Markku Ojasen puhelin soi neljännesvuosisata sitten. Langalla oli toimittaja, joka kysyi: ”Oletteko te se onnellisuusprofessori?” Kun Ojanen ei tajunnut kieltäytyä kunniasta, toimittaja nimitti hänet onnellisuusprofessoriksi.
Titteli näytti Ojaselle uuden suunnan. Siihen asti hän oli tutkinut lähinnä mielenterveyspotilaiden hoitoa sekä liikunnan ja hyvinvoinnin yhteyksiä.
2000-luvulla hänen julkaisunsa käsittelivät yhä useammin onnea ja onnellisuutta.
Ojasesta tuli onnellisuuden päivystävä dosentti, jolle media ja tapahtumajärjestäjät alkoivat soitella. Hän on säilyttänyt ”onnellisuusprofessuurinsa” vielä eläkkeelläkin.
Se on hyvä saavutus maassa, jossa 73-vuotiailta ei yleensä kysellä mielipidettä niin tärkeissä asioissa kuin onnellisuus.
Titteliä edelsi kuitenkin monta vähemmän onnellista vuotta.
– Lapsuuteni ei ollut kovin onnellinen. Se jätti minuun tiettyä haurautta ja johdatti myöhemmin psykologian pariin, Ojanen kertoo.
Markku Ojanen kasvoi hiljaisten ja ujojen miesten yhteisössä.
Lapsityötä ja koulukiusaamista
Markku Ojasen isä kuoli jatkosodan viimeisen kesän suurhyökkäyksessä kuukausi ennen poikansa syntymää.
Äiti ja Markku jäivät kolmeksi vuodeksi äidin kotiseudulle Laihialle ennen kuin muuttivat isältä jääneelle pientilalle Tammelaan Hämeeseen.
Ojasten pellot olivat aluksi vuokralla, mutta 14-vuotiaana Markku otti äidin ja enonsa Ahdin kanssa vastuun tilan pelloista.
Murrosiälle tai nuoruuden kapinoinnille ei jäänyt tilaa, sillä pientilalla riitti tekemistä.
Myös koulunkäynti uhkasi jäädä sivuosaan. Ilman neljä vuotta kansakoulua käyneen äidin lempeää painostusta oppikoulu ja lukio olisivat jääneet valitsematta.
”Iso kokoni oli pelastus.”
– Äiti kannusti, että voi niitä peltoja viljellä, vaikka vähän opiskeleekin. Äidillä oli ollut sen verran raskasta, etten halunnut pahoittaa hänen mieltään. Tein niin kuin hän tahtoi.
Markun vastenmielisyyttä koulua kohtaan vahvisti koulukiusaaminen, jonka uhriksi nuorukainen valikoitui jo ala-asteella. Oppikoulussa kiusaaminen oli pahimmillaan fyysistä väkivaltaa.
Äiti kuunteli aikansa isokokoisen poikansa nyyhkytystä, kunnes kehotti tätä tinkimään kiltteydestään ja antamaan takaisin.
– Iso kokoni oli pelastus. Huomasin, että voitin painissa vähän vanhemmatkin pojat. Kun sitten työnsin vielä kuulaa muutaman metrin pidemmälle kuin muut, kiusaaminen loppui.
Lunttilaput auttavat kysyttyä puhujaa pitämään luennon ydinajatukset kirkkaina.
Ahti-eno oli maatilalla nuoren Markun ainut miehen malli.
Neljä vuotta puhumattomuutta
Ahti-eno oli Ojasten maatilan ainut miehen malli, eikä kovin kannustava sellainen. Sodan kokemukset olivat tehneet enosta katkeran. Hän oli Markun arvion mukaan lahjakas, muttei saanut tilaisuutta käyttää lahjojaan.
– Tein nelisen vuotta työtä juron ja puhumattoman enoni kanssa. Emme vaihtaneet sinä aikana montakaan sanaa. Sitten kesken viljan puimisen hän valitteli rintaansa ja sanoi pitävänsä pienen tauon. Muutaman minuutin päästä 51-vuotias mies oli kuollut massiiviseen sydänkohtaukseen.
Siitä eteenpäin 18-vuotias nuori mies oli talon isäntä. Äiti oli onneksi sen verran viisas, ettei sitonut poikaansa turpeeseen eikä itseensä.
– Kun lukion viimeisellä luokalla innostuin koulusta ja aloin miettiä yliopistoon lähtemistä, äiti kannusti. Yliopistossa kohtuullinen pärjäämiseni muuttuikin erinomaiseksi pärjäämiseksi. Melkein uskaltaisin sanoa, että aloin kukoistaa.
”Se toinen viehätti, ja sitten sitä rakastui. Nämä ovat salaperäisiä juttuja.”
Kukoistaminen kanavoitui opiskeluun ja seurusteluun. Ojanen ihastui hammaslääkäriksi opiskelevaan neitoseen, ja he menivät naimisiin. Liitto on kestänyt, mutta rakkautta on edelleen vaikea määritellä.
– Mikä siinä oli… Se toinen viehätti, ja sitten sitä rakastui. Nämä ovat salaperäisiä juttuja.
Vaikka Ojanen luennoi onnellisuudesta harva se viikko, tällaisista kysymyksistä hän hämmentyy ja alkaa hapuilla sanoja.
Aivan kuin juro eno kuuntelisi selän takana, että mitäs täällä höpötellään, aikuiset miehet.
– Juttelen sujuvasti isoista asioista, mutta olen erittäin huono small talkissa. Me olimme siellä pienellä kylällä kaikki niin ujoja.
Kilttien ihmisten puolustaja
Vakava ja pohdiskeleva Ojanen ei istu mielikuvaan onnellisuusgurusta. Hänen intohimonsa ovat yksinäistä puurtamista, kuten kirjoittamista, hiihtoa ja vanhojen lännenelokuvien katselua.
Onnellisuuden sijaan Ojanen puhuu kiltteydestä, joka esitetään usein negatiivisessa valossa.
”Minusta voi olla ylpeä, jos onnistuu pysymään kilttinä.”
– Lehdistä saa tämän tästä lukea, kuinka joku luopuu kiltteydestään tai ymmärtää sairastaneensa kiltteyttä. Kiltteydestä on tullut jotain hävettävää, josta tulee mitä pikimmin luopua. Olen toista mieltä. Minusta siitä voi olla pikemmin ylpeä, jos onnistuu pysymään kilttinä.
Ojanen liittää kiltteyteen ikivanhoja hyveitä kuten ystävällisyyden, hyväntahtoisuuden, kiitollisuuden, anteeksiannon ja nöyryyden. Kiltti asettaa yhteisen edun oman etunsa yläpuolelle.
– Kilttien ja positiivisten ihmisten keskellä on helpompi elää. Oma äitini oli minua kohtaan hyvin lempeä. Hän ei juuri puhunut kristillisestä uskostaan, mutta se näkyi siinä kannustavassa tavassa, jolla hän suhtautui minuun ja muihin.
Ojanen ei romantisoi maaseutuyhteisön elämää, mutta edesmenneestä äidistä puhuessaan hänellä kihoavat kyyneleet silmiin.
Myötäelävän asenteen suuren voiman Ojanen oppi heti opintojensa jälkeen alettuaan työskennellä mielenterveysongelmaisten parissa. Siihen aikaan yhteiskunnan suhde mielenterveysongelmaisiin oli holhoava ja laitostava. Ojasen sukupolven ansiosta ajattelu muuttui.
”Kielteisillä sanoilla nujerramme toisiamme.”
Hoitoa alettiin kohdentaa mielenterveyspotilaiden vahvuuksien tukemiseen. Heistä ruvettiin puhumaan myönteisemmin mielenterveyskuntoutujina.
Ojasen mielestä sanavalinnat ja sävyt ovat tärkeitä, sillä ne paljastavat myötätuntomme tai halveksuntamme. Viha- ja vähättelypuheet kauhistuttavat häntä.
– Kielteisillä sanoilla nujerramme toisiamme. Jos näemme toisissamme piilevät kyvyt ja mahdollisuudet, siitä syntyy positiivisia kehiä.
Suht onnellinen surumielinen
Ojanen ei usko urbaanin Suomen suureen kertomukseen eli loputtomaan itsensä toteuttamiseen.
Jos kaikkien päämäärä on toteuttaa itseään, harva kantaa enää huolta yhteisestä hyvästä ja rakentaa maailmaa, jossa lähimmäiseen voi luottaa.
Itsensä toteuttaminen kysyy myös sellaista vahvuutta ja hyväosaisuutta, jota ei ole kaikille suotu.
Ojanen puhuu pehmeiden ja kovien sääntöjen maailmasta.
Pehmeässä maailmassa antava saa ja rakastava rikastuu. Kovien sääntöjen maailmassa anteliasta pidetään hölmönä ja naiivina, kun taas itsekäs pärjää ja menestyy.
Tutkimuksen mukaan anteliaisuus lisää ihmisen onnellisuutta ja hyvinvointia, jopa elinvuosia.
”En pohdi, olenko onnellinen”
– Omaan mielihyvään keskittyvien elämästä tulee kilpailullista, kovaa ja armotonta. Myötäelävä asennoituminen toisiin ja ymmärrys elämän hauraudesta ovat arvokkaita ja onnellistavia ominaisuuksia.
Ihminen voi löytää haurautensa alta sitkeyttä, sisua ja lujuutta. Ojanenkin kokee löytäneensä suunnan elämälleen menetysten, kiusaamisen ja vaikeuksien avulla.
Onnellisuusprofessori suhtautuu yhä epäilevämmin kehotuksiin ajatella myönteisesti ja positiivisesti.
Elämässä on lopulta vaikea tietää, mikä on negatiivista ja mikä positiivista.
– Kielteisiltä näyttävissä asioissa voi olla paljon positiivista ja päinvastoin, positiivisuuden alle voi kätkeytyä kielteisiä asioita. Eivät nämä ole lainkaan mustavalkoisia asioita.
Elämä on tasapainoilua haurauden ja vahvuuden sekä toiveikkuuden ja melankolian välillä.
– En pohdi, olenko onnellinen. Jos minun pitää sanoa jotain onnellisuudestani, totean olevani suht onnellinen melankolisten ihmisten sarjassa.
Polvivamma ja melankolia
Kun Ojanen ottaa haastattelun lomassa muutaman askeleen, hän ontuu.
– Polvi on tullut pilattua lentopallolla. Odotan pääsyä tekonivelleikkaukseen.
Hän myöntää, että koko talven kiusannut polvikipu ja sen aiheuttama urheilemattomuus ovat vahvistaneet tuttua seuralaista, surumielisyyttä.
Melankolia on kulkenut Ojasen matkassa uskollisesti lapsuuden Laihialta tiilitaloon Pirkanmaalle.
Lentopallo ja hiihto ovat olleet hänen keskeiset keinonsa pitää murhe aisoissa ja mieli kirkkaana.
Viime talvena, kun piti tyytyä omien hikipisaroiden sijasta television olympialatuihin ja Lempäälän Kisan kotipeleihin, melankolia muistutti taas elämän tummasta pohjavirrasta.
”Tiede tarjoaa maailmankuvan rakennusaineita, mutta ei kokonaista maailmankuvaa.”
Ojaselle on ollut henkisesti tärkeää pystyä pelaamaan lentopalloa nuorempien kanssa ihan tosissaan. Siitä on saanut itsetuntoa ja elinvoimaa.
– Harrastuksen hiipuminen on ehkä suurempi menetys kuin olen uskaltanut tunnustaa.
Polvivaivaisena hän joutuu kysymään itseltään kysymyksiä, joista hän on tottunut luennoimaan.
Kun peli kovenee, miten epäonnistuneet, raihnaiset tai ikääntyvät pidetään siinä mukana? Siihen kysymykseen tieteen teoriat eivät tuo vastausta. Itsekkäiltä geeneiltä ja sokealta luonnonvalinnalta on turha odottaa armoa ja lohdutusta.
–Tiede tarjoaa maailmankuvan rakennusaineita, mutta ei kokonaista maailmankuvaa. Maailmankuvaan tarvitaan myös arvoja ja arvostuksia, jotka nousevat jostain ideologiasta tai uskonnosta.
Ojaselle tällainen arvojen lähde on kotoa omaksuttu kristillinen elämänkatsomus.
Hän uskoo, että ihminen on Jumalan kuva ja arvokas silloinkin, kun pomppu ei nouse verkolle entiseen malliin.
”Emme kohta uskalla elää”
Länsimaissa yksilöiden kukoistuksen ja itsensä toteuttamisen uskotaan tuottavan yhteisesti jaettavaa hyvää. Myös Ojanen nauttii hienoista yksilösuorituksista. Soile Isokosken laulu ja Akira Kurosawan elokuva Ikiru koskettavat.
Hänen suurimpia nautintojaan on kirjoittaa ja mietiskellä työhuoneensa rauhassa.
– Kirjoittamisen flow-tilassa minuus ja itsetietoisuus katoavat.
Ojanen ei lähde enää vapaaehtoisesti kaupunkiin, sillä hän vierastaa kaupunkiympäristön kovuutta, kiireisyyttä ja kaupallisuutta.
– Tarvitsen tilaa ja hiljaisuutta, ja siksi minusta ei ole kaupunkilaiseksi. Sisäinen maailmani on siinä määrin hallitseva, että törmäilisin kadulla ihmisiin miettiessäni vaikka kateuden ongelmaa.
Kahden ikääntyvän ihmisen taloudessa Lempäälässä välttyy tällaisilta yhteentörmäyksiltä. Sisäinen maailma saa hallita, ja hetkittäisessä flow-tilassa hän on tiedostamattaan onnellinen.
”Emme kohta uskalla elää ilman tukihenkilöitä, konsultteja ja terapeutteja.”
Niin paradoksaaliselta kuin se kuulostaakin, surumieliset ymmärtävät onnen päälle. Jos surun yrittää kitkeä elämästä, myös onni on uhattuna.
– Yhdysvalloissa tietynlainen suru on saanut jo tautiluokituksen. Olemme luopumassa ajatuksesta, että suru kuuluu normaaliin elämään. Jos siitä tehdään sairautta, elämästä tulee aivan kummallista. Pitääkö heti lähteä terapeutin luokse, jos alkaa tuntea surua?
Ojasen maailmankatsomuksessa kipu ja kärsimys kuuluvat kukoistamisen reseptiin siinä missä kiltteys, kannustus ja positiivisuuskin.
– Ennen tuskaa oli kohtuuttomasti. Se piti vain kestää. En minä sellaiseen halua palata. Sen sijaan peräänkuulutan sen verran lujuutta, ettei mene ihan pienistä vastoinkäymisistä tolaltaan. Meillä alkaa olla personal trainer vierellä joka jutussa. Emme kohta uskalla elää ilman tukihenkilöitä, konsultteja ja terapeutteja.
— Первый уровень развития эмпатии – заражение чувствами другого человека.
В 
Markku Ojanen tietää kokemuksesta, että kiusatusta ei tule väistämättä kiusaajaa – voi tulla onnellisuuden tutkija. Omaa onnellisuuttaan Ojanen ei pohdi lainkaan.