Jokke Laaksonen passitettiin kesken syvän masennusjakson puoleksi vuodeksi huumetesteihin ilman minkäänlaista psyykkistä tukea tai hoitoa. Se oli edellytys hoidon jatkamiselle.
Suomessa terapiaan hankkiutuminen kestää parhaimmillaan noin puoli vuotta, mutta voi venyä melkein kahteen vuoteen. Varsinkin, jos ei ole varaa hankkiutua kalliille yksityiselle vastaanotolle, ja tarvitsee hoitoonsa Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa.
Terapiatakuu-kansalaisaloitteen tavoite on tuoda hoitosuhde ihmisen ulottuville kuukauden sisällä ensimmäisestä terveyskeskuskäynnistä.
Lue täältä, mitä terapiatakuu käytännössä tarkoittaisi.
Kolme haastateltavaa kertoo, miltä nykyinen tilanne näyttää apua tarvitsevan silmin.
Elsa Pursion terapianhaku kesti kaksi vuotta: «Kieltävä vastaus alkoi tuntua itsestäänselvyydeltä»
Tamperelainen Elsa Pursio, 18, on vastikään aloittanut käynnit uuden terapeutin kanssa. Pursio kävi ennen sopivan psykoterapeutin löytymistä läpi prosessin, jonka keskellä meinasi toivo loppua.
Ensimmäisen kerran Pursion äiti alkoi etsiä tyttärelleen psykoterapeuttia alkuvuonna 2017. Masennuksesta ja ahdistuksesta kärsivä Pursio oli tuolloin itse liian voimaton prosessin aloittamiseen. Äiti löysi sinnikkään etsimisen jälkeen kaksi terapeuttia, joilla oli tilaa.
– Menin kokeilukäynneille, mutta kumpikaan terapeutti ei tuntunut erityisen hyvältä. Tunsin painetta hoidon aloittamiselle, eikä minulla ollut voimia pitkittää prosessia. Valitsin sen, minkä koin pienempänä pahana, Pursio kuvailee.
Hän aloitti Kelan tukeman terapian toukokuussa 2018, mutta päätyi kuitenkin lopettamaan suhteen jo marraskuussa. Kuten intuitio osasi heti vihjailla, henkilökemiat eivät toimineet terapeutin kanssa.
Prosessi pysähtyi muutamaksi kuukaudeksi, kun Pursiolla ei ollut voimia aloittaa etsimistä alusta.
«Aloin olettaa, että sieltä tulee taas uusi kieltävä vastaus.»
Elsa Pursio
Helmi-maaliskuussa 2019 hän aloitti, tällä kertaa itse, terapeutin etsinnän. Hän kävi ensin Tampereen yliopistollisen keskussairaalan psykoterapeuttien sähköpostilistat läpi, ja siirtyi sitten Kelan rekisteriin.
Pursio huomasi nopeasti mikä oli homman nimi: kukaan ei vastannut tai vastaus oli lyhyt ja kieltävä, usein jähmeän kohtelias automaattivastaus. Turhautuneena Pursio päätti käydä koko Tampereen alueen Kelan listan läpi.
– Siihen turtui hyvin nopeasti. Jos sain sähköpostin nimellä ”Kelan kuntoutuspsykoterapia”, oletin taas yhtä uutta kieltävää vastausta, Pursio toteaa, ja jatkaa:
– Jossain kohtaa aloin ilmoittaa viesteissä, monesko yhteydenotto on kyseessä. Aloitin sen varmaan 30 kohdalla, ja vastauksia rupesi vihdoin tulemaan.
Pursio uskoo, että juuri se pelasti tilanteen.
– Myöhemmin nykyinen terapeuttini on kertonut, ettei hänelläkään olisi oikeasti ollut tilaa. Viestini herätti hänessä kuitenkin sellaiset empatiat, että hän päätti yrittää sovittaa minut aikatauluunsa.
Pursio lähetti lopulta viestiä 57 Kelan listalla edes etäisesti mahdollisille vaihtoehdolle, ja sai kaksi myöntävää vastausta. Mukana luvussa oli myös tahoja, joissa työskenteli useita psykoterapeutteja samassa osoitteessa.
Pursio muistaa synkkänä ajan hetkeä ennen myöntävän vastauksen saamista.
– Se päivä, kun olin laittanut kaikille viestiä, oli todella rankka. Silloin olin lähellä ryhtyä itsetuhoiseksi. Olin käynyt läpi kaikki tahot, ja silti olin yksin. Tajusin mennä silloin johonkin netin tukevaan chattiin puhumaan, Pursio sanoo, ja pitää pienen tauon.
– Onneksi selvisin siitä. Itseni satuttaminen oli silloin tosi lähellä.
Siitä hetkestä meni noin pari viikkoa, ennen kuin Pursio sai myöntävän vastauksen.
Pursio kokeili niitä kahta terapeuttia, joilla oli tilaa. Hän olisi toivonut lisää valinnanvaraa.
– Ymmärsin siinä ensimmäisessä epäonnistuneessa terapiasuhtessa kantapään kautta, miten tärkeää hyvät henkilökemiat on.
Pursion terapeutti vaikutti hyvältä ensimmäisestä kerrasta lähtien, ja uusi terapiasuhde alkaa vihdoin tänä syksynä.
Pursio tietää, että on paljon ihmisiä, jotka ovat laittaneet enemmän viestejä, eivätkä ole vieläkään saaneet apua.
– Se on ihan hirveä ajatus, että olen tässä hyvässä tilanteessa. Ja mielestäni oma tilanteenikin on aika kamala.
Jenny Kasongon terapianhaku on vasta alussa: «Puhuin ongelmista ensimmäisen kerran lukiossa»
Helsinkiläisen Jenny Kasongon, 23, elämään on syksyllä tulossa paljon uutta. Hän aloittaa yliopistossa sosiaalitieteiden lukemisen, ja jos kaikki menee hyvin, saa aloitettua Kelan tukeman terapian haun.
Toive ja tarve päästä terapiaan eivät ole uusia asioita Kasongon elämässä. Hän on hakenut apua useamman kerran jo ala-asteelta lähtien.
– Ensimmäisen kerran kuitenkin uskalsin puhua kaunistelemattomasti ongelmistani vasta koulukuraattorille lukion kolmannella luokalla.
Hän ihmettelee nyt taaksepäin katsoessaan, miksei häntä silloin ohjattu minkäänlaisiin jatkotoimenpiteisiin.
– Kerroin silloin ihan kaiken, omasta menneisyydestäni ja ahdistuksen ja masennuksen oireista. Jotkin niistä asioista olivat oikeasti aika lastensuojelutapauksia.
Kasongo jäi ilman apua ja päätti lukion jälkeen, että haluaa lukemaan psykologiaa. Valintaan vaikutti halu ymmärtää ihmismieltä ja sitä kautta myös omia ongelmia.
– Se ajatus ei ehkä lähtökohtaisesti ollut kovin hyvä. Mutta kun apua ei annettu, halusin itse auttaa itseäni.
«Joudun luultavasti tekemään kompromissin terapeuttia valitessa.»
Jenny Kasongo
Alkoi neljän vuoden lukuprosessi, jolloin Kasongo piilotti ongelmansa suorittamisen alle.
Koulupaikka jäi joka vuosi parin pisteen päähän. Neljännen ja viimeisen kerran jälkeen pää ei enää pysynytkään kasassa, ja Kasongo tajusi tarvitsevansa nopeasti apua. Hän hakeutui yksityiselle psykoterapeutille.
Melko nopeasti kokeilukäynnillä Kasongo ymmärsi, että hänen ja terapeutin välillä oli ylitsepääsemätön filtteri.
– Pystyin kyllä puhumaan ongelmistani. Vaikeus piili siinä, että niissä on vahvasti mukana rasismi, ja asiat kuten vähemmistöstressi ja mikroaggressiot.
Asioiden sanoittaminen valkoiselle keski-ikäiselle miehelle tuntuikin todella vaikealta.
– Oli hämmentynyt fiilis siitä, että miten sanoitan asiat niin, että terapeutti ymmärtää minua, eikä minulle tule torjuttu tai väärinymmärretty olo. Silloin koin, että hän kyseenalaisti sitä, mitä olen kokenut.
Kokemuksen jälkeen Kasongo päätti taas sulkea ongelmansa mahdollisimman hyvin tietoisuudestaan. Hän aloitti syksyllä 2018 sosionomin opinnot ammattikorkeassa, mutta kaipasi edelleen yliopistoon. Kasongo päätti hakea Helsingin yliopistoon lukemaan sosiaalitieteitä, ja keväällä 2019 alkoi taas yksi uusi pääsykoeurakka.
– Kevät ja pääsykokeet laukaisivat pahan olon ja ongelmat taas pintaan.
Kasongo hakeutui silloin terveyskeskuslääkärille. 10 minuutin jälkeen lääkäri totesi, että hän tarvitsisi ehdottomasti apua.
Nyt Kasongo on odotustilassa. Hän on elokuun lopussa saamassa ajan psykiatrille, ja toivoo pääsevänsä aloittamaan Kelan tukeman terapeutin etsimisen.
Kasongo toivoo, että olisi saanut aikaisemmassa vaiheessa perusteellisempaa psykologista tukea ja keskusteluapua.
– Jos terapiatakuu olisi ollut voimassa, minulla olisi tässä kohtaa jo 7-10 kasvokkaista terapiaistuntoa alla. Se on oikeasti suuri ero.
Osa taakasta jää omille harteille
Kasongo uskoo, että joutuu luultavasti tekemään kompromissin omien toiveiden ja psykoterapeuttien tarjonnan välillä.
– Sen lisäksi, että haluaisin terapeuttini olevan perehtynyt rasismiin ja vähemmistökysymyksiin, haluaisin löytää henkilön, joka on itsekin rodullistettu. Mutta heitä on pääkaupunkiseudulla yhden käden sormilla laskettavissa, ja nekin tyypit tunnen aktivistipiireistä, Kasongo kertoo.
Hän toteaa, että olisi hienoa, jos useampi psykoterapeutti kouluttaisi itseään vähemmistökysymyksistä.
– Kysyntää on jo nyt huomattavasti enemmän kuin tarjontaa, ja markkinat tulevat vain kasvamaan, Kasongo toteaa.
Hän uskoo joutuvansa luopumaan joistakin kriteereistään oman terapeutin etsinnässä.
– Pidän sen mahdollisuuden auki, että kaikesta huolimatta terapeutin kanssa syntyisi tunne, että kaikesta voi puhua, eikä ainakaan perusasioita tarvitsisi selittää. Mutta oletusarvo on, että tiettyjen näkökulmien käsittely jää ihan kylmästi omille harteilleni. Ihan niin kuin moni asia on aina jäänyt.
Jokke Laaksosen terapianhaku kesti lähes kaksi vuotta: «Olin liian fiksu terapiaan»
Tamperelainen Jokke Laaksonen, 25,on ollut terapiassa nyt jo kaksi vuotta. Hoidon saaminen kuitenkin takkuili lukuisia kertoja ennen avun saamista.
Ensimmäiset masennuksen ja ahdistuksen oireet alkoivat Laaksosella 14-15–vuotiaana, jolloin hän myös haki ensimmäisen kerran apua. Masennukseen liittyi vahvat ahdistusoireet, ja pahimpina aikoina Laaksonen sai kymmeniä paniikkikohtauksia päivän aikana.
– Minulla on oireitteni taustalla seksuaalista, henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Sitten on vielä koulukiusaamiskokemuksia ala- ja yläasteilta. Tämä on tällainen monen ainesosan soppa, Laaksonen kertoo.
Hän hakeutui ensimmäisen kerran kouluterveydenhuollon vastaanotolle 2009 ja seuraavan kerran matalan kynnyksen kriisikeskus Osviittaan. Kummallakin käynnillä Laaksosta kuunneltiin, ja käynnit toivat hetkellistä helpotusta.
– Minulle kuitenkin kerrottiin kummastakin paikasta muutaman käynnin jälkeen, että vaikutan niin fiksulta ja analyyttiseltä tyypiltä, että pärjään luultavasti itsekin ilman psykoterapiaa. En edes tiennyt että sellaista voi olla, liian fiksu terapiaan, Laaksonen ihmettelee jälkikäteen.
Hän jatkoi ilman hoitoa. Vuoden 2015 lopussa vointi romahti ja Laaksonen haki taas apua. Ammattikoulun terveydenhoitaja otti ongelmat tosissaan, ja ohjasi Laaksosen tuetun psykoterapian prosessin alkuun. Seurasi ajat lääkärille ja psykologille alkuvuodesta 2016.
«Kerrottiin, että olen kuluerä itselleni, valtiolle ja mahdolliselle terapeutilleni.»
Jokke Laaksonen
Tässä kohtaa Laaksonen teki virheen. Hän oli päättänyt edetä prosessissa rehellisesti, ja mainitsi lääkärille hoitaneensa masennusta ja pahaa oloaan päihteillä. Laaksonen selitti hakeneensa apua tuloksetta. Hän kertoi, että päihteiden käyttö auttaa unohtamaan hetkeksi jatkuvan pahan olon.
Alkuvuonna 2016 kokiksi opiskeleva Laaksonen lähti kouluvaihtoon Baskimaahan kahdeksi kuukaudeksi. Vaihdon aikana oli määrä saapua lähete psykiatrille.
Psykiatrista ei kuitenkaan kuulunut.
Vaihto tuli ja meni, ja Suomessa tovin odotettuaan Laaksonen päätti soittaa perään. Psykiatri totesi puhelimessa unohtaneensa soittaa asiasta, ja kertoi, että prosessia ei aiottu jatkaa. Päihteiden käytön vuoksi Laaksonen on liian suuri riski kaikille.
– Minulle kerrottiin, että olen kuluerä itselleni, valtiolle ja mahdolliselle terapeutilleni, ja todennäköisesti tulisin lopettamaan terapiani päihteidenkäytön takia.
Laaksonen kysyi omalääkäriltä, mitä hän voi tehdä jatkaakseen. Lääkäri kertoi, että ainoa tapa jatkaa prosessia olisi kuuden kuukauden ajan puhtaiden virtsanäytteiden jättäminen, jonka jälkeen prosessia voidaan taas mahdollisesti jatkaa.
– Mainitsin tässä kohtaa edessä häämöttävän valmistumiseni. Lääkäri totesi, että se ei ole ongelma hoidon suhteen, Laaksonen kertoo.
Laaksonen jäi puoleksi vuodeksi täysin ilman minkäänlaista hoitoa, vaikka hänen tilansa oli kriittinen. Hän ymmärsi silloin, että oli pakko jatkaa, tai hän luovuttaisi kaikesta.
– Olin siinä pisteessä, että jos en olisi jatkanut prosessin kanssa taistelua ja lopulta saanut terapeuttia, olisin lopettanut elämäni. Sinä aikanakin yritin muutaman kerran tappaa itseni. Ilman läheisten tukea minua ei enää olisi, Laaksonen kertoo.
Vielä muutama aallonpohja
Laaksonen kävi kerran kuussa virtsaamassa purkkiin, ja selvisi kuuden kuukauden jakson yli. Hän soitti lääkärille, joka kertoikin hoitokontaktin loppuneen.
– Hän sanoi, etten ollut kirjoilla ja minun oli etsittävä uusi hoitokontakti. Se oli sama lääkäri, joka laittoi minut silloin näytteenottoputkeen.
Uutinen teki koko kuuden kuukauden virtsanäyteruljanssista yhdellä kertaa turhan.
– Se oli kuin isku kasvoihin. Sinä aikana olisin jo voinut etsiä jo apua muualta, hän toteaa.
«Liian moni ystävä ei koskaan saanut apua.»
Jokke Laaksonen
Laaksonen meni ensin työterveydenhuollon puolelle turhaan, kunnes hänet ohjattiin kunnallisen puolelle, missä hoito voitiin vihdoin aloittaa. Prosessi lähti eteenpäin ja kaikki näytti hetken menevän hyvin. Pian kuitenkin hoitokontakti uhkasi taas kerran katketa.
– Omalääkärini oli kirjoittanut tietoihini, että käytän päivittäin päihteitä. Sellainen ei siihen aikaan lainkaan pitänyt paikkaansa, enkä ollut kertonut mitään sellaista. Luulen, että lääkäri on purkanut ennakkoluulojaan punkkarin ulkonäöstäni tietoja kirjoittaessaan.
Maininta saatiin lopulta korjattua, mutta se pitkitti prosessia entisestään.
Tilanteen venyessä Laaksonen oli alkanut etsiä itsenäisesti terapeuttia. Hän halusi terapian alkavan nopeasti, kun luvat Kelan tukemaan terapiaan vihdoin tulisivat. Vaihteluna totuttuun kaavaan, Laaksosella kävi tuuri.
– Ensimmäinen terapeutti, jota kävin tapaamassa, sattui olemaan juuri sopiva henkilö minulle. Olen nyt käynyt jo kaksi vuotta keskustelemassa hänen kanssaan, ja elämänlaatuni on parantunut hurjasti.
Odotus kannatti
Laaksonen kokee, että terapia on mahdollistanut valtavasti asioita, joihin hän luuli ennen olevansa kykenemätön.
– Olen tällä hetkellä onnellisesti parisuhteessa, vihdoin päässyt opiskelemaan yliopistoon ja suhteeni vanhempiini on parempi kuin koskaan ennen. Olen pystynyt myös esimerkiksi käsittelemään sukupuolen kokemustani paremmin kuin ennen.
Laaksonen kertoo oireilevansa huomattavasti vähemmän. Kahden viime vuoden aikana hänellä on ollut kaksi masennusjaksoa, kun normi ennen oli noin viisi tai kuusi jaksoa vuodessa. Paniikkikohtaukset ovat lähes loppuneet, ja niiden hallitsemiseen on enemmän työkaluja.
– Ylipäätään, pystyn vihdoin olemaan toimintakykyinen yksilö tässä maailmassa. Pystyn vihdoin rakastamaan itseäni.
Häpeä ja suru eivät jätä rauhaan
Laaksonen näkee, että hoitoon pääsevät vain ne, joiden voimavarat riittävät avun hankkimiseen.
– Tunnen edelleen häpeää ja itseinhoa siitä, että olen saanut tämän terapian. Minulla on myös liian monta ystävää, jotka eivät saaneet apua, eivätkä ole täällä enää, Laaksonen sanoo.
Hän korostaa, ettei kukaan hae terapiaan huvikseen.
– Me puhutaan nyt ihmisistä, jotka voivat todella huonosti. Valtion velvollisuus on tukea heitä pysymään hengissä. En aio edes perustella miksi.
Laaksonen kritisoi myös terveydenhuollon mustavalkoista tapaa erottaa päihteiden käyttö ja mielenterveyden ongelmat eri leireihin.
– Edelleen vallitsee vahvana ajatus siitä, että ensin tulee päihdeongelmat, ja siitä seuraa mielenterveysongelmat. Se on täysin kestämätön tapa ajatella, ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen tajutakseen sen. Se on sellainen paketti, mikä kulkee käsi kädessä, ja meidän tulee myös purkaa sitä yhtenä.
Asiantuntija kertoo 6 itsehoitokeinoa, joista masentunut – tai kuka tahansa – voi saada apua mielen hyvinvointiin.
Kun syksy ja väsymys painavat päälle, kannattaa ottaa armollisuus avuksi ja heittää syyllisyys romukoppaan.