Jos hellittää hetkeksi, romahtaako kokonaan? Muun muassa tätä Eeva Kolu pohtii esikoiskirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt.
Olin taas kerran lähdössä juna-asemalle ja nostaessani rinkkaa selkääni kaaduin. Enkä päässyt enää ylös. Mikään fyysinen vamma ei estänyt minua nousemasta ylös lattialta, mutta en vain saanut koottua voimia siihen. Makasin rinkka selässä eteisen lattialla ja itkin.
Painavin taakka oli henkinen. Eeva Kolu, 34, oli uupunut.
– Opiskelin täyspäiväisesti yliopistossa ja tein samalla kahta duunia, matkustin koko ajan työn ja opiskelujen takia kolmen kaupungin väliä. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä siitä mitä kaikkea olisi pitänyt ihmisenä olla, Kolu kertoo.
Olisi pitänyt jaksaa olla muun muassa elegantti, tiedostava, omaa intohimoaan sitkeästi toteuttava, omaperäinen, positiivinen….– ja pitää ikävät tunteet visusti piilossa omassa sisimmässä.
Sukupolvikokemus
Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja uupumuksesta on Kolun näkemyksen mukaan tullut suoranainen sukupolvikokemus. Millenial burnout.
– Yksi iso tekijä on epävarmuus. Perusturvallisuuden tunne on kadonnut, Kolu arvelee.
Länsimainen maailma on täynnä valinnanmahdollisuuksia, mutta ihminen jää niiden ääreen herkästi yksin. Yhteisöllisyys on rapautunut.
– En tiedä yhtään naapurin nimeä ja tuuletan, jos joku moikkaa rappukäytävässä, Kolu antaa esimeriksi.
Avunkin moni voi ostaa sen sijaan, että pyytäisi sitä lähipiiriltään.
– Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, on oma tehtävä pärjätä ja menestyä.
Sosiaalinen media tuo silmien eteen kaiken sen, mitä muut tekevät ja mitä he ovat ja saavuttavat.
– Ja kaikki paikat, joissa voisimme nytkin olla sen sijaan, että olemme siellä missä olemme. Lisäksi sosiaaliseen mediaan liittyy paine siitä, että omaa arvoa on mitattava numeroissa ja rakennettava itsestään ihmisen sijaan brändiä.
Tästä syntyy uudenlaista riittämättömyyden tunnetta.
– Suorituskeskeisyys alkaa yhä nuoremmilla, eikä se liity enää vain työhön ja vapaa-aikaan, vaan ihmisyyteen.
Itsestä pitäisi jatkuvasti kehittää parempaa versiota.
– Kuin olisi projekti eikä ihminen.
Koronakeväänä päivittäiset kävelyt ja auringon näkeminen toivat yksin asuvan Kolun elämään iloa.
Pysähdys
Muutamaa vuotta myöhemmin tuli sitten se vatsahaava, ne (piikkisuorat) hiustukot tyynyllä, teiniakne aikuisiässä, kauhujen yöt ja kuristavat kädet kaulalla. Burnout numero kaksi.
Kolun uupumus uusiutui. Hän koki, ettei koskaan ollut tarpeeksi, vaikka olisi tehnyt mitä.
– Olin käännekohdassa urallani ja mietin, mikä olisi seuraava askel. Menin mentaalivalmentajalle, joka sanoi, että et sinä tarvitse uraneuvojaa vaan lisää iloa elämään. Tajusin, että en enää tiedä, mikä on kivaa.
Hän oli vain suorittanut, toipumistakin.
Uupumus iski vielä kolmannenkin kerran.
– Tajusin vihdoin, että olin ihan pienestä asti edennyt tavoitteesta toiseen enkä missään vaiheessa edes pysähtynyt iloitsemaan, kun saavutin jotain. Nykyajassa on vahvasti läsnä ajatus, että koko ajan, vapaa-ajallakin, pitäisi olla tehokas ja tehdä jotain hyödyllistä. Moni meistä tarvitsisi elämään paljon enemmän tekemistä ja olemista, joka ei tähtää mihinkään.
Lupa olla heikko
Kolun oli annettava itselleen lupa olla heikko, ja uskallettava näyttää se myös muille.
– Kun hyväksyy ja näyttää heikon ja haavoittuvan itsensä, kaikki ihmissuhteet muuttuvat läheisimmiksi, hän tietää nyt.
Muut eivät hyljänneetkään, kuten Kolu oli sisimmässään pelännyt.
Juuri yhteisöllisyys, muiden ihmisten puoleen kääntyminen kaikessa haavoittuvuudessakin, on yksi masennuksen ja uupumuksen vastalääke.
– Ristiriitaista nykyajassa on se, että kaikilla on hinku rakentaa unelmien elämää, mutta tutkimukset viittaavat siihen, että sosiaaliset suhteet tekevät ihmiset kaikkein onnellisimmiksi. Ja silti yleensä uhraamme ne ensimmäisenä, kun on niin kiire tavoitella kaikkea muuta.
Muiden ihmisten merkitys hyvinvoinnille kirkastui koronakeväänä. Kolu kärsi, kun hän ei päässyt tapaamaan ystäviään eikä kahvilaan tai kuntosalille muiden joukkoon.
Yksin ollessa vanhat ahdistavat ajatukset nostivat uudestaan päätään. Rutiinit helpottivat.
– Päätin etten jää kotiin pyörimään pyjamassa, vaan puen joka päivä farkut, juon kahvin puistossa ja käyn joka päivä kävelyllä. Kokkasin joka päivä lounaan, ja menin ajoissa nukkumaan. Liikunnasta tuli mielelle lääke, että pääsi lenkille ja ulos, näki auringon ja sinisen taivaan.
Moni asia saa kiinnostaa
Yrittäessäni keksiä Suuren Intohimoni olen kokeillut vaikka mitä. Vaihtanut työpaikasta toiseen, hakenut palkattomiin harjoitteluihin, osallistunut koulutuksiin, tarjonnut mitä erilaisimpia juttuja mitä erilaisimpiin julkaisuihin. Olen perustanut julkaisuja ja yrityksiä, joskus hyvällä, joskus huonolla menestyksellä. Mutta mikään ei koskaan tuntunut ihan siltä omalta jutulta.
Ilmassa leijuu oletus siitä, että jokaisen pitäisi löytää se oma juttu. Unelmaduuni, kutsumus.
– Se luo lisää paineita nykyajan työelämässä, koska enää ei riitä että menestyy. Täytyy lisäksi menestyä seuraamalla omaa intohimoaan.
Mitäs jos unelmaa ei löydykään?
No ei tarvitsekaan! Moneen eri asiaan voi Kolun mielestä suhtautua intohimoisesti, eikä kutsumuksen tarvitse löytyä palkkatyöstä. Sekin, että tekee vain jotain, riittää.
– Olen huomannut, että en tarvitse mitään yhtä suurta intohimoa. Jaan intohimoani eri asioihin. Olen kiinnostunut kasveista, siitä mitä naapuruston kukille kuuluu. Rakastan käydä kirppiksillä ja tutkia mitä sieltä löytyy. Leffat, kirjat, ruoka – ne ovat sellaista pienten asioiden fiilistelyä.
Italia, Japani ja barokkiajan taide kuuluvat niin ikään Kolun kiinnostuksen kohteisiin. Meri ja metsäkin ovat tärkeitä juttuja.
– Tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia.
Eeva Kolu työskentelee vapaana kirjoittajana ja sisällöntuottajana.
Aikaa toipumiseen
Tärkein oivallus oli se, kun Kolu lupasi antaa itselleen aikaa toipua.
– Minulla oli aina ollut ajatus siitä, kuinka kauan toipumien saa kestää. Viimeisen episodin jälkeen tajusin, että olin ollut seitsemän vuotta samassa putkessa. Piti hyväksyä, että annan itselleni niin kauan aikaa kun vaadin.
Voimat eivät välttämättä palaa koskaan aivan entiselleen.
– Jaksamisen kanssa tasapainottelu ja energian sääntely tulee varmasti olemaan koko loppuelämän kestävä prosessi. Lähden yleensä niin täysillä tekemään. Jos remontoin eteisen, en nuku ennen kuin se on tehty.
Nykyisin Kolu kutsuu itseään ”toipuvaksi perfektionistiksi”. Hän tekee uudestaan ja uudestaan päätöksen näyttäytyä maailmalle epätäydellisenä.
Näytän ihmisille keskeneräisiä töitä, jaan ideoita joita en ole kehitellyt loppuun, kerron hyvistä uutisista ennen kuin ne ovat varmistuneet. Vastustan kiusausta korjata jälkikäteen kirjoitusvirheet some-päivityksissäni. Kirjoitan aiheista, joista häpeä vaatii vaikenemaan, ja painan julkaise-nappulaa kauhunhiki otsalla. Yhtenä päivänä otin selfien ja ajattelin, että kylläpä aknearvet näkyvät pahasti meikkivoiteesta huolimatta. Tajusin heti perään, että juuri siksi minun piti ilman muuta julkaista kuva.
Kursiivilla merkityt osiot Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020).