Olen julkisen terveydenhuollon vankkumaton kannattaja mutta itse siirryin yksityiselle, kirjoittaa Auli Viitala.
Hylkäsin tänä talvena julkisen terveydenhuollon. Se on ollut minulle, pitkäaikaissairaalle, kumppani, jolle olen ollut uskollinen mutta joka on kohdellut minua huonosti, luvannut liikoja ja nöyryyttänyt. Olen pelännyt jokaista tapaamista ja pettynyt yhä uudestaan. Olen kymmenen vuotta yrittänyt korjata välejämme, turhaan. Tilanne on se, että kuolen, jos en käännä selkääni. Anteeksi. Anteeksi te kaikki, jotka jäätte.
Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys.
Mielenterveyden häiriöiden hoito on Suomessa kirjavaa, ja Helsinki on ilman muuta parhaasta päästä. Olen kai onnekas, kun asun täällä. Silti myös täällä järjestelmä on tärkeämpi kuin potilas. Asenne läpäisee koko hoitopolun, vaikka yksittäisillä ihmisillä polun varrella olisi hyvää tahtoa ja ammattitaitoa.
Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys. On systeemin kannalta kätevää, että lääkärit vaihtavat vuoden välein toimipaikkaa ja oppivat niiden kaikkien käytännöt. On systeemin kannalta kätevää, että psykiatreina poliklinikoilla voivat toimia erikoistumisvaiheessa olevat lääkärit, jotka hoitavat ajanvarauksia oman jaksonsa verran ja vaihtuvat sitten toisiin. Toistan: He oppivat käytäntöjä ja hoitavat ajanvarauksia. Potilaan mielestä heidän pitäisi hoitaa sairastuneita.
Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.
Mielenterveyden häiriöillä on usein pitkät taustat. Kun tapaan uuden lääkärin, pari ensimmäistä käyntiä menee siihen, että selitän, miten minua on aiemmin hoidettu, mikä on toiminut ja mikä ei, mistä sairastumiseni johtuu, millaisissa oloissa elän (toimintakyky) ja millaisia näkökohtia liittyy työhöni (työkyky). Koska käyntejä on harvoin, tässä vaiheessa lääkäri on yleensä vaihtunut ja tarina on aloitettava alusta.
Jos lääkäri on nuori ja innokas erikoistuja, hän tyypillisesti haluaa kokeilla uutta lääkettä. Lääkkeiden vaihtamisessa on aina isoja riskejä, joista osa, kuten alussa lisääntyvät itsemurha-ajatukset, ovat hengenvaarallisia. Siksi alkaa rumba, joka tähtää muutaman viikon osastopaikkaan. En halua osastolle, mutta suostun, koska ymmärrän riskit. Vaan osastollepa ei oteta, koska “potilas on ennenkin selvinnyt avolla”. Eli en pääse sairaalaan, koska en ole ennen ollut.
Tätä on jatkunut kymmenen vuotta, ja koska olen hengissä, on turha toivoa, että ikinä pääsisin sairaalaan. Lääkitystä ei siis ole koskaan voitu muuttaa, mutta se voi olla hyväkin, sillä kokeneimmat psykiatrit ovat pitäneet saavutettua tasapainoa tärkeämpänä kuin kokeiluja. Kokeneiden pakeille vain pääsee tavattoman harvoin!
Poliklinikalta minut kirjataan aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen ulos, koska heillä ei ole mitään annettavaa. Papereissa se näyttää siltä, että hoidossa on onnistuttu, kun potilas voidaan palauttaa omalle terveysasemalle.
Potilaan kannalta se tarkoittaa sitä, että ennen kuin taas pääsee erikoislääkärille, pitää onnistua saamaan aika terveyskeskuksesta, selittää koko elämänsä yleensä tuntemattomalle yleislääkärille ja saada lähete. Sitten alkaa sen jännittäminen, meneekö lähete läpi eli pääseekö oikeasti lääkäriin.
Viimeksi (tarkoitan: viimeisen kerran) yritin saada lähetettä psykiatrille, koska tarvitsin eläkehakemukseen työkykyarvion, joka ei ole yleislääkärin heiniä. En päässyt, ja yleislääkärikin unohti panna lausuntoon diagnoosin. Silloin menetin toivoni lopullisesti.
Toivottomuus ei ole pikkujuttu mielen sairauksissa. Psyykkinen kuormitus nimittäin pahentaa niitä, ja toivottomuuteen voi kuolla. Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.
Kun varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, minulla oli kolme kriteeriä.
- Psykiatrin pitää olla valmis erikoislääkäri eikä vain käymässä kokemusta saadakseen.
- Hänen pitäisi olla sen ikäinen, että hänellä on jo kokemusta mutta hän ei ole jäämässä eläkkeelle muutaman vuoden päästä.
- Parhaassa tapauksessa hän olisi erikoistunut työkyvyn arviointiin, sillä tarvitsen ammattitaitoisesti laaditun lausunnon eläkeyhtiölle ja toisaalta minulla on vielä haave, että voisin hyvässä hoidossa saavuttaa paremman työkyvyn.
Lääkäri löytyi luvattoman helposti, sillä lääkäriasemat kertovat netissä avoimesti, mihin psykiatrit ovat erikoistuneet. Koska minulla on traumaperäinen diagnoosi, tuntuu turvalliselta, että lääkäri tuntee sellaiset.
Julkisella puolella lääkärit eivät kerro osaamisestaan mitään, mikä ei olisi ongelma, jos luottamus rakentuisi hitaasti ajan kanssa. Mutta eihän se rakennu, kun lääkäri vaihtuu vähän väliä. Usein tuntuu, että tehtäväni on vain opettaa erikoistujalle omien traumojeni erikoisuudet ennen kuin hän jatkaa matkaa.
On tavallista, että julkisen sektorin lääkärit pitävät myös vähän yksityisvastaanottoa. Ammattitaidossa ei siis ole eroa. Erona on se, että rahalla saa tapaamisaikoja ja turvallisuudentunnetta, mikä ei ole ihan pieni asia psykiatriassa.
En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä.
Julkisella puolella pitäisi olla yksityistä enemmän hoitovaihtoehtoja (esim. psykofyysinen fysioterapia, toimintaterapia tai arjen kotiapu toimintakyvyn notkahdusten aikana) tai parempi yhteys muualle sosiaali- ja terveystoimeen (esim. fyysisen terveyden vaivat, sosiaalityöntekijän apu, perheasioiden tuki). Nämä ovat ikävä kyllä vain kauniita tavoitteita, joiden en ole nähnyt toteutuvan.
Tunnen itseni luovuttajaksi. Tiedän, että julkisessa terveydenhuollossa tarvittaisiin kaltaisiani potilaita, jotka vaativat hoitoa ja osaavat kertoa epäkohdista. Tuntuu kamalalta hylätä periaatteensa siksi, että on saanut kasaan 200 euroa lääkärikäyntiä varten. En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä. Enkä hyväksy sitä, että hoitojärjestelmä nöyryyttää niitä, jotka kaikkein heikoimmillaan joutuvat sen puristukseen.
Auli Viitala
Kirjoittaja on aito hullu, syrjäytynyt, vapaa kirjoittaja