Olen julkisen terveydenhuollon vankkumaton kannattaja mutta itse siirryin yksityiselle, kirjoittaa Auli Viitala.
Hylkäsin tänä talvena julkisen terveydenhuollon. Se on ollut minulle, pitkäaikaissairaalle, kumppani, jolle olen ollut uskollinen mutta joka on kohdellut minua huonosti, luvannut liikoja ja nöyryyttänyt. Olen pelännyt jokaista tapaamista ja pettynyt yhä uudestaan. Olen kymmenen vuotta yrittänyt korjata välejämme, turhaan. Tilanne on se, että kuolen, jos en käännä selkääni. Anteeksi. Anteeksi te kaikki, jotka jäätte.
Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys.
Mielenterveyden häiriöiden hoito on Suomessa kirjavaa, ja Helsinki on ilman muuta parhaasta päästä. Olen kai onnekas, kun asun täällä. Silti myös täällä järjestelmä on tärkeämpi kuin potilas. Asenne läpäisee koko hoitopolun, vaikka yksittäisillä ihmisillä polun varrella olisi hyvää tahtoa ja ammattitaitoa.
Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys. On systeemin kannalta kätevää, että lääkärit vaihtavat vuoden välein toimipaikkaa ja oppivat niiden kaikkien käytännöt. On systeemin kannalta kätevää, että psykiatreina poliklinikoilla voivat toimia erikoistumisvaiheessa olevat lääkärit, jotka hoitavat ajanvarauksia oman jaksonsa verran ja vaihtuvat sitten toisiin. Toistan: He oppivat käytäntöjä ja hoitavat ajanvarauksia. Potilaan mielestä heidän pitäisi hoitaa sairastuneita.
Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.
Mielenterveyden häiriöillä on usein pitkät taustat. Kun tapaan uuden lääkärin, pari ensimmäistä käyntiä menee siihen, että selitän, miten minua on aiemmin hoidettu, mikä on toiminut ja mikä ei, mistä sairastumiseni johtuu, millaisissa oloissa elän (toimintakyky) ja millaisia näkökohtia liittyy työhöni (työkyky). Koska käyntejä on harvoin, tässä vaiheessa lääkäri on yleensä vaihtunut ja tarina on aloitettava alusta.
Jos lääkäri on nuori ja innokas erikoistuja, hän tyypillisesti haluaa kokeilla uutta lääkettä. Lääkkeiden vaihtamisessa on aina isoja riskejä, joista osa, kuten alussa lisääntyvät itsemurha-ajatukset, ovat hengenvaarallisia. Siksi alkaa rumba, joka tähtää muutaman viikon osastopaikkaan. En halua osastolle, mutta suostun, koska ymmärrän riskit. Vaan osastollepa ei oteta, koska “potilas on ennenkin selvinnyt avolla”. Eli en pääse sairaalaan, koska en ole ennen ollut.
Tätä on jatkunut kymmenen vuotta, ja koska olen hengissä, on turha toivoa, että ikinä pääsisin sairaalaan. Lääkitystä ei siis ole koskaan voitu muuttaa, mutta se voi olla hyväkin, sillä kokeneimmat psykiatrit ovat pitäneet saavutettua tasapainoa tärkeämpänä kuin kokeiluja. Kokeneiden pakeille vain pääsee tavattoman harvoin!
Poliklinikalta minut kirjataan aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen ulos, koska heillä ei ole mitään annettavaa. Papereissa se näyttää siltä, että hoidossa on onnistuttu, kun potilas voidaan palauttaa omalle terveysasemalle.
Potilaan kannalta se tarkoittaa sitä, että ennen kuin taas pääsee erikoislääkärille, pitää onnistua saamaan aika terveyskeskuksesta, selittää koko elämänsä yleensä tuntemattomalle yleislääkärille ja saada lähete. Sitten alkaa sen jännittäminen, meneekö lähete läpi eli pääseekö oikeasti lääkäriin.
Viimeksi (tarkoitan: viimeisen kerran) yritin saada lähetettä psykiatrille, koska tarvitsin eläkehakemukseen työkykyarvion, joka ei ole yleislääkärin heiniä. En päässyt, ja yleislääkärikin unohti panna lausuntoon diagnoosin. Silloin menetin toivoni lopullisesti.
Toivottomuus ei ole pikkujuttu mielen sairauksissa. Psyykkinen kuormitus nimittäin pahentaa niitä, ja toivottomuuteen voi kuolla. Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.
Kun varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, minulla oli kolme kriteeriä.
Psykiatrin pitää olla valmis erikoislääkäri eikä vain käymässä kokemusta saadakseen.
Hänen pitäisi olla sen ikäinen, että hänellä on jo kokemusta mutta hän ei ole jäämässä eläkkeelle muutaman vuoden päästä.
Parhaassa tapauksessa hän olisi erikoistunut työkyvyn arviointiin, sillä tarvitsen ammattitaitoisesti laaditun lausunnon eläkeyhtiölle ja toisaalta minulla on vielä haave, että voisin hyvässä hoidossa saavuttaa paremman työkyvyn.
Lääkäri löytyi luvattoman helposti, sillä lääkäriasemat kertovat netissä avoimesti, mihin psykiatrit ovat erikoistuneet. Koska minulla on traumaperäinen diagnoosi, tuntuu turvalliselta, että lääkäri tuntee sellaiset.
Julkisella puolella lääkärit eivät kerro osaamisestaan mitään, mikä ei olisi ongelma, jos luottamus rakentuisi hitaasti ajan kanssa. Mutta eihän se rakennu, kun lääkäri vaihtuu vähän väliä. Usein tuntuu, että tehtäväni on vain opettaa erikoistujalle omien traumojeni erikoisuudet ennen kuin hän jatkaa matkaa.
On tavallista, että julkisen sektorin lääkärit pitävät myös vähän yksityisvastaanottoa. Ammattitaidossa ei siis ole eroa. Erona on se, että rahalla saa tapaamisaikoja ja turvallisuudentunnetta, mikä ei ole ihan pieni asia psykiatriassa.
En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä.
Julkisella puolella pitäisi olla yksityistä enemmän hoitovaihtoehtoja (esim. psykofyysinen fysioterapia, toimintaterapia tai arjen kotiapu toimintakyvyn notkahdusten aikana) tai parempi yhteys muualle sosiaali- ja terveystoimeen (esim. fyysisen terveyden vaivat, sosiaalityöntekijän apu, perheasioiden tuki). Nämä ovat ikävä kyllä vain kauniita tavoitteita, joiden en ole nähnyt toteutuvan.
Tunnen itseni luovuttajaksi. Tiedän, että julkisessa terveydenhuollossa tarvittaisiin kaltaisiani potilaita, jotka vaativat hoitoa ja osaavat kertoa epäkohdista. Tuntuu kamalalta hylätä periaatteensa siksi, että on saanut kasaan 200 euroa lääkärikäyntiä varten. En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä. Enkä hyväksy sitä, että hoitojärjestelmä nöyryyttää niitä, jotka kaikkein heikoimmillaan joutuvat sen puristukseen.
Auli Viitala
Kirjoittaja on aito hullu, syrjäytynyt, vapaa kirjoittaja
Liikkumisrajoitukset pääkaupunkiseudulla ja Turun alueella astuvat voimaan aikaisintaan huhtikuun 12. päivä.
Mariam Umor, 28, on yksi heistä, joka kertoo joutuvansa hallituksen esittämien liikkumisrajoitusten vangiksi.
– Minulla ei ole autoa, ei mökkiä, ei kumppania eikä lemmikkiä, niin mihinkään ei pääse.
Pääkaupunkiseudulle ja Turun alueelle kaavaillaan liikkumisrajoituksia, joiden aikana omasta pihapiiristä voisi poistua vain erityisestä syystä. Esimerkiksi töihin, opintoihin ja välttämättömille asioille saisi mennä.
Kuntoilutarkoituksissa ulkoilu olisi sallittua perhepiirissä tai «enintään kahden muun henkilön kanssa».
Kotoa olisi lupa liikkua myös, jos menee omalle autolleen, omistamalleen mökille tai muulle kiinteistölle, tapaamaan lapsiaan, ulkoiluttamaan koiraansa tai viettämään aikaa vakiintuneen kumppanin kanssa.
Näyttää siltä, että eniten vapauksia rajoituksista saavat he, joilla on omaisuutta ja perinteiset perhesuhteet.
Yksinasuvia rajoitukset koskevat ankarammin, sanoo Yksinasuvat ry:n hallituksen puheenjohtaja Raija Eeva.
– Yksinasuvat omistavat harvemmin autoja ja kesämökkejä. Liikkumisrajoitukset rajaavat heidän elämää paljon enemmän.
Mariam Umor: «Jos minä olen viikon yksin, olen oikeasti yksin»
Umor on rajannut oman lähipiirinsä alle kymmenen parhaan ystävän porukkaan. Heidän kanssaan hän tapaa kasvotusten ja kyläilee, mutta muuten hän on itsekseen.
Introverttina luonteena hän kertoo hyvinvointinsa kohonneen pandemian ensimmäisen aallon aikana. Viime kuukausina Umor on alkanut kaivata mahdollisuutta valita tapaako ihmisiä vai onko itsekseen.
– Monet joilla on perhe tai parisuhde eivät ymmärrä, että jos minä olen viikon yksin, olen oikeasti yksin – ilman puhetta, halausta tai kosketusta.
Umor asuu noin 30-neliöisessä yksiössä Länsi-Helsingissä, mutta on juuri muuttamassa 10 neliötä suurempaan asuntoon. Hän kertoo koronaepidemian kuluessa kotona vietetyn ajan vaikuttaneen päätökseen.
Koronarajoitukset veivät monet harrastukset. Uimahalli suljettiin ja keramiikkakurssi meni Youtubeen. Jalkapallokausi alkoi viimein kuukausien odotuksen jälkeen.
Deittailu on myös tauolla. Kesällä, kun rajoitukset olivat lievempiä, saattoi tavata ihmisiä ulkona. Nyt Umor on kuitenkin poistanut treffisovellukset, koska jutut eivät etene.
Miikka Koski: «Tuntuu hassulta, että valtiovalta unohtaa yksinelävät»
Vantaalaisella Miikka Koskella ihmiskontakteja ei ole nyt juuri lainkaan.
Kun Koski täytti maaliskuun alussa 30, hän ei juhlinut mitenkään. Suuret suunnitelmat vaihtuivat epäergonomiseen lojumiseen kotikonttorissa.
Suomessa asuu arviolta yli 1,2 miljoona ihmistä yhden hengen talouksissa, ja monet heistä elävät ilman vakiintunutta parisuhdetta.
Koski asuu yksin, tekee töitä kotoaan, ja pitää yhteyttä läheisiinsä puhumalla tavallisia puheluita ja videopuheluita. Hän ei ole viime aikoina tavannut ketään edes ulkoillessaan.
Miikka Koski koiransa Onnin kanssa ulkoilemassa.Miikka Kosken kotialbumi
Ylen kyselyn mukaan liikkumisrajoituksia kannattaa suomalaisten ylivoimainen enemmistö. Nuoret aikuiset suhtautuvat rajoituksiin kuitenkin nihkeämmin kuin iäkkäät. 25–34-vuotiasta rajoituksia kannattaa vain 60 prosenttia vastaajista, mutta 65–79-vuotiaista peräti 82 prosenttia.
Yksinasuvat ry:n Raija Eevan mukaan rajoitusten suunnittelussa ei voida lähteä siitä, että yksinasuva on yksin niin kotonaan kuin sen ulkopuolellakin.
– Yksinasuvalla pitää olla oikeus oikeaan ihmiskontaktiin.
Miikka Koski on sinkku, ja hän kävi treffeillä viimeksi kesällä epidemiatilanteen ollessa parempi, mutta ei enää. Hän haluaa noudattaa rajoituksia.
Koski on seurannut hallituksen esitystä liikkumisrajoituksista hämmentyneenä.
– Tilanteen vakavuuden huomioiden lyhytaikaiset yksilönvapauden riistot ovat perusteltuja. Tuntuu kuitenkin hassulta, että valtiovalta tässäkin asiassa unohtaa yksinelävät.
Onnekseen Koski ei ole loukussa asunnossaan, sillä hänellä on koira, auto ja perheen kesäasunto Turun saaristossa. Sinne hän ajaa pääsiäisen viettoon.
Se olisi myös liikkumisrajoitusten puitteissa sallittua.
Jopa viidennes suomalaisista kärsii vuosittain voimakkaista pelkotiloista.
«Se häiritsi merkittävästi elämääni. Olisin tarvinnut verikokeita tms. jo aiemmin tutkimuksia varten, mutta pelkoni esti kaiken tämän.» — Neulakammo
«Hampaat ovat olleet hoitamatta nyt 18 vuoden ajan, olen 58-vuotias». — elina
Kenelläpä ei olisi perhosia vatsassa terveydenhoitajan tai hammaslääkärin vastaanotolla, kun edessä on verikoe tai juurihoito. Siinä vaiheessa, kun asian ajatteleminenkin on laukaista paniikkikohtauksen, puhutaan jostain ihan muusta kuin normaalista jännityksestä.
– Fobia on voimakas pelkotila, luonnehtii psykiatri ja kehitysjohtaja Kristian Wahlbeck Suomen Mielenterveys ry:stä.
Yle teki kesäkuussa nettisivuillaan fobioista kyselyn, johon tuli lähes kaksisataa vastausta. Tämän jutun kursiivilla kirjoitetut lainaukset ovat kyselyyn tulleita vastauksia.
Ylen kyselyssä ylivoimaisesti yleisimmäksi fobiaksi nousi piikki- ja neulakammo: neljännes vastaajista mainitsi sen. Tämän havainnon vahvistaa myös Wahlbeck: ihmiset pelkäävät eniten joko teräviä esineitä tai korkeita paikkoja.
Wahlbeck muistuttaa, että historiallisesti ajatellen pelosta on ollut ihmiselle hyötyä:
– On ollut järkevää pelätä esimerkiksi korkeita paikkoja tai vaikkapa teräviä esineitä. Luontainen pelko on ehkäissyt vaaratilanteita ja turvannut elonjäämisen, erityisesti lasten kohdalla.
Teräviä esineitä onkin ollut syytä karttaa niinä aikoina, kun maassa muhineen naulan raapaisusta sai ennemmin jäykkäkouristuksen kuin suojan sitä vastaan, mutta modernina aikana voimakkaasta piikkikammosta voi olla enemmän haittaa kun hyötyä, jos tärkeät rokotteet tai oleelliset verikokeet jäävät sen takia ottamatta.
Psykiatri ja Suomen Mielenterveys ry:n kehitysjohtaja Kristian Wahlbeckin mukaan naisilla on fobioita miehiä enemmän.MIELI Suomen Mielenterveys ry.
Nykyään fobiat ovat kuitenkin yleisimpiä mielenterveyden häiriöitä. Wahlbeckin mukaan jopa viidennes väestöstä kokee vuosittain jonkinasteista fobiaa. Järjellä niitä ei voi selittää; Suomessa asuva araknofobiaa poteva tietää hyvin, ettei makuuhuoneen seinällä möllöttävä hämähäkki ole vaarallinen, mutta siitä huolimatta ensimmäinen reaktio on juosta otuksesta mahdollisimman kauas.
«Olen joutunut kieltäytymään ylennyksestä tiiviin matkustelun vuoksi.» — Torilla ei tavata
«Haluaisin matkustaa, mutta tällä hetkellä en pysty edes ajattelemaan lentämistä.» — Lentopelkoinen
Hämähäkit, torit ja ihmiset
Fobiat jaetaan perinteisesti kolmeen lajiin.
Määräkohteinen pelko, joka kohdistuu johonkin tiettyyn asiaan tai tapahtumaan. Tällaisia fobioita ovat esimerkiksi hämähäkkikammo tai piikkipelko.
Sosiaalisten tilanteiden pelko, jolloin esimerkiksi Terveyskirjaston mukaan (siirryt toiseen palveluun) henkilö pelkää tai jännittää jotakin tiettyä sosiaalista tilannetta tai suoritusta, jossa hän joutuu tekemisiin vieraiden ihmisten kanssa tai mahdollisesti toisten tarkkailun kohteeksi.
Agorafobia, joka usein suomennetaan torikammoksi, mutta joka voi tarkoittaa myös ylipäätään sitä, että henkilö pelkää tilanteita, joista ei ole helppo päästä pois.
Kaikkein helpointa on elää määräkohteisen fobian kanssa.
– Jos pelon kohteena ovat vaikkapa lepakot tai sammakot, niitä on loppujen lopuksi aika helppo välttää, Wahlbeck sanoo.
Sen sijaan sosiaalisten tilanteiden pelko ja agorafobia ovat huomattavasti hankalampia normaalin elämän kannalta, ja voivat vaikuttaa hyvinkin haitallisesti arkeen.
– Esimerkiksi työelämässä odotetaan nykyään sosiaalisuutta ja kykyä esiintyä tai ainakin tarvittaessa pitää uskaltaa avata suunsa kokouksissa. Tällöin sosiaalisten tilanteiden pelko saattaa olla jo este töissä pärjäämiselle. Samoin agorafobian vuoksi ihminen saattaa eristäytyä neljän seinän sisälle, kun ulos lähtemisestä tulee liian iso kynnys ylitettäväksi Wahlbeck toteaa.
– Pahimmillaan fobia voi aiheuttaa paniikkikohtauksen, ja ihminen alkaa fobian varsinaisen kohteen lisäksi pelätä paniikkikohtausta, Wahlbeck kuvailee.
Traumat, geenit ja kasvatus
Fobioiden synty on hyvin yksilöllistä. Jollekin se voi olla geneettistä, joku toinen voi alkaa pelätä koiria, jos on esimerkiksi lapsena kohdannut vihaisen koiran. Ja joku saattaa pelätä ukkosta, jos äiti tai isä on sitä aikoinaan lapsuudessa pelännyt. Itse fobiaan syntytekijöillä ei ole vaikutusta, osalla fobiat ovat lievempiä, osalla pahempia.
Traumaattiset kokemukset voivat siis laukaista fobian, ja ainakin Ylen saamissa vastauksissa etenkin piikkikammo näyttäisi liittyvän juuri tähän:
«Ensimmäinen muistikuva pistämisestä on 5–6-vuotiaana, kun minuun pitää saada pistettyä varjoainetta rintakehän alueen kuvaamisen vuoksi ja minua pitelee pakolla paikallaan useita hoitajia, isä ja pistäjä.» — Nini
«Mieleeni on jäänyt tilanteita, joissa kipu on ollut kova eikä näytteenotto ole mennyt ihan putkeen. Nyt olen aikuinen joka edelleen pelkää verikokeenottoa enemmän kuin melkein mitään muuta.» — Verilettu
Turun ammattikorkeakoulun yliopettaja ja lääkehoidon opetuksesta väitellyt Virpi Sulosaari myöntää, että terveydenhoidosta on voinut tulla huonoja kokemuksia etenkin menneinä vuosikymmeninä, kun lääkkeet ja välineet eivät olleet yhtä kehittyneitä kuin nyt – ja kun hoitotyön opetuksessa keskityttiin enemmin tekniikkaan kuin ihmiseen. Nyt tilanne on toinen, hän vakuuttaa.
– Piikkipelkoisten hoitamisesta ei ole erikseen mitään kappaleita kirjoissa, mutta opetuksessa lähdetään nykyisin ihmisen kohtaamisesta, Sulosaari tähdentää.
Turun ammattikorkeakoulun yliopettaja Virpi Sulosaari kehottaa fobiaa potevia puhumaan avoimesti peloistaan hoitohenkilökunnalle.Virpi Sulosaari
Hänen mukaansa opetuksessa tähdätään siihen, että mahdolliset pelot opitaan tunnistamaan ja ottamaan hoitotyössä huomioon. Sulosaari korostaa, että pelkoja on mahdollista lievittää monin eri keinoin, mutta se vaatii työtä:
– Kun on kyse verikokeesta tai rokotuksesta, se ei saa olla liukuhihnatoimintaa. Tilanteen on oltava rauhallinen, potilaalle on annettava aikaa ja häntä on kuunneltava.
Pelosta kärsivä potilas voi ottaa myös tukihenkilön mukaan rokotukseen tai verikokeeseen, tai injektio voidaan antaa toiseen paikkaan, jos se tuntuu ajatuksena paremmalta, Sulosaari mainitsee. Mutta ennen kaikkea hän kehottaa peloista kärsivää potilasta puhumaan rohkeasti fobiastaan hoitohenkilökunnalle. Ja kiire ei saa hänen mukaansa olla este peloista kärsivän potilaan olon helpottamiseksi.
– Vaikka se tarkoittaisi, että seuraava asiakas joutuu odottamaan, se aika on vain otettava, Sulosaari painottaa.
«Hoitohenkilökunta ottaa pelkoni aina hienosti huomioon.» — Jenni
Naisilla yleisempää
Kuka sitten voi alkaa kärsiä fobiasta? Melkeinpä kuka vaan, mutta fobialla ja sukupuolella on psykiatri Kristian Wahlbeckin mukaan yhteys: naiset kärsivät tutkimuksien mukaan fobioista miehiä enemmän. Erot sukupuolien välillä alkavat näkyä murrosiässä. Syytä tähän ei tarkalleen tiedetä, mutta Wahlbeckin mukaan taustalla voivat olla esimerkiksi yhteiskunnan naisille asettamat paineet ja odotukset, mutta myös biologia ja hormonit saattavat selittää eroja.
– Naiset kärsivät myös miehiä enemmän masennuksesta, ja masennuksella ja fobioilla onkin selvä yhteys, Wahlbeck mainitsee.
Iällä ei sen sijaan ole merkitystä; fobioista voivat kärsiä yhtä lailla niin nuoret kuin vanhatkin.
Fobiat myös muuttuvat yhteiskunnan muuttumisen mukana. Lentopelkoa tai autolla ajamisen pelkoa tuskin esiintyi ennen kuin lentokoneet ja autot keksittiin, ja toisaalta kuka tietää, millaista mammuttikammoa esivanhempamme ovat saattaneet potea.
Siedätä, älä välttele
«Eläintenhoitajaksi opiskellessani tein säännöllisiä vierailuja koulun tarantulan luo ja tarkkailin sitä aina vain lähempää. Lopulta onnistuin ottamaan tarantulan luodun nahan käteeni ilman paniikkia.» — Cloudy
«Niskasta kiinni ja väkisin vaan ni kyllä se siitä helpotti.»- Neulakammo
«Hoidin lentopelkoni menemällä pienlentokoneen (2-paikkainen) kyytiin ja lopulta jouduin hetken lentämään sitä itse, kun päästin ohjaimista irti oli lentopelko poissa. En keksinyt enää muuta keinoa kuin mennä äärimmäistä pelkoa kohden.» — Auri
«Olen lukenut muutamia kirjoja, joista on ollut hetkellisesti myös hyötyä! Olen myös keskustellut asiasta lääkäri kanssa, mutta hänellä oli ehdottaa lähinnä rauhoittavia – lääkkeet pelottaa, koska en voi olla työmatkoilla aivan vetelä, ja toisekseen oppisinko sitten ainakaan ikinä lentämään ilman lääkkeitä?» — Lehtinen
Fobiaansa kyllästyneelle Kristian Wahlbeckilla on lohduttavaa sanottavaa: niistä ei tarvitse kärsiä koko elämäänsä, vaan etenkin määräkohteisesta fobiasta voi päästä eroon siedätyshoidolla, jota voi harrastaa itsekin. Pelkonsa kohdetta voi ensin yrittää ajatella ja miettiä sen kohtaamista. Mielikuvaharjoittelun jälkeen esimerkiksi piikkipelkoinen voi lähteä katsomaan ystävänsä rokottamista, ja lopulta verinäytteen ottaminen omasta käsivarresta ei ehkä tunnukaan niin kamalalta. Pienin askelin toteutettuna altistaminen on hyvinkin tehokas keino fobian nujertamiseksi.
Korkeisiin paikkoihinkin voi yrittää totutella askel askeleelta.Henrietta Hassinen / Yle
Myös sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja agorafobiaa on mahdollista lievittää ominkin konstein, mutta vakavissa tapauksissa on syytä hakea ammattiapua. Vakavia fobioita hoidetaan terapialla ja tarvittaessa myös lääkkeillä.
«Joskus on ihan pakko soittaa jonnekin, tietenkin, ja joskus se on yhtä kamalaa kun kuvittelin ja joskus ei. Kuitenkin on vaan niin paljon keinoja vältellä puhelimessa puhumista, että aika harvoin tulee siten tätä pelkoa edes kohdattua.» — 1998
Fobian kohteen välttelyä Wahlbeck ei kuitenkaan suosittele ratkaisuksi: kohteesta voi kasvaa lopulta niin iso mörkö, että se alkaa rajoittaa merkittävästi elämää. Ja mitä enemmän elämä rajoittuu, sitä todennäköisempää on, että fobian lisäksi alkaa kärsiä masennuksesta.
Fobian kohtaaminen on välttelyä parempi ratkaisu senkin takia, että Wahlbeckin mukaan kaikenasteisista fobioista voi päästä eroon: jopa yli puolet vaikeistakin fobioista kärsivistä parantuu hoidolla. Nykyään hoidossa voidaan käyttää siedättämisen, terapian ja lääkkeiden lisäksi esimerkiksi virtuaalilaseja, jolloin pelon kohteeseen voi totutella ensin keinomaailmassa, ennen kuin se kohdataan oikeasti.
– Hämähäkkiä on helpompi koskettaa virtuaalisesti, Wahlbeck naurahtaa.
Siedätyksen ja terapian ohella myös elintavoilla on vaikutusta fobioihin. Jos haluaa pitää pelkonsa kurissa, on parempi välttää kahvia ja alkoholia, Wahlbeck huomauttaa. Kahvin sisältämä kofeiini kiihottaa keskushermostoa, mikä voi pahentaa ahdistuksen tunnetta, ja alkoholin haitat lienevät kaikille tutut. Lentopelkoisen ei siis kannata ottaa rohkaisuryyppyä ennen koneeseen nousemista, vaan rohkeus on löydettävä muilla keinoin.
Olen julkisen terveydenhuollon vankkumaton kannattaja mutta itse siirryin yksityiselle, kirjoittaa Auli Viitala.
Liikkumisrajoitukset pääkaupunkiseudulla ja Turun alueella astuvat voimaan aikaisintaan huhtikuun 12. päivä.
Jopa viidennes suomalaisista kärsii vuosittain voimakkaista pelkotiloista.
