen sairautensa hoidosta Helsingin yliopistossa perjantaina 13. päivä. Kuntoutuminen käynnistyi uuden hoitajan kysymyksestä.
Hankala potilas.Toivoton tapaus, johon lääkkeetkään eivät tehoa. Näin skitsofreniadiagnoosin saaneesta Päivi Rissasesta ajateltiin.
Rissanen oli sairastunut viisitoista vuotta aikaisemmin. Hänellä oli takanaan lähes 40 eripituista hoitojaksoa psykiatristen sairaaloiden suljetuilla osastoilla, terveyskeskusten vuodeosastoilla ja avohoidossa.
Vuosien varrella hän oli kohdannut lukemattoman määrän sairaanhoitajia, lääkäreitä, psykologeja, toimintaterapeutteja ja psykoterapeutteja. Diagnoosejakin oli tullut useita: vaikea masennus, psykooseja, epävakaa persoonallisuus ja lopulta skitsofrenia.

Arvostava kohtelu

Syksyllä 2000 Rissanen sai Kellokosken sairaalassa uuden omahoitajan. Tämä kysyi, että haluatko viettää loppuelämäsi sairaalassa?
— Se pani miettimään. Ymmärsin kysymyksestä, etten olekaan toivoton tapaus ja ettei sairaala ollutkaan ainoa vaihtoehto, Päivi Rissanen sanoo nyt.
Omahoitaja antoi Rissaselle tehtäväksi miettiä, mitä hän itse voisi tehdä, kun masentaa ja ahdistaa.
Omahoitajan arvostava kohtelu tuntui potilaasta hyvältä. Tämä huomasi tulevansa kuulluksi ja päätti, ettei palaa enää sairaalaan. Yhdeksän kuukautta myöhemmin Rissanen painoi sairaalan oven kiinni takanaan.

Potilaan ääni esiin

Perjantaina marraskuun 13. päivänä Päivi Rissanen väittelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa siitä, miltä psykiatrinen hoito, kuntoutus ja sairastuminen potilaasta tuntuvat.
— Sain valita väitöspäivän. Kaiken tämän jälkeen perjantai ja kolmastoista päivä oli kuin piste iin päälle, Rissanen nauraa.
Väitöskirja yhteiskuntapolitiikan oppiaineessa on ainutlaatuinen. Omaelämäkerrallisuutta hyödyntävän tutkimuksen aineistona ovat muun muassa omat sairaala- ja kuntoutumisaikaiset päiväkirjamerkinnät sekä sähköpostit ystävien ja psykoterapeuttien kanssa.
Kun mielenterveydenongelmista puhuvat yleensä hoidon ammattilaiset, nyt sairastunut itse saa äänensä kuuluville.

Uupumus vei hoitoon

Rissasella on, mistä ammentaa. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi hän pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon sosiaalipolitiikkaa. Opiskeluvuodet olivat kuitenkin ahdistavia ja tuskallisia.
Eikä tilanne helpottunut valmistumisen jälkeenkään, sillä elettiin 1990-luvun alun lamaa. Rissanen teki sosiaalityöntekijän sijaisuuksia ja oli välillä työttömänä.
— Sitten ystäväni kuoli yllättäen. En pystynyt syömään enkä nukkumaan. Uuvuin täysin ja pääsin kriisihoitoon, missä minulle ehdotettiin terveyskeskuksen vuodeosastoa tai sairaalan psykiatrista osastoa.
— Valitsin terveyskeskuksen, sillä en kokenut olevani hullu, vaan väsynyt.

Mikään ei auttanut

Pisimmillään Rissanen on viettänyt sairaalassa yhtäjaksoisesti lähes kaksi vuotta.
Pahimmillaan hän on ollut omissa maailmoissaan, nähnyt harhoja ja ollut itsetuhoinen. Maatessaan sairaalassa lepositeissä hän toivoi, että voisi vaipua ikuiseen uneen.
Kaikki itsetuhoiset yritykset olivat avun pyytämistä. Esimerkiksi otettuaan liikaa lääkkeitä hän hakeutui itse vatsahuuhteluun.
— Sain lääkkeitä järkyttävät määrät, joilla pahinkin ahdistus ja masennus olisi pitänyt talttua. Lääkärit joutuivat kuitenkin toteamaan, ettei mikään auta. Ilman psykoosia kenen tahansa toimintakyky menisi sellaisella lääkemäärällä.

Jotain mielekkäämpää

Sairaalassa suurin osa hoidosta oli Rissasen mukaan vain seinien katselemista. Hoitajan kanssa oli keskustelua puolisen tuntia päivässä, muuten aika meni ruokailua odottaessa.
— Kellokoskella sentään oli toimintaterapiaa. Oli liikuntaa ja askarteluryhmiä, todella monipuoliset mahdollisuudet toimia ja tehdä käsillään. Juuri se tuntui hyvältä. Tosin loppuvaiheessa halusin myös jotain mielekkäämpää tekemistä.
Sairastumisestaan huolimatta Rissanen on halunnut aina pysyä mukana työelämässä ja palata töiden pariin omien voimiensa mukaan. Sitten häntä alkoi askarruttaa skitsofreniadiagnoosi.
— Sairastinko todella sitä? Aloin miettiä jatko-opintoja.

Monta tyrmäystä

Helsingin yliopiston sosiaaligerontologian professori Antti Karisto oli vaivautunut, kun Päivi Rissanen tuli hänen vastaanotolleen ja ehdotti lisensiaattityön tekemistä.
— Olin vielä tuolloin sairaalassa ja minusta näki, etten ollut kunnossa. Kuola valui suupielestä, sillä psykoosilääkkeet lisäävät syljen eritystä. Professori ehdotti, että kirjoittaisin päiväkirjaa ja runoja.

— Ymmärsin, että professori halusi suojella minua. En kuitenkaan luovuttanut, vaan kävin hänen juttusillaan monta kertaa. Hän tyrmäsi minut monta kertaa, mutta suostui lopulta. Vasta myöhemmin hän on myöntänyt, ettei voinut silloin tietää, kuinka merkittävää tutkimustyön tekeminen oli kuntoutumiselleni.

Kokemuksella merkitystä

Päivi Rissasen lisensiaattityö käsitteli skitsofreniasta kuntoutumista.
— Jatko-opinnot oli minulle keino palata työelämään, sillä ei hullua kukaan palkkaa töihin. Pian huomasin, että kokemuksellani on jotain merkitystä. Sain projektitöitä erilaisissa määräaikaisissa hankkeissa.
Rissanen oli edelleen avohoidossa ja kävi psykoterapiassa yksityisellä psykiatrilla, joka alkoi epäillä skitsofreniadiagnoosia vääräksi.
— Jo aiemmin moni työntekijä avo- ja laitoshoidossa oli epäillyt skitsofreniadiagnoosiani. Papereista huomasin, että osastoilla oli todettu dissosiaatio-oireilua ja psykoottisten oireiden puuttumista, mutta kukaan ei kuitenkaan puuttunut näihin epäilyihin.

Väärä diagnoosi

Päivi Rissanen ja psykiatri ottivat riskin ja päättivät purkaa skitsofrenialääkityksen.
— Psykiatri varoitti, että voin vuoden sisällä saada psykoosin. Nyt on kulunut jo monta vuotta eikä psykoosia ole tullut. Olin siis saanut aikoinani väärän diagnoosin. Kärsinkin dissosiatiivisesta identieettihäiriöstä. Nykyään olen ilman mitään lääkitystä.
Kun Rissanen ehdotti professori Antti Karistolle väitöskirjan kirjoittamista omasta sairastumisestaan ja kuntoutumisestaan, tämä totesi, että anna mennä.
— Toivon, että väitöstyöni herättäisi ajattelemaan asenteiden merkitystä, toivon käsitettä ja kokemuksen tutkimista laajemmin. Vaikka minun tarinani ei ole yleistettävissä, siinä on kuitenkin jotain yleispätevää.

Arvokkaita ihmisiä

Rissanen toivoo, ettei psyykkisesti sairastunutta palloteltaisi paikasta toiseen, vaan joku ottaisi kokonaisvastuun. Näin olisi vähemmän kärsimystä, useampi saisi avun ja resurssitkin riittäisivät.
— Työuria pidennetään tarjoamalla mahdollisuuksia mielekkääseen tekemiseen ja toimintaan. Minulle tutkimustyö oli keino palata työelämään.
— Tämän kokemuksen perusteella voin sanoa, ettei toivottomia tapauksia ole. Pitää muistaa, että toivottomankin tapauksen takana on arvokas ihminen. Tarinani osoittaa, että sairaalan lepositeissä makaavakin voi vielä saavuttaa paljon.

Järki ei lähde

Jokaisella psyykkisesti sairaalla on Rissasen mukaan oikeus yrittää ja epäonnistua. Jokaista pitäisi myös kohdella kuin aikuista.
— Valitettavasti monella on yhä vääriä luuloja psyykkisistä sairauksista. Psyykkinen sairaus ei merkitse sitä, että järki lähtee. Toki minäkin olen toiminut välillä irrationaalisesti ja yrittänyt vahingoittaa itseäni. Sitä en kiellä.
— Se kuitenkin harmittaa, että hoitotilanne tässä maassa on nyt se, että pitää melkein kuolla ennen kuin pääsee sairaalaan. Apua saa vasta sitten, kun asiat ovat jo tiukassa solmussa.

Iloa liikunnastakin

Omahoitajan toivoa herättävä lause pelasti Päivi Rissasen.
— Teen tällä hetkellä töitä Mielenterveyden keskusliitossa. Asun edelleen samassa asunnossa, jonka hankin jo opiskeluaikana. Vapaa-aikana tapaan ystäviäni ja matkustelen.
— Myös liikunnasta on tullut tärkeä osa elämääni. Käyn vesijumpassa, pilateksessa ja kuntosalilla. Kun vielä syksyllä jäin penkkipunnerruksessa jumiin 20 kilon alle, nyt teen sillä painolla jo kymmeniä toistoja.
Kun Päivi Rissanen teki viimeisiä korjauksia väitöskirjaansa, urakan päättyminen tärisytti ja oksennutti. Samaan saumaan sattunut 50-vuotispäiväkin meni kuntosalilla matalalla profiililla.
— Ehkä synttäreitäkin juhlitaan vielä, mutta ensin väitellään ja pidetään karonkka.

HILKKA TIENHAARA
hilkka.tienhaara@ilmedia.fi
www.iltalehti.fi
Опубликовано от — Оставить комментарий

Mitä mielessä professori Raimo Lappalainen?

”Epämiellyttävät tunteet, kuten masennus tai mielialamuutokset, kuuluvat elämään. Ne eivät itsessään ole ongelma, vaan se miten näitä tunnereaktioita käsitellään ja mitä niille pitäisi tehdä. Niitä kun kuitenkin esiintyy ja ne ovat osa elämää”, sanoo professori, filosofian tohtori Raimo Lappalainen Jyväskylän yliopiston psykologian laitokselta.
Varsin montaa ongelmaa voi lähestyä katsomalla peiliin, kohdata sieltä näkyvät silmät. Itselle luulisi olevan aika helppoa olla rehellinen. Sen jälkeen voisi kilauttaa kaverille ja kuunnella lisää. Hankalaltakin tuntuvat asiat ovat ratkaistavissa ja apua saa pyytää!
Perimmäiset kysymykset mielen kiemuroihin syvällisesti tutustuneelle professori Raimo Lappalaiselle ovat nämä: Miten oppisin paremmin pitämään huolta omasta hyvinvoinnistani ja — kantamaan siitä vastuuta? Voinko estää mieltäni turhaan mustumasta? Miten oppisin kohtamaan arkipäivän murheet ilman että ne musertavat alleen; olemaan valmis muuttamaan jotain omassa arjessani?
”Epämiellyttävät tunteet, kuten masennus tai mielialamuutokset kuuluvat elämään. Ne eivät itsessään ole ongelma, vaan se miten näitä tunnereaktioita käsitellään ja mitä niille pitäisi tehdä — kun niitä kuitenkin esiintyy! Kaikki kurjalta kuulostavat tunnetilat — ahdistus, pelko, epävarmuus, huolestuneisuus, masentuneisuus ja alakulo – ovat osa elämää. Me ihmiset olemme sellaisia.”
Raimo Lappalainen sanoo, että esimerkiksi tulevaisuudesta huolestuminen on tärkeä osa valmistautumista. Talveen on pitänyt osata varautua, mutta tarvitseeko sen tuloa murehtia ja antaa sen masentaa?
”Ihmiselämässä on paljon asioita, joita vaan tapahtuu ja joita ei voi ennustaa. Ne tietenkin aiheuttavat emotionaalisia reaktioita ja niitä olisi hyvä oppia käsittelemään – mieluusti oikein, koska väärä strategia voi lisätä mahdollisuutta masennukseen tai muihin mielen ongelmiin.”

Mutta kun tuntuu pahalta…

Hyvä – mutta entäs kun niveliä kolottaa, tai kun parisuhteessa tuntuu tosi pahalta, tai työyhteisössä joku loukkaa kritisoimalla sähköpostilla tekemisiäsi – mitäs silloin pieni ihminen tekee, että saisi auringon pilkahtamaan mustan pilven takaa?
”Ei ihan helposti vastattava tai selitettävä kysymys”, aloittaa Raimo Lappalainen eikä yllätä koska muutenhan moista ei tarvitsisi pohtia.
”Meillä kaikilla on näitä tuntemuksia ja tilanteita. Onkin mahdottoman hankala vetää rajaa, jossa tunne muuttuu psykologisesta näkökulmasta sairaudeksi tai vaikuttaa poikkeavalta. Kerrassaan vaikea asia pohdittavaksi mutta on kuitenkin olemassa taitoja, joita voidaan harjoitella.”
Taitoharjoitus – siis mitä teen vaikka kun työtoverin viesti loukkaa? Aloitanko mykkäkoulun, huudanko takaisin vai vastaanko viestillä, jolla saisi ilkeydestä laudaturin? Ei kaiketi ole ihan helppoa tunteettomasti arvioida, että ’no nyt tuntuu pahalta, mutta se on osa elämää, normaalia ja niin kuuluu olla’.

Voiko mykkäkoulu toimia?

”Tuossa tilanteessa pitäisi olla kyky arvioida, että toimiiko esimerkiksi mykkäkoulu, onko siitä aiemmin ollut hyviä seurauksia ja onko se ratkaissut ongelmia?”
Olisi hienoa oppia huomaamaan, kun syntyy negatiivinen tunnereaktio ja, kun esimerkiksi ottaa päähän se kollegan viesti. ”Siis huomata tapahtunut sanoina ja ajatuksena, joka välttämättä ei ole totta. Tämä mahdollistaa valinnan siihen mitä sitten voi tehdä. Tarkoituksena ei ole muuttaa tai poistaa tunteita vaan niiden vaikutuksia.”
Raimo Lappalainen sanoo, että joskus voi olla relevanttia odottaa vaikka yön yli, että tunnereaktio laimenee. Nopea aggressiivinen vastausviesti voi säädellä omaa tunnetilaa, mutta ratkaisuna ei ehkä johda hyviin tuloksiin.
”Pitää hyväksyä, että syntyy tietynlaisia tunteita, havainnoida, että sellaisia syntyy, eikä ainakaan ottaa liian kirjaimellisesti toisten sanomisia, koska näkökulma tai arvio jostain asiasta (tämä keitto on hyvää) ei ole objektiivinen totuus. Mielen tuotoksia pitäisi oppia tulkitsemaan ajatuksina.”
”On hyvä oppia tunnistamaan mikä itselle on tärkeää.  Esimerkiksi työyhteisön hyvän ilmapiirin ylläpitäminen voi olla arvo, joka menee yksittäisen työtoverin loukkaavalta tuntuvan viestin yläpuolelle, ja auttaa käsittelemään yksittäisen tapahtuman aiheuttamaa ärsyyntymistä.”

Torat ovat osa arkea

Riidat ja torat – elämässä siis tapahtuu asioita, joita pitäisi oppia käsittelemään ajatuksina, eikä niiden alle saa jäädä, ja jotka kuuluvat arkeen. Suojelevatko vanhemmat liikaa lapsiaan – suojeleeko yhteiskunta liikaa omiaan, onko arki niin turvallista, että on mahdollista ahdistua liian pienistä asioista. Onko moni meistä tilanteessa, jossa ei oikeastaan ole kokenut todellisia vastoinkäymisiä?
”Voi olla että meidän tulisi opastaa lapsia siihen, miten vastoinkäymisistä selvitään, ja kertoa että aina ei voi voida hyvin.”
Itselleen saa siis myös olla armollinen, hyväksyä, että aina ei tunnu hyvältä sekä oppia elämään omien huonojen tuntemustensa kanssa. ”Ei kaikkien sanomisia tarvitse ottaa kirjaimellisesti, vaikkapa parisuhteessa — muistan kyllä mitä sanoit silloin viisi vuotta sitten…”
Arjessa on välillä parempia ja huonompia päiviä, eikä onnellisuus kaiketi tarkoita, että aina pitäisi tuntua hyvältä.
Kuva: Iida Honkanen
Filosofian tohtori Raimo Lappalainen on professori Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella.
www.mielenterveysseura.fi