Опубликовано Оставить комментарий

ПРЛ: понимание причин эмоциональной неустойчивости при пограничном расстройстве личности.

ПРЛ: понимание причин эмоциональной неустойчивости при пограничном расстройстве личностиДиагноз эмоционально-неустойчивого расстройства личности или пограничного расстройства личности (ПРЛ) — не из приятных. Однако если у вас именно он, в этом есть и положительная сторона: зная о диагнозе, вы теперь понимаете и некоторые другие вещи.

  • Тут нет вашей вины, у происходящего есть определенные причины.
  • Ваши чувства определяются тем, что с вами случилось.

Это понимание очень важно

Основой лечения при данном диагнозе являются не лекарства, хотя они могут ослабить тревожные состояния и улучшить ваше настроение.

Самое главное — начать работать с психологом, который поможет понять, что именно произошло с вами в раннем возрасте, и осмыслить это, чтобы разобраться в том, что же является причиной вашего заболевания.

Теперь, когда вы знаете диагноз, вы можете начать разговор. Это позволит вам сэкономить много времени.

Чем полезен диагноз

Хотя название диагноза может звучать зловеще и вы можете не понимать, что теперь делать с ним, на самом деле все не так страшно.

Клиентский случай

На прием пришел мужчина за сорок. Он испытывал различные посттравматические симптомы:

  • проблемы с концентрацией,
  • постоянные перепады настроения,
  • легко выходит из себя,
  • часто расстраивается,
  • ему кажется невозможным иметь отношения,
  • у него есть предположение о том, что это эмоционально-неустойчивое расстройство личности.

Он пришел на прием сразу после разрыва отношений с женщиной, с которой встречался несколько месяцев. Эти отношения характеризовались пьянством, драками, ссорами и расстройством.

В какой-то момент они ощущали, что у их отношений есть будущее, а в следующий — что они не хотят иметь ничего общего друг с другом. Он очень расстраивался и нуждался в помощи.

По его мнению, работа с терапевтом немного успокоила его нервы. Он нормально чувствовал себя на сессиях и постепенно мы начали находить способ говорить о том, что ему приходилось испытывать.

Мы вместе решили, что ему надо посетить психиатра, потому что он принял твердое решение узнать свой точный диагноз. Психиатр подтвердил подозрения клиента. Это знание подействовало на него успокаивающе. По его ощущениям, теперь, получив диагноз, он имел возможность лучше понимать, что происходит с его умом, эмоциями и психическим состоянием.

Теперь стало возможным больше говорить о том, что ему довелось испытать в раннем детстве в семье — и что стало причиной эмоциональной неустойчивости. Оказалось, что он происходит из семьи, в которой отец мучил всех своим пьянством, вспышками насилия и связями на стороне.

Теперь клиент начал связывать свои текущие проблемы с семьей, в которой вырос. Он смог увидеть связь между тем, что он провел детство в наполненном жестокостью и хаосом доме, и своим эмоциональным состоянием.

Если вам поставили диагноз эмоционально-неустойчивого расстройства личности, это может стать началом намного более здоровой жизни. Теперь вы понимаете, над чем надо работать.

Один из симптомов расстройства — неустойчивая эмоциональная база. Вместе с тем у вас возникает такое тяжелое чувство, как стыд. Важно найти человека, с которым вы могли бы работать, способного понять, что случилось с вами. Это поможет уменьшить чувство стыда и восстановить регуляцию вашей эмоциональной системы.

  • Тут нет вашей вины; дело в том, что с вами случилось

Когда вы прошли через травму и не знаете, что именно с вами произошло, ваши эмоции становятся неустойчивыми. Термостат ваших эмоций выходит из строя.

Когда вы обращаетесь за помощью, это помогает вам установить контакт с самим собой, своими мыслями, настроениями, с теми вещами, о которых, вам казалось, не следует говорить.

  1. Когда удается открыться, развязываются узлы стресса, тревоги, эмоциональных воспоминаний.
  2. Меняется внутренняя динамика.
  3. Снимается напряжение.
  4. Начинает проясняться, что именно с вами произошло.
  5. Вы начинаете меньше стыдиться.

Может быть, сегодня подходящий день, чтобы начать этот разговор?

zen.yandex.ru
 

Опубликовано Оставить комментарий

Olisin kuollut, jos en olisi lähtenyt.

Kolumnisti Auli ViitalaOlen julkisen terveydenhuollon vankkumaton kannattaja mutta itse siirryin yksityiselle, kirjoittaa Auli Viitala.
Hylkäsin tänä talvena julkisen terveydenhuollon. Se on ollut minulle, pitkäaikaissairaalle, kumppani, jolle olen ollut uskollinen mutta joka on kohdellut minua huonosti, luvannut liikoja ja nöyryyttänyt. Olen pelännyt jokaista tapaamista ja pettynyt yhä uudestaan. Olen kymmenen vuotta yrittänyt korjata välejämme, turhaan. Tilanne on se, että kuolen, jos en käännä selkääni. Anteeksi. Anteeksi te kaikki, jotka jäätte.

Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys.

Mielenterveyden häiriöiden hoito on Suomessa kirjavaa, ja Helsinki on ilman muuta parhaasta päästä. Olen kai onnekas, kun asun täällä. Silti myös täällä järjestelmä on tärkeämpi kuin potilas. Asenne läpäisee koko hoitopolun, vaikka yksittäisillä ihmisillä polun varrella olisi hyvää tahtoa ja ammattitaitoa.

Yksi suurimmista ongelmista on lääkäreiden kierrätys. On systeemin kannalta kätevää, että lääkärit vaihtavat vuoden välein toimipaikkaa ja oppivat niiden kaikkien käytännöt. On systeemin kannalta kätevää, että psykiatreina poliklinikoilla voivat toimia erikoistumisvaiheessa olevat lääkärit, jotka hoitavat ajanvarauksia oman jaksonsa verran ja vaihtuvat sitten toisiin. Toistan: He oppivat käytäntöjä ja hoitavat ajanvarauksia. Potilaan mielestä heidän pitäisi hoitaa sairastuneita.

Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.

Mielenterveyden häiriöillä on usein pitkät taustat. Kun tapaan uuden lääkärin, pari ensimmäistä käyntiä menee siihen, että selitän, miten minua on aiemmin hoidettu, mikä on toiminut ja mikä ei, mistä sairastumiseni johtuu, millaisissa oloissa elän (toimintakyky) ja millaisia näkökohtia liittyy työhöni (työkyky). Koska käyntejä on harvoin, tässä vaiheessa lääkäri on yleensä vaihtunut ja tarina on aloitettava alusta.

Jos lääkäri on nuori ja innokas erikoistuja, hän tyypillisesti haluaa kokeilla uutta lääkettä. Lääkkeiden vaihtamisessa on aina isoja riskejä, joista osa, kuten alussa lisääntyvät itsemurha-ajatukset, ovat hengenvaarallisia. Siksi alkaa rumba, joka tähtää muutaman viikon osastopaikkaan. En halua osastolle, mutta suostun, koska ymmärrän riskit. Vaan osastollepa ei oteta, koska “potilas on ennenkin selvinnyt avolla”. Eli en pääse sairaalaan, koska en ole ennen ollut.

Tätä on jatkunut kymmenen vuotta, ja koska olen hengissä, on turha toivoa, että ikinä pääsisin sairaalaan. Lääkitystä ei siis ole koskaan voitu muuttaa, mutta se voi olla hyväkin, sillä kokeneimmat psykiatrit ovat pitäneet saavutettua tasapainoa tärkeämpänä kuin kokeiluja. Kokeneiden pakeille vain pääsee tavattoman harvoin!

Poliklinikalta minut kirjataan aina muutaman kuukauden tai vuoden jälkeen ulos, koska heillä ei ole mitään annettavaa. Papereissa se näyttää siltä, että hoidossa on onnistuttu, kun potilas voidaan palauttaa omalle terveysasemalle.

Potilaan kannalta se tarkoittaa sitä, että ennen kuin taas pääsee erikoislääkärille, pitää onnistua saamaan aika terveyskeskuksesta, selittää koko elämänsä yleensä tuntemattomalle yleislääkärille ja saada lähete. Sitten alkaa sen jännittäminen, meneekö lähete läpi eli pääseekö oikeasti lääkäriin.

Viimeksi (tarkoitan: viimeisen kerran) yritin saada lähetettä psykiatrille, koska tarvitsin eläkehakemukseen työkykyarvion, joka ei ole yleislääkärin heiniä. En päässyt, ja yleislääkärikin unohti panna lausuntoon diagnoosin. Silloin menetin toivoni lopullisesti.

Toivottomuus ei ole pikkujuttu mielen sairauksissa. Psyykkinen kuormitus nimittäin pahentaa niitä, ja toivottomuuteen voi kuolla. Terveydenhuollon järjestelmä, joka aiheuttaa toivottomuutta, huonontaa terveyttä.

Kun varasin ajan yksityiseltä lääkäriasemalta, minulla oli kolme kriteeriä.

  1. Psykiatrin pitää olla valmis erikoislääkäri eikä vain käymässä kokemusta saadakseen.
  2. Hänen pitäisi olla sen ikäinen, että hänellä on jo kokemusta mutta hän ei ole jäämässä eläkkeelle muutaman vuoden päästä.
  3. Parhaassa tapauksessa hän olisi erikoistunut työkyvyn arviointiin, sillä tarvitsen ammattitaitoisesti laaditun lausunnon eläkeyhtiölle ja toisaalta minulla on vielä haave, että voisin hyvässä hoidossa saavuttaa paremman työkyvyn.

Lääkäri löytyi luvattoman helposti, sillä lääkäriasemat kertovat netissä avoimesti, mihin psykiatrit ovat erikoistuneet. Koska minulla on traumaperäinen diagnoosi, tuntuu turvalliselta, että lääkäri tuntee sellaiset.

Julkisella puolella lääkärit eivät kerro osaamisestaan mitään, mikä ei olisi ongelma, jos luottamus rakentuisi hitaasti ajan kanssa. Mutta eihän se rakennu, kun lääkäri vaihtuu vähän väliä. Usein tuntuu, että tehtäväni on vain opettaa erikoistujalle omien traumojeni erikoisuudet ennen kuin hän jatkaa matkaa.

On tavallista, että julkisen sektorin lääkärit pitävät myös vähän yksityisvastaanottoa. Ammattitaidossa ei siis ole eroa. Erona on se, että rahalla saa tapaamisaikoja ja turvallisuudentunnetta, mikä ei ole ihan pieni asia psykiatriassa.

En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä.

Julkisella puolella pitäisi olla yksityistä enemmän hoitovaihtoehtoja (esim. psykofyysinen fysioterapia, toimintaterapia tai arjen kotiapu toimintakyvyn notkahdusten aikana) tai parempi yhteys muualle sosiaali- ja terveystoimeen (esim. fyysisen terveyden vaivat, sosiaalityöntekijän apu, perheasioiden tuki). Nämä ovat ikävä kyllä vain kauniita tavoitteita, joiden en ole nähnyt toteutuvan.

Tunnen itseni luovuttajaksi. Tiedän, että julkisessa terveydenhuollossa tarvittaisiin kaltaisiani potilaita, jotka vaativat hoitoa ja osaavat kertoa epäkohdista. Tuntuu kamalalta hylätä periaatteensa siksi, että on saanut kasaan 200 euroa lääkärikäyntiä varten. En hyväksy sellaista yhteiskuntaa, jossa rahalla saa terveyttä. Enkä hyväksy sitä, että hoitojärjestelmä nöyryyttää niitä, jotka kaikkein heikoimmillaan joutuvat sen puristukseen.

Auli Viitala

Kirjoittaja on aito hullu, syrjäytynyt, vapaa kirjoittaja

yle.fi
 

Опубликовано Оставить комментарий

13.04.2021

Слово дня: САМОБИЧЕВАНИЕСегодня:

  • рассказ о личном опыте от курсов реабилитации, оплачиваемых пенсионным фондом, Verso;
  • симптомы самоедства и самобичевания: навязчивые мысли, которые трудно остановить, физические (головные боли, мигрени, спазмы в животе, усталость, ком в горле, сердцебиение, потливость), самонаказание (оплеухи, ограничение в еде);
  • возможные корни самобичевания: недостаток любви и принятия, перфекционизм, искаженное мышление, отсутствие любви к себе;
  • способы преодоления:

1) работа над мышлением, над перфекционизмом, рационализация (все совершают ошибки, никто несовершенен, осознание нереальности/психотичности саморазрушающих мыслей) — когнитивно-поведенческая терапия,
2) развитие любви/принятия себя,
3) накопление жизненного опыта, воспитание уверенности в себе,
4) лекарства (изменить я себя не могу, но могу облегчить симптоматику болезни),
5) отвлечение на несложные дела, смена положения в пространстве/обстановки;
6) разговор с другом/терапевтом,
7) анализ триггерного события, определение действительной зоны ответственности, степени вины или внушенности/надуманности самоуничижительной мысли.
Следующая встреча 27.4 в 18. Тема — депрессия и животные.