Опубликовано Оставить комментарий

Jere oli 11, kun isä teki itsemurhan

– Ensin en halunnut päästää niitä sisälle ja näyttää, missä kunnossa itse olen ja missä kunnossa asunto. Mutta päästin ne sitten.Jerellä on jo kaksi ammattia, joihin hän ei ole valmistunut. «Syytin itseäni isän kuolemasta kahdeksan vuotta. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin.»

Vaikka on tammikuu, Rovaniemellä tihkuu vettä. Nuori mies tupakoi parvekkeella ja katselee jäisellä jalkakäytävällä liukastelevia, läheisestä yhteiskoulusta kotiin palaavia pikkuoppilaita.

Ehkä mies muistelee, kuinka hän itse aloitti aikanaan koulutiensä samalla tavalla täynnä intoa ja jännitystä.

Kuinka hän pienenä poikana haaveili ensin kokin, sitten leipurin ammatista, ja kuinka koko tulevaisuus tuntui olevan täynnä mahdollisuuksia.

Jere, 25, on kotoisin länsirannikolta. Äiti oli kotona, isä työskenteli telakalla. Jere syntyi nelilapsisen perheen kolmantena, hänellä on kaksi isosiskoa ja pikkusisko.

«Äiti yritti kaikkensa, mutta luovutti lopulta. Pari kertaa päivässä kävin tupakalla ja illalla ehkä kaupassa, loput ajasta nukuin.»

Ala-asteen ensimmäiset kolme luokkaa sujuivat melko normaalisti, tosin Jerellä oli keskittymisvaikeuksia ja haasteita löytää ystäviä, joita olisi voinut tavata myös koulun ulkopuolella.

Ongelmat alkoivat neljännellä luokalla: läksyt alkoivat kasaantua, uuden tiedon omaksuminen oli vaikeaa.

Opettaja yritti auttaa jäämällä koulun jälkeen tekemään Jeren kanssa läksyjä, mutta syyt oppimisvaikeuksiin olivat syvemmällä kuin huonossa muistissa.

Ne löytyivät kotoa.

– Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää.

Isä ei enää jaksanut

Jeren isällä oli stressiä ja hoitamattomia mielenterveysongelmia, jotka alkoivat näkyä raivokohtauksina ja masennuksena.

Ongelmat pahenivat, kun isälle rakas koira jouduttiin sairastumisen takia lopettamaan yllättäen, ja pian sen jälkeen perheen oli myös luovuttava kesämökistä kalliin tonttivuokran takia.

Isän huono olo heijastui Jereen, ja tämä alkoi kärsiä vuoroin unettomuudesta, vuoroin painajaisista.

Lopulta koulu järjesti keskusteluapua Lasten ja nuorten psykiatriselta poliklinikalta.

– Puolitoista vuotta yritin saada niitä uskomaan, että minun lisäkseni koko perhe tarvitsee apua. Mutta mitään ei tapahtunut.

Isän tilanne paheni, ja Jere joutui usein raivokohtausten kohteeksi. Lapsi käänsi asian päässään niin, että hän itse oli syypää isän kiihtymiseen. Kodin ilmapiiri jännittyi, ja lopulta isällä oli vain kaksi tunnetilaa: suru tai viha.

Eräänä huhtikuisena sunnuntaina isä ei enää jaksanut vaan teki itsemurhan. Jere oli 11-vuotias.

– Syytin itseäni isän kuolemasta kahdeksan vuotta. Mietin, mitä olisin voinut tehdä toisin, Jere sanoo.

– Ensin en halunnut päästää niitä sisälle ja näyttää, missä kunnossa itse olen ja missä kunnossa asunto. Mutta päästin ne sitten.

Koulukiusaaminen pahensi tilannetta

Isän kuoleman jälkeistä aikaa Jere kutsuu sumuksi. Hän kävi edelleen nuorisopolilla, mutta salasi mielessä pyörivät itsesyytökset. Yläasteella asiat luisuivat huonompaan: Jere joutui kiusatuksi ja alkoi lintsata.

Uuden lukukauden alussa hän vaihtoi luokkaa ja sai etäisyyttä kiusaajiin, mutta lintsaaminen jatkui. Lopulta kahdeksannen luokan kevätlukukaudella 2009 Jere ei jaksanut mennä enää ollenkaan kouluun.

– Äiti yritti kaikkensa, mutta luovutti lopulta. Pari kertaa päivässä kävin tupakalla ja illalla ehkä kaupassa, loput ajasta nukuin.

Jere kertoo, että kahden kuukauden poissaolon jälkeen koulukuraattori tuli käymään sosiaalityöntekijän kanssa.

Peli vihellettiin poikki ja 15-vuotias Jere toimitettiin Harjavallan psykiatriseen sairaalaan suljetulle osastolle.

Jere itsekin ymmärsi, ettei kyseessä ollut rangaistus. Tilanne oli jotenkin katkaistava, sillä vuorokausirytmi oli sekaisin.

«Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, etten ehkä olekaan syyllinen isän itsemurhaan.»

Osaston tuntiohjelma alkoi tuoda päiviin rytmiä. Jere sai apua masennukseen ja itsesyytöksiin. Pikkuhiljaa koko perhe alkoi parantua haavoista.

Jere jäi luokalle, palasi vanhaan kouluun ja suoritti yläasteen loppuun asuessaan perhetukikeskuksessa.

Hän jatkoi kymppiluokalle ja korotti numeroita niin, että tuli hyväksytyksi kauppaoppilaitokseen merkonomin opintoihin.

Tulevaisuus näytti valoisalta: pian olisi ammatti, asunto, työ.

– Kun miettii, kuinka monta kertaa olen pudonnut tyhjän päälle, olen silti ollut tavallani onnekas.

Ahdistus palasi

Opiskelut alkoivat hyvin, mutta kevätlukukaudella tuttu ahdistus nosti päätään.

Jere sai lääkäriltä sairauslomaa, kävi koululla purkamassa ajatuksiaan kuraattorin kanssa ja tarttui eräänä päivänä tämän ehdotuksesta Ben Furmanin kirjoittamaan kirjaan Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus.

Kirjasta löytyi asioita, joita Jere tunnisti omasta elämästään.

– Ensimmäistä kertaa aloin miettiä, etten ehkä olekaan syyllinen isän itsemurhaan.

«Postiluukusta tuli kirjeitä, joita en halunnut avata, rahat loppuivat koko ajan.»

Sairausloma kesti puoli vuotta. Sen päätteeksi Jere ei halunnut enää kauppaoppilaitokseen vaan ilmoittautui työvoimatoimistoon.

Keväällä 2015 tehdyssä ammatinvalintatestissä oli listakolmosena viittomakielenohjaaja. Ammatin oppimiseen menisi peruskoulupohjalta kolme vuotta.

– Se kuulosti niin mun jutulta. Pyrin ja pääsin tänne Rovaniemelle opiskelemaan, Jere hymyilee ja näyttää, miten Rovaniemi viitotaan: ”Lapin pääkeskus.”

– Jos ei ole menoa mihinkään, ei tule käytyä suihkussa. Ei myöskään jaksa siivota tai tehdä ruokaa, laskut maksaa välillä ajallaan, välillä ei
– Jos ei ole menoa mihinkään, ei tule käytyä suihkussa. Ei myöskään jaksa siivota tai tehdä ruokaa, laskut maksaa välillä ajallaan, välillä ei

Pää ei enää kestänyt

Uudesta kotikaupungista löytyi asunto ja ystäviä, ja opisto antoi suorittaa tehtäviä omalla tahdilla.

Jere oli hyvää vauhtia valmistumassa ammattiin, mutta toisin kävi. Viimeisellä opintovuodella, tammikuussa 2018 Jere jaksoi vielä jonkin verran opiskella, sitten mieltä painavia asioita oli kertynyt taas liikaa, ”pää ei enää kestänyt”.

Jere ei ilmoittanut koululle mitään. Opisto yritti ottaa useaan kertaan yhteyttä, mutta Jere ei jaksanut lukea viestejä. Opintolaina oli juuri tullut tilille, ja Jere käytti sen sanojensa mukaan ”kahviin, tupakkaan ja pakastepitsoihin”. Päivät kuluivat YouTube-videoiden ja pleikkarin parissa.

«Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää.»

– Kämppä oli kuin läävä: lattiat lainehtivat roskista, ruokapöytä oli tyhjien tupakka-askien hautausmaa. Postiluukusta tuli kirjeitä, joita en halunnut avata, rahat loppuivat koko ajan.

Kun seinät alkoivat kaatua päälle, Jere lähti kaverin luo pakoon ja saattoi asua siellä viikon, koska ei halunnut mennä kotiin. Lopulta kahden kuukauden poissaolon jälkeen opiston kuraattori tuli käymään erityisopettajan kanssa.

– Ensin en halunnut päästää niitä sisälle ja näyttää, missä kunnossa itse olen ja missä kunnossa asunto. Mutta päästin ne sitten.

Jere toimitettiin lääkäriin, joka antoi pitkän sairausloman. Kouluun piti lähettää keskeytystodistus ja Kelalle ilmoittaa, että opintotuki oli nostettu, vaikka opinnot eivät olleetkaan edenneet. Vastauksena tuli tuhannen euron karhulasku.

– Siinä kohtaa mietin, että tästä en selviä enää, kämppä lähtee alta eikä ole koulupaikkaa. Ei ollut enää edes sitä toivon kipinää.

– Menen päivän kerrallaan toivoen, että jonakin päivänä olisin kunnossa. Että jaksaisin taas pyörittää arkea, olla koulussa ja saisin todistuksen kouraan.
– Menen päivän kerrallaan toivoen, että jonakin päivänä olisin kunnossa. Että jaksaisin taas pyörittää arkea, olla koulussa ja saisin todistuksen kouraan.

Arjessa yhä haasteita

Yhdeksällä paikkakunnalla toimiva Diakonissalaitoksen Vamos auttaa nuoria, joiden haasteina on esimerkiksi arjessa pärjääminen, mielenterveys, asuminen, raha-asiat tai koulu- ja työelämään pääsy.

Huhtikuussa 2018 Vamos otti kopin Jerestä, ja tämän tilanne alkoi parantua: lääkäri pidensi sairauslomaa tämän vuoden syksyyn, ja Kelan kanssa löytyi sopu raha-asiaan.

Tällä hetkellä Jere käy edelleen Vamoksen ryhmätoiminnassa kahdesti viikossa ja tapaa säännöllisesti myös ohjaajaansa Minnaa, joka auttaa usein käytännön asioissa: soitoissa virastoihin ja terveyskeskukseen.

– Arjessa on edelleen hieman haasteita. Jos ei ole menoa mihinkään, ei tule käytyä suihkussa. Ei myöskään jaksa siivota tai tehdä ruokaa, laskut maksaa välillä ajallaan, välillä ei. Ylipäätään asioiden hoitaminen on vaikeaa. Mutta menen päivän kerrallaan toivoen, että jonakin päivänä olisin kunnossa. Että jaksaisin taas pyörittää arkea, olla koulussa ja saisin todistuksen kouraan, Jere sanoo.

– Kun miettii, kuinka monta kertaa olen pudonnut tyhjän päälle, olen silti ollut tavallani onnekas. Aina on ollut joku, joka on auttanut: äiti, siskot, ystävät ja Vamos.

www.apu.fi
 

Опубликовано Оставить комментарий

12 tapaa selvitä elämän vaikeista vaiheista.

Kirjoittaja Juho Multanen on 30-vuotias KTM Aalto-yliopistosta. Häntä kiinnostaa henkinen kasvu ja koko elämänpituinen oppiminen. 
Tämän tekstin tarkoitus on rohkaista jokaista, jolla on menossa huonompi tai vaikeampi jakso elämässään. Tai kuten haluan sen kasvumyönteisesti nimetä: “opettavainen” jakso. Toivottavasti tämä rohkaisee myös niitä, jotka voivat hyvin, voimaan paremmin ja löytämään ja luomaan merkityksellisen ja kaikin tavoin tyydyttävän elämän tässä hetkessä.
Vaikka tekisi mieli romahtaa iltakävelyllä (usko pois, olen kokenut tämän ja vaikean hetken musertavan ahdistuksen) ja vaikka kokisit terveellisen kotiruoan valmistamisen tai salille kävelyn liian raskaaksi (olen kokenut nämäkin), haluan rohkaista sinua ja kenties vaikeuksia kohtaavaa ystävääsi jatkamaan eteenpäin.
Olet oikealla tiellä, kun teet töitä henkisesti ja fyysisesti synkkänä hetkenä tuleva hyvinvointi kirkkaasti ja tarkoituksenmukaisesti mieleen nostaen ja sitä mielessä visualisoiden.
Olkoon kyseessä sitten uusi työpaikka, syvempi yhteys ja läheisyys partnerisi kanssa, parempi kunto, henkisyys, perheen onnellinen ulkomaanmatka, puhumispyyntö kokouksessa, pääseminen vieraaksi arvostettuihin juhliin tai rikas ja tasapainoinen arki, jossa kaikkien tarpeet tulevat tyydytetyiksi, unelmat tuetuiksi ja yhdessä eteneminen sujuu mahdollisimman sutjakkaasti.

Miksi huonot päivät eivät sitten ole heikkous?

Huonot päivät ovat juuri niitä aikoja, jotka kasvattavat meitä eniten, juuri niitä aikoja, jotka useimmat meistä käyvät läpi jossain vaiheessa ja juuri niitä aikoja, joilta kukaan ei ole suojassa.
Keskeistä on uskoa tulevaisuuden voivan olla parempi kuin tämä hetki, ja uskoa elämän suunnan löytämiseen sekä siihen, että kaikille riittää teitä itsensä toteuttamiseen tässä mahdollisuuksien maailmassa.

Minulle vaikeat hetket ja huonot päivät ovat opettaneet niin sielun, kehon kuin sydämenkin ihmeellisestä voimasta ja kyvystä nousta takaisin jaloilleen ja uuteen lentoon. Huonoina päivinä luodaan perusta askel askeleelta ja ajatus ajatukselta, joten visualisoi itsesi oman hyvinvointisisi arkkitehdiksi ja rakennusammattilaiseksi, joka huolella ja empatialla rakentaa hetki hetkeltä, tiili tiileltä, jotain kaunista ja pysyvää, jotain hyvinvointia lisäävää.

Mitä suosittelen sinulle noustaksesi takaisin jaloillesi (yksin ja yhdessä läheistesi kanssa) ja löytääksesi elämänlaulusi kauneimman sinfonian:
Ja muista, sinun ei tarvitse ensi alkuun juosta tai kävellä, riittää että edes ryömit eteenpäin, kuten Martin Luther King aikoinaan kuuluisasti ja erinomaisesti asian ilmaisi.

1. Meditoi säännöllisesti

Tee sielukas kävelymeditaatio puiden latvoja tuijotellen tai istahda hetkeksi (5–20 min) pehmeälle tyynylle kodissasi. Oman kokemukseni mukaan meditaatio antaa aivan huomaamattakin resursseja – rauhaa, rakastavaa hyvyyttä, mielen selkeytymistä, turvan tunnetta, luottamusta elämää ja sen soljuvuutta kohtaan ja hyvää oloa.

2.  Viritä aivojasi positiivisuudella pitkin päivää

Älä puhu haasteista, puhu mahdollisuuksista oppia, kehittyä ja edistyä. Vaikka kuinka kokisit tilanteesi vaikeaksi tai uskosi positiivisuuteen olisi koetuksella, positiiviset ajatukset värähtelevät syvemmin ja vahvistavat aivojesi etuotsalohkon kuoren toiminnallista aktiivisuutta. Ne ovat myös vahvempia kestävyydessään ja värähtelyssään kuin negatiiviset.
Yksikin positiivinen ajatus on vahvempi kuin 10 negatiivista. Positiivisuus tulee tuottamaan sinulle kuukausien kuluessa hedelmää. Tietyn ajan päästä huomaat maailmankuvasi valaistuvan, asioiden soljuvan omalla painollaan. Voit huomata värit, vuodenaikojen upeat erityispiirteet, arjen ilon saarekkeet sekä kauniit hymyt – ja tulet muistamaan ne sielussasi ikuisesti. Ja niin muistaa universumikin.

3. Harjoita kiitollisuutta joka päivä

Vaikeiden mielenmaisemien aikana aloita harjoittamaan kiitollisuutta – ajatus kerrallaan. Sillä, että olet aluksi epäileväinen, ei ole väliä, mielesi hyväksyy senkin. Voit kiittää ruoasta, kohtaamisista, katosta pään päällä. Voit vaikka laittaa kädet aika ajoin ristiin – näin itse teen – vaikka fyysisesti missä kulkisitkin.
Yksikin kiitollisuuden ajatus on kuin lamppu pimeässä, joka hohtaa kirkkaammin ja näyttää pidemmälle eteen kuin vahvakin negatiivisuus. Kun harjoitat kiitollisuutta, olet rohkeasti ottanut ensimmäisen askeleesi elämässä eteenpäin menemiseksi.
Ja tällainen työnteko tulee kumuloitumaan ajan kanssa hyvinvoinniksesi – usko pois. Voit lähettää hyvän kiertämään mielessäsi yksitellen ja tunteella kaikkia läheisimpiä ystäviäsi, perheenjäseniäsi ja kaikkea elollista halaten ja hyvänä pitäen.

4. Hymyile syyttä ja syyn kanssa pitkin päivää

Pelkkä hymylihasten aktivointi saa kropassasi aikaan tulvahduksen endorfiinia ja dopamiinia. Hymyily lisää sinussa kaikkea hormonaalisesti hyvää, puhumattakaan siitä että mielesi täyttyy hymyillessä usein kauniilla muistoilla, hienoilla menneen elämän kokemuksilla ja muiden ihmisten hymyillä.

5. Lähde kävelylle tai liiku muilla tavoilla

Olen vaikeina aikoinani itse kävellyt kilometritolkulla pimeissä syys- ja talvimetsissä ajatuksiani jäsennellen. Opin, että kokonaisvaltaista hyvinvointia parantamaan on tärkeää pysyä liikkeessä vaikka ei yhtään huvittaisi.
Mikä tahansa sinulle sopiva ja arkeen luonnollisesti istuva liike (olkoon se jooga, kävely, sali, juoksu, kiipeily, tanssi tai uinti) kelpaa, ja on erittäin arvokasta vaikeiden päivien työntekoa.
Kun tulee impulssi lähteä lenkille, urheilla tai vain kävellä – lähes aina, toteuta.

6. Usko, että jonakin päivänä näet oman polkusi selkeämmin

Jokin kaunis päivä asiat päässäsi, kaikki oppimasi, puhumasi, kuulemasi ja lukemasi, asettuvat harmoniaan ja synkronoituvat mielessäsi ja sielussasi. Näet yhtäkkiä edessä olevan tien selkeämmin kuin koskaan aikaisemmin. Usko, että jonakin päivänä tunnet suurta kiitollisuutta siitä, että teit töitä huonoina päivinäsi.

7. Muista, että kaikki ihmiset käyvät läpi omaa sisäistä kamppailuaan

Jokainen vastaantulija käy läpi sisäistä taistelua tai kamppailua. He ansaitsevat todella tulla kohdelluiksi empatialla ja myötätunnolla. He muistuttavat meitä, ettei kukaan ole immuuni vaikeille opetuksille ja että kukaan ei tule valmiiksi, ei nyt eikä myöhemmin. Ihmisen kauneus piilee hänen kehityspolussaan ja elämänvaiheissa.

8. Kuuntele vaikeina hetkinä hyvää musiikkia tai kirjaa

Itselle tällä hetkellä toimivat mm. Spotifystä löytyvä “Lo-Fi Beats”-playlist ja suomalaisartisti Idealismin kaunis piano-hiphop, Tourist-nimisen brittiartistin kaunis elektroninen musiikki sekä podcastit (esim. Lewis Howes, Tara Brach). Ne tarjoavat positiivisia vaikutteita, jotka ovat erityisen arvokkaita silloin, kun elämänolosuhteet ovat haastavia ja negatiivisuuteen lietsovia.

9. Muista: negatiivisuus alentaa vastustuskykyä ja tekee elämästä turhan hankalaa

Voit ajatella eläväsi juuri nyt elämäsi parasta aikaa – selkeää, rikasta, opettavaista ja lempeästi syvää jaksoa, jonka keskiössä on rakkausenergian välittäminen ihmisten välillä, rakkauden pohjalle rakentaminen ja rakkaudessa kasvaminen täyteen kukoistukseen sekä yksilöinä että yhteisönä.

10. Anna itsellesi lupa kohdata kaikki tunteet

Voit kohdata minkä tahansa tunteen viisaudella, olemalla sille läsnä, ystävystymällä sen kanssa ja lopulta antamalla sen lipua kauniisti ohitsesi. Saatat huomata, että olet paljon vahvempi ja sitkeämpi ja parempi kaikkien tunteiden käsittelyssä kuin kuvitteletkaan. Olemalla rohkeasti läsnä pääset vaikeistakin tunteista yli viemällä pois niiden voimaa.
Voit pysähtyä, olla rauhallinen ja tunnistaa, että tunteet (voimakkaatkin) ovat vain pinnallinen alati muuttuva osa sinua ja olet jotain paljon syvempää, pysyvämpää ja kaunista.
Pahinkin ahdistus tai pelko menee lopulta ohi ja voit oppia taidokkaasti surffaamaan elämän eri tunteiden aalloissa ja olemaan samalla itse meri – täynnä rikkautta, perspektiiviä ja eri syvyyksiä sekä yhteyttä johonkin pyhään, kauniiseen ja syvästi yhteiseen.

11. Jonain päivänä voit antaa muille siitä kaikesta, mitä nyt käyt läpi

Avaimet tasapainoiseen elämään ja palkitsevaan arkeen ovat positiivisuus ja tietoinen, empaattinen ja sydämellinen läsnäolo muuttuvien sisäisten säätilojen vallitessa. Sitten joskus – down the line – voit vahvuuden päivinäsi antaa muille juuri tästä hyvästä olostasi ja ylitsevuotavasta energiastasi.

12. Olkoon tämä vaikea jakso käännekohta elämässäsi

Olkoon se uusi tunteiden ja ajatusten työstämisen alku, tie kohti onnellisempaa ja pienten ilojen täyttämää elämää. Elämää, jossa rauha ja onnellisuus koostuvat arjen autuuden hetkistä ja kohtaamisista, kahvihetkistä, pitkistä kävelyistä, auringonlaskuista ja sateista, harrastuksista, hyggeilystä talvikuukausina, valoisista kesäöistä ystävien seurassa, kuikan laulusta järvellä sekä syvistä keskusteluista ystävien ja rakkaiden kesken missä ikinä olemmekaan.
Hyvät ajatukset lisäävät hyviä kemiallisia yhdisteitä kropassasi ja rakentavat uusia aivo- ja hermoyhteyksiä. Siksi sinun kannattaa toistaa kauniita aarreajatuksia ja antaa niiden aikaansaamien tunteiden viipyä sinussa ja kehossasi missä ikinä kuljetkaan.
Tue itseäsi visualisoimalla, fyysisesti liikkumalla, kiitollisuutta harjoittamalla ja positiivisuudella – ja antaudu elämälle koko sielullasi luottaen elämän kantamiseen ja universumin ystävällismielisyyteen.
Rohkeasta visualisoinnista seuraa hyvää niille, jotka omistautuvat oman elämänsä kehitykseen ja tahmeampien aikojen selättämiseen ja niistä oppimiseen. Voit parantua, eheytyä ja kulkea eteenpäin uskomattomiinkin hyvinvoinnin tilanteisiin, kunhan visualisoit minne haluat päätyä.
Muista kuitenkin, että tärkeintä on itse matka, sekä elämänmakuiset kokemukset ja kohtaamiset tuon matkan varrella. Ne jäävät elämään ja ne muistetaan.

“Visualisoi itsellesi hetki hetkeltä elämä jonka olet aina halunnut, kuuntele positiivisuutta ja toista kiitollisuutta – lähettäen maailmaan juuri sinun sielusi mukaisella taajuudella värähtelevää energiaa, ajatuksia, toiveita ja unelmia, jotka tuovat aidon hymyn suupieliisi.”

 
hidastaelamaa.fi
 

Опубликовано Оставить комментарий

Мой муж в депрессии. Больше не могу. Как вы справились?

На изображении может находиться: растение, кот и на улице«Мой муж в депрессии, — написала мне Маша. — И я, кажется, всё. Больше не могу. Как вы справились?»
Я подумала, как бы понаглядней ответить на вопрос «как?»
Однажды у нашего знакомого Вовы заглохла машина. Он ехал с дачи, и она просто раз — и погасла. И не заводится. Нужно отбуксировать хёндайчик в сервис, где его оживят: зажгут искру или поменяют неисправную деталь.
Вызывать эвакуатор стоит от двух тысяч рублей. Плюс там что-то около 50 рублей за каждый километр вглубь Подмосковья. Очень дорого.
Вова — парень продуманный.
Он взял машину каршеринга — за 8 рублей/минута и отбуксировал на ней свой хёндайчик в сервис. Это просто забавная зарисовка.
Теперь про депрессию на основе этой метафоры.
Пока мой муж болел депрессией, я была немножко Вова. Я ехала по трассе, и буксировала партнера с заглохшим двигателем.
Так вот про «как» (я — великий прокак, ага): критично важным условием этой буксировки было то, что мы едем в сервис, а не просто катаемся по трассе.
Потому что одно дело — когда мы двигаемся (медленно, больно и изнурительно) к решению проблемы, и совсем другое — когда мы просто бездумно выжигаем бензин, неконструктивно тратим жизненную энергию.
Маша спрашивает: «Вам не обидно было? Не хотелось орать? Развестись? Бросить?»
Хм.
Обидно — не то слово.
Мне было страшно, жалко и зло.
Жалко — себя. Потому что я не кошка, у меня всего одна жизнь, и я хочу нестись по трассе на полной скорости, а не ползти по обочине с моргающей аварийкой и прицепом.
Я никому ничего не должна — и мужу тоже. Плюс я вполне себе независима: концентрация моих финансов и автономности вполне достаточна, чтобы хлопнуть дверью и сказать: «Да пошло всё!»
Я могла уйти в любой момент, уйти было бы проще и желанней, но уйти можно ногами, а сердцем я бы осталась с ним.
И получилось бы, что ушла, но не ушла.
Так зачем такие уходы, если в них заложены ментальные камбэки?
Я никому не должна, но себе я должна. Должна стать счастливой. А для этого мне необходим вот этот… исправно функционирующий хёндайчик.
Поэтому — буксир до сервиса.
Маша пишет: «Мне не хватает терпения, я всё время ору на мужа, а он будто не слышит».
Так и есть, Маша. «Не слышит» — очень точная формулировка. Не слышит всем телом.
Депрессия — это когда определяющий жизненный глагол звучит как «не хочу».
Не что-то определенное не хочу, а в принципе — не-хо-чу. Ни хорошего не хочу, ни плохого.
И жить приходится сквозь это «не хочу»: ходить на работу, покупать пельмени, ждать автобуса на остановке — потому что надо.
Не хочу, но надо.
Я помню мужа в жерле этой напасти.
Даже то, что раньше его вдохновляло — теперь стало «не хочу».
А для меня вот это «не хочу» — в некотором смысле было настоящим психологическим насилием.
Потому что это «не хочу» — заразительно как зевота. Мне приходилось хотеть за двоих, а где взять на это силы, если тебе страшно, обидно и зло?
Хочется тоже лечь и лежать.
— Не хочешь поспать?
— Не хочу.
И вот провалился он в эту глухую нехочушную кроличью дыру, и орать на него — бесполезно.
Это как едет, скажем, Вова за рулем каршеринга, смотрит в зеркало заднего вида и кричит своему хёндайчику: «Ты заглох! Ты сломан, старый драндулет! Толку от тебя никакого!!»
Зачем орать? Хёндайчику все равно. Точнее он не слышит.
Он едет, конечно, выглядит даже вполне исправным: колеса крутятся, омывайка прыскает, дворники моют лобовое, габариты работают… Но по факту он почти мёртв, ори на него — не ори.
Надо спасать и чинить, а не орать.
Я тоже кричала, конечно, на мужа иногда, когда нервы сдавали, и толстым прутом безжалостной правды целилась в него («Возьми себя в руки! Сколько можно не хотеть? Ты пугаешь меня! Я больше не могу!!!») , только он был уже глубоко в себе, и не со мной. Слушал меня как не говорящий на моём языке иностранец, который пытается по невербалике понять, что же такое от него хотят…
И это фехтование правдой только силы отнимало: проорусь — и сижу потом пью успокоительные и обезболивающие — от ноющей головной боли.
Вот зачем орала? Кому?
А еще мне казалось, что муж меня разлюбил. Потому что когда любят — так не поступают: не сходят с семейной дистанции, не бросают вот так, одну, на полной скорости…
Однажды у меня случилась истерика и настоящий нервный срыв.
Я кричала, захлёбываясь слезами:
— Я БОЛЬШЕ НЕ МОГУ!!! Я УСТАЛА!!! ЭТО ТЫ МЕНЯ УСТАЛ!!! ТЫ ПОНИМАЕШЬ?
И вдруг муж обернулся и сказал тихо, глухо и растерянно:
— Я понимаю. Я тобой очень горжусь. И очень хочу помочь.
Хендайчик мигнул аварийкой.
Я вдруг поняла, что моя правда известна моему мужу. Это и его правда тоже. И он просто не знает пока, что с ней делать, как выбраться и как починиться.
Но это не значит, что он не хочет.
Хочет!!! Хочет!!! Он хочет!
И там на буксире, он изо всех сил крутит колёса, старается.
Он не выбирал эту болезнь, и это повсеместное «не хочу» не выбирал, и единственное, что он хочет — выбраться из этой дыры …
А еще он меня любит. Просто эта любовь пробивается робким зеленым росточком сквозь асфальтную тяжесть «не хочу», но она жива! Жива!
«Что делать?» — спрашивает Маша.
Ей хочется совета, покоя и определенности.
Не бросайте своих, если любите.
Или бросайте, если это больше не свои.
Какие уж тут могут быть советы: это же ваша жизнь, Маш…
Давайте я вас просто обниму.
На фото — кот.
Он вальяжно лежал около дома утром, когда мы шли на море.
Когда мы в обед возвращались на дневной сон, он лежал на том же месте.
Потом я побежала в магазин — а кот все лежал. Вечером мы шли в парк — кот лежал в той же позе.
Мы купили ему еды — он съел лишь то, до чего дотянулся, чтобы не вставать (лень сильнее голода).
На следующее утро мы снова шли на море, а кот — лежит. Я решила сфоткать его на память — он нехотя попозировал и опять лёг.
У котов бывает депрессия, интересно?
Ольга Савельева