Опубликовано — Оставить комментарий

Opas isille pikkulapsivaiheeseen ajoittuvaan masennusoireiluun.

Kuvassa Masi-oppaan kansikuva. Kannen tekstissä sanotaan MASI. Maksuton tukipalvelu isille kasvotusten, ryhmässä, verkossa ja puhelimessa. Apua isille masennusoireisiin tai niiden kohtaamiseen perheessä. MIESSAKIT RY.Miessakkien MASI-hanke on julkaissut ensimmäisenä Suomessa oppaan, joka käsittelee isien pikkulapsivaiheeseen ajoittuvia masennusoireita.
Oppaassa ääneen pääsee tavalliset isät, aiheen parhaat asiantuntijat Suomessa sekä Miessakit ry:n työntekijät, jotka ovat kehittäneet isille monialaisia psykososiaalisia tukimuotoja MASI-hankkeessa.
Julkaisu sisältää tietoa, joka helpottaa isäksi tulemiseen liittyvien muutosten kohtaamisessa, sekä näkökulmia keskusteluun isyydestä, masennusoireista, vanhemmuudesta ja parisuhteesta lasten ollessa pieniä. Oppaan avulla masennustyyppiseen oireiluun on helpompi löytää tilanteisiin sopivia sanoja sekä ratkaisumalleja. Masennustyyppinen oireilu on osa normaalia elämää ja sen varhainen tunnistaminen helpottaa suunnan muuttamista.
Opas on suunnattu avuksi isyyden alkumetreillä miehille itselleen, heidän läheisille sekä isien kanssa työtä tekeville sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille.
 
”Tämä vihkonen sisältää tietoa, joka helpottaa isäksi tulemiseen liittyvien muutosten kohtaamisessa, sekä näkökulmia keskusteluun isyydestä, masennusoireista, vanhemmuudesta ja parisuhteesta lasten ollessa pieniä. Oppaan avulla masennustyyppiseen oireiluun on helpompi löytää tilanteisiin sopivia sanoja sekä ratkaisumalleja. Masennustyyppinen oireilu on osa normaalia elämää ja sen varhainen tunnistaminen helpottaa suunnan muuttamista. Opas on suunnattu avuksi isyyden alkumetreillä miehille itselleen, heidän läheisille sekä isien kanssa työtä tekeville sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille”
– Isät hyötyvät heille räätälöidyistä palveluista ja kokevat hyötyvänsä isyyden käsittelystä sukupolvien jatkumoon peilaten. Perusperiaatteemme on isyyttä ja hyvinvointia vahvistava. Työskentelyn painopiste on ennaltaehkäisevien näkökulmien esille tuomisessa. Tavoitteena on, että isät havahtuisivat varhaisessa vaiheessa puhumaan tilanteestaan, kertoo hankekoordinaattori Henri Hyttinen.
– Pääsääntöisesti työmme on tukea isää ja auttaa ymmärtämään, että hänen omat ajatukset ja toimintamallit ovat ihan oikeita ja järkevän kuuloisia. Harvoin joutuu tilanteeseen, jossa miehen omaa ajatusta, miten ajatella tai toimia joutuisi muuttamaan, vaan yleensä riittää toteama: ”kuulostaapa hyvältä”. Tästä johtuen isien kuva itsestään muuttuu nopeasti positiivisemmaksi ja mahdollisuus vaikuttaa hänen elämäänsä positiivisesti kasvaa, toteaa isätyöntekijä Ilmo Saneri
Opas on osa Miessakit ry:n valtakunnallista MASI-hanketta, jonka kohderyhmänä ovat työikäiset isät, joiden elämään masennusoireet kuuluvat joko oman tai lasten äidin kokemuksen kautta. MASI:n tukityö koostuu yksilö- ja ryhmämuotoisista tapaamisista kasvotusten ja verkonvälityksellä sekä vapaaehtoiset ja ammattilaiset yhdistävistä verkkopalveluista.
Lataa luettavaksi pdf-versiona tästä linkistä.
Tilaa painettu versio Miessakkien Kauppa-sivuilta.

Lisätiedot

Henri Hyttinen, Tampere
hankekoordinaattori
044 751 1349
henri.hyttinen@miessakit.fi
Ilmo Saneri, Lahti
hanketyöntekijä, työnohjaaja
050 511 3361
ilmo.saneri@miessakit.fi

Опубликовано — Оставить комментарий

Пособие по группам взаимопомощи.

Ко Всемирному Дню психического здоровья общественная организация “Партнерство Равных” выпустила первое в России пособие по ведению групп взаимопомощи для людей с биполярным расстройством и депрессией.

Презентация пособия прошла в рамках онлайн-конференции Mental Health Forum 10 октября. Книга будет распространяться бесплатно в электронном и печатном вариантах.

Пособие объемом 80 страниц рассказывает, как создать с нуля группу взаимопомощи в любом городе, и как ее координировать. Такие группы, основанные на принципе “помогая другим, помогаю себе”, создаются пациентами для пациентов. Их участники создают безопасное пространство, в котором поддерживают друг друга, обмениваются практической информацией и преодолевают общие трудности.

Пособие призвано распространить в России эту широко известную в мире практику. Рекомендации основаны на международных наработках и практическом опыте российских групп поддержки для людей с биполярным расстройством. Они будут полезны не только людям с расстройствами настроения, но и всем, кто интересуется группами поддержки в различных областях.

Книга подробно отвечает на вопросы:

  • Чем может быть полезна группа взаимопомощи для людей с психическими расстройствами?
  • Как создать такую группу с нуля?
  • Как координировать группу и решать возникающие трудности?
  • В чем специфика онлайн-групп поддержки и сообществ в соцсетях?
  • Какие нормы законодательства нужно учитывать при ведении группы?

 
Пособие опубликовано в рамках проекта «Равная поддержка: разработка методологии ведения групп взаимопомощи для людей с аффективными расстройствами» при финансовой поддержке Фонда президентских грантов.
Над текстом работали основательница сообщества Ассоциация «Биполярники» Мария Фаворская (Пушкина) и директор АНО «Партнерство равных» Анастасия Петрова. Научным редактором выступила руководитель отделения эндокринологии Национального медицинского исследовательского центра им. В. М. Бехтерева Галина Элевна Мазо.
Подробнее о новом пособии и действующих в России группах взаимопомощи можно узнать на онлайн-форуме, который АНО “Партнерство равных” организует ко Дню психического здоровья 10 октября.
Тема форума — «Психическое здоровье в эпоху пандемии: доступная помощь для всех». На нем активисты и известные эксперты расскажут о пациентских сообществах в психиатрии и способах самопомощи в условиях изоляции.
Скачать пособие “Группы взаимопомощи для людей с биполярным расстройством и депрессией”.

Опубликовано — Оставить комментарий

”Makasin eteisen lattialla ja itkin”.

”Moni meistä tarvitsisi elämään paljon enemmän tekemistä ja olemista, joka ei tähtää mihinkään”, Eeva Kolu sanoo.Jos hellittää hetkeksi, romahtaako kokonaan? Muun muassa tätä Eeva Kolu pohtii esikoiskirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt.

Olin taas kerran lähdössä juna-asemalle ja nostaessani rinkkaa selkääni kaaduin. Enkä päässyt enää ylös. Mikään fyysinen vamma ei estänyt minua nousemasta ylös lattialta, mutta en vain saanut koottua voimia siihen. Makasin rinkka selässä eteisen lattialla ja itkin.

Painavin taakka oli henkinen. Eeva Kolu, 34, oli uupunut.

– Opiskelin täyspäiväisesti yliopistossa ja tein samalla kahta duunia, matkustin koko ajan työn ja opiskelujen takia kolmen kaupungin väliä. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä siitä mitä kaikkea olisi pitänyt ihmisenä olla, Kolu kertoo.

Olisi pitänyt jaksaa olla muun muassa elegantti, tiedostava, omaa intohimoaan sitkeästi toteuttava, omaperäinen, positiivinen….– ja pitää ikävät tunteet visusti piilossa omassa sisimmässä.

Sukupolvikokemus

Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja uupumuksesta on Kolun näkemyksen mukaan tullut suoranainen sukupolvikokemus. Millenial burnout.

– Yksi iso tekijä on epävarmuus. Perusturvallisuuden tunne on kadonnut, Kolu arvelee.

Länsimainen maailma on täynnä valinnanmahdollisuuksia, mutta ihminen jää niiden ääreen herkästi yksin. Yhteisöllisyys on rapautunut.

– En tiedä yhtään naapurin nimeä ja tuuletan, jos joku moikkaa rappukäytävässä, Kolu antaa esimeriksi.

Avunkin moni voi ostaa sen sijaan, että pyytäisi sitä lähipiiriltään.

– Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, on oma tehtävä pärjätä ja menestyä.

Sosiaalinen media tuo silmien eteen kaiken sen, mitä muut tekevät ja mitä he ovat ja saavuttavat.

– Ja kaikki paikat, joissa voisimme nytkin olla sen sijaan, että olemme siellä missä olemme. Lisäksi sosiaaliseen mediaan liittyy paine siitä, että omaa arvoa on mitattava numeroissa ja rakennettava itsestään ihmisen sijaan brändiä.

Tästä syntyy uudenlaista riittämättömyyden tunnetta.

– Suorituskeskeisyys alkaa yhä nuoremmilla, eikä se liity enää vain työhön ja vapaa-aikaan, vaan ihmisyyteen.

Itsestä pitäisi jatkuvasti kehittää parempaa versiota.

– Kuin olisi projekti eikä ihminen.

Koronakeväänä päivittäiset kävelyt ja auringon näkeminen toivat yksin asuvan Kolun elämään iloa.

Pysähdys

Muutamaa vuotta myöhemmin tuli sitten se vatsahaava, ne (piikkisuorat) hiustukot tyynyllä, teiniakne aikuisiässä, kauhujen yöt ja kuristavat kädet kaulalla. Burnout numero kaksi.

Kolun uupumus uusiutui. Hän koki, ettei koskaan ollut tarpeeksi, vaikka olisi tehnyt mitä.

– Olin käännekohdassa urallani ja mietin, mikä olisi seuraava askel. Menin mentaalivalmentajalle, joka sanoi, että et sinä tarvitse uraneuvojaa vaan lisää iloa elämään. Tajusin, että en enää tiedä, mikä on kivaa.

Hän oli vain suorittanut, toipumistakin.

Uupumus iski vielä kolmannenkin kerran.

– Tajusin vihdoin, että olin ihan pienestä asti edennyt tavoitteesta toiseen enkä missään vaiheessa edes pysähtynyt iloitsemaan, kun saavutin jotain. Nykyajassa on vahvasti läsnä ajatus, että koko ajan, vapaa-ajallakin, pitäisi olla tehokas ja tehdä jotain hyödyllistä. Moni meistä tarvitsisi elämään paljon enemmän tekemistä ja olemista, joka ei tähtää mihinkään.

Lupa olla heikko

Kolun oli annettava itselleen lupa olla heikko, ja uskallettava näyttää se myös muille.

– Kun hyväksyy ja näyttää heikon ja haavoittuvan itsensä, kaikki ihmissuhteet muuttuvat läheisimmiksi, hän tietää nyt.

Muut eivät hyljänneetkään, kuten Kolu oli sisimmässään pelännyt.

Juuri yhteisöllisyys, muiden ihmisten puoleen kääntyminen kaikessa haavoittuvuudessakin, on yksi masennuksen ja uupumuksen vastalääke.

– Ristiriitaista nykyajassa on se, että kaikilla on hinku rakentaa unelmien elämää, mutta tutkimukset viittaavat siihen, että sosiaaliset suhteet tekevät ihmiset kaikkein onnellisimmiksi. Ja silti yleensä uhraamme ne ensimmäisenä, kun on niin kiire tavoitella kaikkea muuta.

Muiden ihmisten merkitys hyvinvoinnille kirkastui koronakeväänä. Kolu kärsi, kun hän ei päässyt tapaamaan ystäviään eikä kahvilaan tai kuntosalille muiden joukkoon.

Yksin ollessa vanhat ahdistavat ajatukset nostivat uudestaan päätään. Rutiinit helpottivat.

– Päätin etten jää kotiin pyörimään pyjamassa, vaan puen joka päivä farkut, juon kahvin puistossa ja käyn joka päivä kävelyllä. Kokkasin joka päivä lounaan, ja menin ajoissa nukkumaan. Liikunnasta tuli mielelle lääke, että pääsi lenkille ja ulos, näki auringon ja sinisen taivaan.

Moni asia saa kiinnostaa

Yrittäessäni keksiä Suuren Intohimoni olen kokeillut vaikka mitä. Vaihtanut työpaikasta toiseen, hakenut palkattomiin harjoitteluihin, osallistunut koulutuksiin, tarjonnut mitä erilaisimpia juttuja mitä erilaisimpiin julkaisuihin. Olen perustanut julkaisuja ja yrityksiä, joskus hyvällä, joskus huonolla menestyksellä. Mutta mikään ei koskaan tuntunut ihan siltä omalta jutulta.

Ilmassa leijuu oletus siitä, että jokaisen pitäisi löytää se oma juttu. Unelmaduuni, kutsumus.

– Se luo lisää paineita nykyajan työelämässä, koska enää ei riitä että menestyy. Täytyy lisäksi menestyä seuraamalla omaa intohimoaan.

Mitäs jos unelmaa ei löydykään?

No ei tarvitsekaan! Moneen eri asiaan voi Kolun mielestä suhtautua intohimoisesti, eikä kutsumuksen tarvitse löytyä palkkatyöstä. Sekin, että tekee vain jotain, riittää.

– Olen huomannut, että en tarvitse mitään yhtä suurta intohimoa. Jaan intohimoani eri asioihin. Olen kiinnostunut kasveista, siitä mitä naapuruston kukille kuuluu. Rakastan käydä kirppiksillä ja tutkia mitä sieltä löytyy. Leffat, kirjat, ruoka – ne ovat sellaista pienten asioiden fiilistelyä.

Italia, Japani ja barokkiajan taide kuuluvat niin ikään Kolun kiinnostuksen kohteisiin. Meri ja metsäkin ovat tärkeitä juttuja.

– Tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia.

Eeva Kolu työskentelee vapaana kirjoittajana ja sisällöntuottajana.

Aikaa toipumiseen

Tärkein oivallus oli se, kun Kolu lupasi antaa itselleen aikaa toipua.

– Minulla oli aina ollut ajatus siitä, kuinka kauan toipumien saa kestää. Viimeisen episodin jälkeen tajusin, että olin ollut seitsemän vuotta samassa putkessa. Piti hyväksyä, että annan itselleni niin kauan aikaa kun vaadin.

Voimat eivät välttämättä palaa koskaan aivan entiselleen.

– Jaksamisen kanssa tasapainottelu ja energian sääntely tulee varmasti olemaan koko loppuelämän kestävä prosessi. Lähden yleensä niin täysillä tekemään. Jos remontoin eteisen, en nuku ennen kuin se on tehty.

Nykyisin Kolu kutsuu itseään ”toipuvaksi perfektionistiksi”. Hän tekee uudestaan ja uudestaan päätöksen näyttäytyä maailmalle epätäydellisenä.

Näytän ihmisille keskeneräisiä töitä, jaan ideoita joita en ole kehitellyt loppuun, kerron hyvistä uutisista ennen kuin ne ovat varmistuneet. Vastustan kiusausta korjata jälkikäteen kirjoitusvirheet some-päivityksissäni. Kirjoitan aiheista, joista häpeä vaatii vaikenemaan, ja painan julkaise-nappulaa kauhunhiki otsalla. Yhtenä päivänä otin selfien ja ajattelin, että kylläpä aknearvet näkyvät pahasti meikkivoiteesta huolimatta. Tajusin heti perään, että juuri siksi minun piti ilman muuta julkaista kuva.

Kursiivilla merkityt osiot Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020).

www.is.fi