Метка: suomi

Опубликовано от — Оставить комментарий

Toivolla on valtava voima.

Maaret Kallio Westendin rannalla.Koronapandemian epävarmuuden keskellä toivo antaa sitkeyttä ja auttaa katsomaan eteenpäin.

Toivo antaa voimaa ja näyttää suuntaa eteenpäin.

– Toivoon liittyy voimakkaasti ajatus siitä, että elämässä voi olla todella vaikeita, jopa toivottomia hetkiä, mutta se ei sulje pois sitä, että asiat voivat kääntyä paremmiksi. Ja että jotakin voimme tilanteelle tehdä, kouluttajapsykoterapeutti Maaret Kallio sanoo.

Kun psykoterapeutti ja tietokirjailija Maaret Kallio lähti kirjoittamaan uusinta kirjaansa, Voimana toivo (WSOY), ei koronapandemiasta vielä ollut tietoakaan. Kallio halusi kirjoittaa toivosta, sillä se on erityisen tärkeä hyvän elämän aines.

Nyt, kirjan ilmestyessä ja koronan jyllätessä, toivolle on tavallistakin laajemmin tarvetta. Kaiken epävarmuuden keskellä tarvitaan toivoa, joka vahvistaa kykyämme toipua vaikeuksista ja lisää kokemustamme omasta pystyvyydestämme.

– Toivo on tässä kohdassa paras voima, Maaret Kallio sanoo.

Toivo ei ole yltiöpäistä positiivisuutta

Mitä toivo sitten on?

Maaret Kallio korostaa, että toivo ei tarkoita yltiöpositiivista ajattelua tai asioiden hyvien puolien pakonomaista etsimistä. Toisaalta se ei ole myöskään täydellistä pimeään putoamista.

– Toivoon liittyy hyvin voimakkaasti se, ettei kielletä realiteetteja. Esimerkiksi koronan osalta realiteetti on se, että tilanne on vakava ja joihinkin se osuu hyvinkin rankasti, toisiin sitten vähemmällä. Mutta tarkoittaako se sitä, ettei tilanne ikinä lopu tai ettemme voi itse vaikuttaa tilanteeseen millään tavalla, niin ei, Maaret Kallio sanoo.

Toivoa voi ruokkia toimimalla realiteettien puitteissa mahdollisimman viisaasti. Hyvin tärkeää onkin se, että toivo auttaa toimimaan. Toivo synnyttää usein tuntua siitä, että ainakin jotakin tilanteen parantamiseksi pystyy tekemään.

Nyt toimiminen voi olla esimerkiksi sitkeyden tai mielen rauhoittamisen keinojen etsimistä tai muiden auttamista. Toivo voi myös ohjata hakemaan tukea muilta ihmisiltä.

– Silloin kun oma toivomme ei kanna, toivo ei löydy mistään muualta kuin toisista ihmisistä, Maaret Kallio sanoo.

Maaret Kallion mielestä tämän hetken poikkeustilanteessa kannattaa myös muistaa, että tämä menee aikanaan ohi. Toivoa voi syntyä siitä, että moni asia jatkuu edelleen ja on pysyvää.

– Kevätkin pukkaa tulemaan ihan koronasta tietämättä, Maaret Kallio sanoo.

Mitä tunteeseesi tarvitset?

Kaikkia tunteita, joita tulee, pitää saada tuntea. Saa tuntea surua, ahdistusta tai vaikkapa kiitollisuutta tai helpottuneisuutta, Maaret Kallio sanoo.

Omia tunteita on tärkeää myös tunnistaa ja sanoittaa niitä itselleen tai muille ihmisille. Se ei välttämättä tarkoita, että mielessä myllertävien tunteiden mukaisesti voisi aina kuitenkaan toimia.

Maaret Kallio Westendin rannalla.
Maaret Kallion mukaan on tärkeää pohtia, mitä tunteeseensa oikeasti tarvitsee. Usein vastaamme tunteisiimme keinoilla, jotka eivät vastaakaan tarpeeseen.Kalevi Rytkölä / Yle

Olennaista on pohtia, mitä tunteeseensa oikeasti tarvitsee. Usein nimittäin vastaamme tunteisiimme keinoilla, jotka eivät vastaakaan tarpeeseen, Maaret Kallio toteaa.

– Kun on vaikkapa turvaton olo, moni rupeaa etsimään ihan hulluna tietoa ja päivittää koko ajan tilannetta. Tai kieltää asian kokonaan ja tekee ihan mitä huvittaa. Mutta nehän eivät rauhoita sitä sisimmässä painavaa turvattomuuden tunnetta.

Rauhoittumista voisi sen sijaan tuoda vaikkapa kävelylle lähteminen, jos siihen on mahdollisuus. Mielenrauhaa voi lisätä myös esimerkiksi arkinen ruuanlaitto, pyykinpesu, hömppäohjelman katsominen tai vaikkapa koiran silittäminen. Arjessa on paljon suojelevia rutiineja ja keinoja, joilla voimme ylläpitää ja vahvistaa turvallisuudentunnetta.

Nyt voi myös laskea rimaa.

– Tämä ei ole se kohta, kun pitää olla supervanhempi, superlapsi, superpuoliso, supertyöntekijä tai ties mitä. Kaikessa, minkä voit hoitaa vain jotenkuten, anna palaa, Maaret Kallio sanoo.

Toivoa ei kannata tuputtaa

Maaret Kallio korostaa, ettei toivoa saa tuputtaa toiselle ihmiselle. Reippaat tsemppilauseet tai yltiöpäinen hyvien puolien korostaminen voivat hyvästä tarkoituksesta huolimatta tuntua jopa vähättelyltä tai välinpitämättömyydeltä.

Tämä kevät voi tuoda joillekin isojakin menetyksiä, esimerkiksi terveyteen, taloudelliseen tilanteeseen tai vaikkapa turvallisuuteen liittyen. Joillekin toisille se voi toki tarjoilla tilaisuuden kaivattuun pysähtymiseen. Jokaisen tilanne on erilainen.

– Hyviä merkityksiä surujen ja menetysten lisäksi voi löytyä ajan kanssa, kun saa surra sitä, mitä on surtava. Mutta niitä ei saa mennä tarjoilemaan liian aikaisin. Olisin tosi varovainen liian aikaisin sanomaan, mitä kaikkea tästä voi oppia, Maaret Kallio sanoo.

Ennemminkin on tärkeää, että toinen ihminen saa tunteineen tulla kuulluksi. Jo se edistää toivoa.

– Se on itsessään hyvin toivoa luovaa eikä se, että minä keksin sinulle nyt minuutissa ratkaisun tai mietin väen vängällä hyviä puolia, Maaret Kallio sanoo.

Itseäänkin voi halata ja rauhoittaa

Moni kokee nyt yksinäisyyttä, kun läheisiä ei voi fyysisesti tavata. Läheisyyden kaipuu voi olla todella kova.

– On ihan sietämätöntä nähdä omaa yli yhdeksänkymppistä Mummia eikä voi mennä hänen lähelleen. Se tuntuu sekä mielessä että kehossa tosi kurjalta, Maaret Kallio sanoo.

Nyt voi olla tarpeen käyttää enemmän sanoja läheisyyden tunteen luomiseen. Itseäänkin voi halata, ja monien mieltä se rauhoittaa.

– Voi vaikka silittää aika lujasti omia käsivarsia, taputella kehoa tai ottaa itsensä halausotteeseen. Tai voi ottaa ison tyynyn syliin ja halata tai keinua sen kanssa, Maaret Kallio sanoo.

Vaikeina aikoina kannattaa Maaret Kallion mielestä muistaa kaksi tärkeää sääntöä: Älä jää yksin, äläkä jätä yksin.

Joka päivä kannattaa myös kysyä itseltään seuraavaa:

Mikä tänään on todella tärkeää? Mihin minua tänään tarvitaan? Mitä minä tarvitsen tänään itselleni?

Tänä koronakeväänä, poikkeustilan vallitessa, on erityisen tärkeää kysyä: Missä toivoni elää juuri nyt?

yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Raskas paino rinnallani.

Inka Ikonen, 30, tajusi olevansa masentunut keskellä Thaimaan tropiikkia, juuri silloin, kun kaikki oli hyvin.
Istuin lava-auton lavalla selkä menosuuntaan päin. Edessäni näin loittonevan tien. Vieressäni oli yksi parhaimmista ystävistäni, jonka kanssa vietimme vaihto-oppilasvuotta Malesiassa. Nyt olimme nauttimassa kevätlomasta Thaimaan saarilla. Lava-auto kyyditsi meitä kohti Krabin satamaa.
Ystävälläni oli syntymäpäivä. Sen innoittamana aloimme keskustella tulevaisuudesta.
Yhtäkkiä tunsin rinnallani raskaan painon. Sydän alkoi tykyttää korvissa asti. Tajusin siinä hetkessä, etten näe itselleni tulevaisuutta. Olin täysin varma, että kuolen nuorena.

Inka Soveri

Ajatukseni kulkivat täyttä laukkaa: minulla on refluksi ja suolistovaivoja, saan siis varmasti syövän. Kuolen siihen.
Tulevaisuus tuntui uuvuttavalta. Kuinka edes jaksaisin elää vanhaksi? Elämä on niin väsyttävää. En jaksa opiskella ja käydä töissä. En jaksa parisuhdetta tai perhettä. En jaksa elää. Olisi paljon helpompi kuolla.
Olin järkyttynyt. Mistä nämä mustat ajatukset kumpusivat? Minulla oli kaikki paremmin kuin hyvin: olin kauniissa tropiikissa ilman huolta huomisesta, ihana ystävä reissukaverina ja uusi poikaystäväni ikävöi Suomessa.

Taustalla avopuolison kuolema

Vaikka tuolloin koin olevani synkkien pilvien kanssa yksin, olin todellisuudessa hyvin tyypillinen masentuja. Vuosittain 5–7 prosenttia suomalaisista masentuu.
Kolme vuotta ennen Thaimaan matkaa avopuolisoni oli menehtynyt. Vaikka sairastumisen aiheuttamat syyt ovat yksilöllisiä, masennuksen taustalla voi olla paljon surematonta surua esimerkiksi läheisen kuolemasta.

Inka Ikonen kertoo videolla, mikä auttoi häntä masentuneena.

– On tavallista, että masennustilan laukaisee yksi tai useampi kielteinen elämänmuutos, kertoo psykiatrian professori Erkki Isometsä.
Masennus tulee yleensä hiipien ja siksi sitä on niin itsensä kuin läheistenkin vaikea tunnistaa. Oireet saattaa laittaa vaikka stressin piikkiin.
– Kun masennus on alkuvaiheessa, voi mennä aikaa ennen kuin ihminen hahmottaa, mistä on kyse, Isometsä sanoo.

Diagnoosi 20 minuutissa

Kävin avopuolisoni kuoleman jälkeen terveyskeskuslääkärin vastaanotolla, koska kaipasin ulkopuolista keskusteluapua surun käsittelyyn. 20 minuutin jälkeen poistuin vastaanotolta masennusdiagnoosin ja lääkereseptin kanssa, mitkä sain lyhyen haastattelun ja yhden kyselyn perusteella.
Tämä on ihan normaali, päivittäinen tapa terveydenhuollossa diagnosoida masennus. Diagnoosin perustana on aina lääkärin haastattelu ja havainnot. Kyselyt ovat apuna, mutta diagnoosin tekemiseen ne ovat riittämätön lähde.
– Kyselyt jäsentelevät potilaan tilaa, mutta oireet voivat vaihdella päivästä toiseen, jolloin ne eivät ole valtavan tarkkoja, Isometsä sanoo.

Inka Soveri

Hän on Käypä hoito -työryhmän puheenjohtajana ollut laatimassa masennuksen hoitosuunnitelmaa, joka antaa ohjeet lääkäreille diagnoosin tekemiseen.
Lääkärin diagnoosi lienee ollut hoitosuunnitelman mukainen, mutta koin kuitenkin, ettei lääkärillä ollut riittävästi aikaa kuunnella minua.
Pääsin muutaman kerran tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta sisälläni solmussa ollut lankakerä ei lähtenyt niin lyhyessä ajassa avautumaan.
Luovutin ja annoin asian olla, kunnes se ei päästänyt minua enää otteestaan.
Kokemukseni johtuu terveydenhuollon kohtaamisongelmasta. Lääkäreistä on kova pula ja heillä on jatkuva aikapaine. Aikapaineen tuottama pitkäaikainen ongelma on se, että potilaan tilan arviointiin jää vähän aikaa.
Lääkäri tekee diagnoosin rajallisessa ajassa, jotta potilas saa akuutisti tarvitsemaansa apua. Potilaalle voi jäädä tunne, ettei häntä kohdattu tai tarjottu mahdollisuutta syvemmälle keskustelulle, vaikka hoito olisikin ollut pätevää.

Masentunut ei jaksa hakea apua

Psykiatrian erikoislääkäri Kirsi Riihimäki on tehnyt väitöskirjan depression hyvästä hoidosta perusterveydenhuollossa. Hänen mielestään ongelmallisinta on potilaan toivottomuus hoidon suhteen. Puolet jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista kärsivistä ihmisistä eivät hae apua. Syitä on monia: ongelmia ei tunnisteta, olo alkaa helpottua omilla arjen resursseilla tai voimavarat eivät riitä hakeutua hoitoon.
– Masennus lamauttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se hidastaa tai estää avun hakemista: ei jaksa, ei saa aloitettua eikä tartuttua asioihin. Yhdenkin puhelun soittaminen voi olla ylivoimaista. Jos onnistuu soittamaan eikä asia heti etene, luovuttaa, Riihimäki kuvailee.

Inka Soveri

Avun saamista hankaloittaa se, että perusterveydenhuolto kamppailee monella alueella saatavuusongelmien kanssa. Resurssipulasta on puhuttu paljon julkisuudessa, ja pieni kohu syntyi siitä, kun Helsinki kertoi, että tavoitteena on lääkäripulan selätys ja tarjota potilaille kiireetön vastaanottoaika maksamalla lääkäreille tammikuun alusta 1 000 euron määräaikaista tehtävälisää.
Rahallisen korvauksen lisäksi työn merkityksellisyys on tärkeää. Riihimäki ehdottaa, että sihteerin työt siirretään lääkäreiltä pois ja potilastietojärjestelmien toimivuutta kehitetään.

Kaksi ratkaisevaa kysymystä

Mutta lyhyessäkin ajassa lääkäri voi Riihimäen mukaan tunnistaa masennuksen hyvin vain kahdella kysymyksellä: onko mielialasi masentunut ja oletko menettänyt mielihyvän tunteen?
Jos vastaukset kysymyksiin ovat myönteiset, lääkärin tehtävä on tarkentaa, onko kyse todella masennuksesta. Lääkärit osaavat kyllä määrätä lääkityksiä, mutta jatkohoidosta ja seurannasta ei aina sovita riittävästi. Jos vain oireet hoidetaan pois, se ei tarkoita, että ihminen voisi erityisen hyvin.
Vähintään lääkärin tehtävä on opastaa omahoitoa esimerkiksi Mielenterveystalossa tai Oivamielessä ja seurata, jaksaako masentunut käyttää niitä. Lisäksi on tarjolla nettiterapioita ja keskustelukäyntejä esimerkiksi psykiatristen sairaanhoitajien luona. Jos nämä palvelut eivät riitä, masentuneen pitäisi saada lähete psykoterapiaan tai erikoissairaanhoitoon.

”Olin paennut padottuja tunteitani”

Avopuolisoni menetyksen jälkeen olin vain taistellut masennusta vastaan. Olin nähnyt maailman synkkänä jo pidemmän aikaa, mutta vain paennut padottuja tunteitani. Pidin itseni koko ajan kiireisenä opiskelujen ja töiden kanssa, enkä antanut kipeille asioille tilaa.
Thaimaassa elämäni oli tasapainoisempaa kuin koskaan, ja juuri siksi paha olo pyrki ulos. Sillä oli tilaa tulla käsitellyksi.

Inka Soveri

Mielemme suojelee meitä. Traumaattisten kokemusten jälkeen se ottaa vain pienen palan kerrallaan käsittelyyn. Jos jokapäiväinen arki on stressaavaa ja hektistä, mieli pistää trauman odottamaan parempaa ajankohtaa. Kun arki tasoittuu, käsittelemättömät asiat nousevat pintaan, ja keho ja mieli alkavat oireilla.
Ymmärsin hautoneeni pimeyttä aivan liian pitkään. Niin useimmat meistä tekevät. Haemme apua yleensä silloin, kun oireet alkavat vaikeuttaa arkisten asioiden tekemistä.

”Lupasin itselleni, että haen apua”

Lava-auton kyydissä päätin, etten aio jäädä enää asian kanssa yksin. Lupasin itselleni, että heti päästyäni Suomeen hankin itselleni apua. Ja niin tein, vaikka helppoa se ei ollut. Avun saaminen vaati voimia, kärsivällisyyttä ja paljon läheisten tukea.
MIELI Suomen Mielenterveys ry:n asiantuntijapsykologi Juho Mertanen muistuttaa, että lähes jokaisen mielenterveys horjuu jossain vaiheessa elämää. Niin terveydenhuollossa kuin ihan arkisissa kohtaamisissa “Mitä kuuluu?” on hyvä kysymys. Vastaukselle pitää antaa rauhaa.
– Ihminen on ihminen, vaikka olisi masentunut. Masennus vaikuttaa tiettyihin asioihin elämässä ja aiheuttaa toivottomia ajatuksia, mutta masennus ei ole yhtä kuin koko ihminen, Mertanen korostaa.
Tämän Inkakin sai pian kokea.
Inka Ikonen kertoo tässä juttusarjassa omia kokemuksiaan masennuksesta. Tämä juttu on juttusarjan ensimmäinen osa. Toimittaja Inka Ikonen käsittelee masennusta ja muita mielenterveysaiheita myös Inka I -blogissaan ja Instagramissa inka.ikonen-tilillään.
www.iltalehti.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Mielialalaakkeiden vieroitusoireet — deja-vu.

Kurkistus historiaan osoittaa, ettei keskustelussa mielialalääkkeiden vieroitusoireista ole paljon uutta.
Mielialalääkkeiden vieroitusoireista on puhuttu viime aikoina miltei kaikissa medioissa. Suurin osa jutuista noudattelee samaa kaavaa. Ensin haastatellaan henkilöä, jolla on pahojen vieroitusoireiden vuoksi vaikeuksia päästä eroon mielialalääkkeistä. Tämän jälkeen pallo heitetään asiantuntijoille, joiden mukaan vieroitusoireet ovat lieviä ja ohimeneviä ja pahat vieroitusoireet harvinaisia.
Voisikohan keskusteluun saada variaatiota kurkistamalla psykiatristen lääkkeiden historiaan. Ei tarvitse nimittäin paljon raaputtaa huomatakseen, että tietyt ilmiöt toistuvat yhä uudestaan.
Jarrua ja kaasua
Barbituraatit olivat ensimmäisiä synteettisiä rauhoittavia lääkkeitä. Vuonna 1834 löydetylle barbituurihapolle ei heti keksitty kliinistä käyttöä, mutta kun yhdistettä vuonna 1903 hieman muokattiin, havaittiin, että se vaivutti ihmiset uneen. Unettava vaikutus valitettavasti kesti pidempään kuin tavalliset yöunet, joten ihmiset pysyivät uneliaana ja tokkuraisena vielä herättyäänkin.
Liialle uneliaisuudelle oli kuitenkin ratkaisu – amfetamiini. Kun barbituraatti otettiin yhdessä amfetamiinin kanssa, amfetamiinin kiihdyttävä vaikutus taisteli barbituraatin unettavaa vaikutusta vastaan. Vuosien 1900-1950 välillä oli tarjolla kymmeniä erilaisia barbituraatteja psykiatristen ongelmien hoitoon.
Toisen maailmansodan aikoihin lääkärit alkoivat vähitellen havahtua siihen tosiasiaan, etteivät barbituraatit olleet turvallisia. Pitkässä käytössä niihin kehittyi toleranssi, eli potilaat tarvitsivat niitä yhä suurempia annoksia. Lisäksi potilaille kehittyi barbituraatteihin riippuvuus. Barbituraattiriippuvuus oli julman syvää; paljon syvempää kuin esimerkiksi riippuvuus alkoholiin. Vieroitusoireet saattoivat olla hengenvaarallisen voimakkaita.
Barbituraattien väärinkäyttö oli yleistä ja yliannostus kohtalokas. Barbituraattien kautta maailma menetti esimerkiksi Marilyn Monroen ja Elvis Presleyn.
Pilleri cocktail-lasissa
Kun tieto barbituraattien aiheuttamista ongelmista levisi, markkinoille avautui tila uusille rauhoittaville lääkkeille. Näistä ensimmäinen oli meprobamaatti, kauppanimeltään Miltown.
Yhdysvalloissa Miltown oli yksi ensimmäisiä lääkkeitä, joita mainostettiin mediassa. Se näkyi lääkkeen valtaisana suosiona. Esikaupungeissa järjestettiin Miltwon-juhlia, cocktaileihin laitettiin oliivin sijasta Miltown-pilleri, ja kultasepät valmistivat sormuksia, joissa oli paikka Miltown-pillereille. Vuoteen 1965 mennessä lääkärit Yhdysvalloissa olivat kirjoittaneet 500 miljoonaa Miltown-reseptiä, mikä teki siitä kaikkien aikojen suosituimman lääkkeen maan silloisessa historiassa.
Yksi syy Miltownin suosioon oli siinä, että sitä pidettiin turvallisempana kuin barbituraatteja. Siihen ei jäänyt koukkuun. Paitsi että se ei ollut totta. Siihen jäi koukkuun, ja yhtä pahasti kuin barbituraatteihin. Lääketieteellisissä sarjoissa alettiin julkaista tapauskertomuksia meprobamaattiriippuvuudesta ja pahoista vieroitusoireista jo 1950-luvun lopulta lähtien.  Tästä kesti kuitenkin kymmenen vuotta, että Yhdysvaltain lääkeviranomaiset alkoivat kohdella sitä riippuvuutta aiheuttavana lääkeaineena.
Miltownin suosio kertoi lääkeyhtiöille, että rauhoittaviin lääkkeisiin kannatti panostaa. Niinpä Miltownin suosion laannuttua tuotantoputkessa oli uusi lääkeryhmä: bentsodiatsepiinit. Niitä markkinoitiin suurena läpimurtona, joilla oli kaikki edellisten rauhoittavien lääkkeiden hyvät ominaisuudet, mutta jotka eivät aiheuttaneet riippuvuutta.
Bentsoja tiikereille
Ensimmäinen bentsodiatsepiini oli Rochen Librium. Sen markkinointi oli melko hurjaa. Lääkeyhtiön edustajat kehottivat lääkäreitä ottamaan itsekin Libriumia päästäkseen ennakkoluuloistaan lääkettä kohtaan. Libriumia myös syötettiin leijonille, jaguaareille ja tiikereille, ja näistä kokeista koostettuja dramaattisia videoita näytettiin lääkäreille.
Kun Libriumin havaittiin aiheuttavan riippuvuutta ja voimakkaita vieroitusoireita, Roche toi markkinoille uuden ”bentson”: diatsepaamin. Kauppanimellä Valium myytävästä lääkkeestä tuli Yhdysvalloissa jättimenestys. Se oli jopa suositumpi kuin Miltown, ja Rolling Stones ikuisti lääkkeen kulttuurihistoriaan kappaleellaan ”Mother’s Little Helper”.
Seuraavan parin vuosikymmenen aikana markkinoille tuli useita bentsodiatsepiineja. Lääketieteellisistä sarjoista löytyy vielä vuonna 1978 artikkeleita, joissa bentsoja pidettiin turvallisina, koska riippuvuuden riski oli lähes mitätön. Tosiasiassa tuossa vaiheessa oli kuvattu lukuisia tapauksia, joissa ihmiset olivat jääneet koukkuun, osa terapeuttisillakin annoksilla
Vuonna 1979 bentso-ongelma Yhdysvalloissa oli kasvanut niin merkittäväksi, että senaattori Ted Kennedy järjesti kuulemisen bentsodiatsepiinien vaaroista. Tämä ei kuitenkaan vaikuttanut bentsojen käyttöön: kuulemisessa Valium nimettiin ”pahaksi” lääkkeeksi, mutta uusien bentsojen, kuten alpratsolaamin, väitettiin olevan hyviä ja turvallisia lääkkeitä. Tosiasiassa uudet bentsot aiheuttivat riippuvuutta siinä missä vanhatkin.
Ahdistuksesta depressioon
Samanaikaisesti kun bentsojen aiheuttama riippuvusongelma tuli yhä ilmeisemmäksi, lääkeyhtiöissä oli tapahtumassa paradigman muutos. Barbituraatteja ja bentsoja oli markkinoitu ahdistukseen,  mutta 1960-luvulla yleistyivät trisykliset mielialalääkeet, joilla hoidettiin masennusta. Lääkeyhtiöt siirytyivät ahdistuksen ajasta masennuksen aikaan.
Trisyklisten mielialalääkkeiden yleistyessä lääketieteellisiiin sarjoihin alkoi ilmaantua raportteja käytön lopettamiseen liittyvistä vieroitusoireista. Vieroitusoireita raportoitiin myös vastasyntyneiltä. Näistä vieroitusoireista ei tuolloin käyty paljonkaan keskustelua, ja trisykliset mielialalääkkeet jäivätkin uuden sukupolven mielialalääkkeiden luoman innostuksen varjoon. Kun selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI-lääkkeet) tulivat markkinoille, viesti oli:  Nyt, jos koskaan, tarjolla oli psyykenlääke, joka ei aiheuttanut riippuvuutta.
Tähän päivään
Viesti meni läpi ainakin Suomessa. Lääkärilehdessä ylilääkäri Johan Spoov kirjoitti vuonna 1997: ”Paniikkihäiriössä klomipramiini ja selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät (SSRI) ovat ensisijaislääkkeitä, koska ne näyttävät olevan pitkäaikaishoidossa bentsodiatsepiineja, kuten alpratsolaamia tehokkaampia, eivätkä ne aiheuta riippuvuutta.”
Samalla asialla oltiin vielä vuonna 2008, jolloin psykiatri Katinka Tuisku ja työterveyslääkäri Helena Rossi kirjoittivat HS:n mielipidesivuilla: «Mielipidesivulla (HS 26.10.) nostettiin esille mielialalääkkeiden haitat ja huoli mahdollisesta lääkeriippuvuudesta. … Mielialalääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta sen enempää kuin psykoterapiakaan … ”
Vielä tuoreempi esimerkki löytyy Tampereen yliopistollisen keskussairaalan masennusta koskevista potilasohjeista. Vuonna 2017 päivitetyissä potilasohjeissa todetaan yksiselitteisesti: ”Masennuslääkkeet eivät aiheuta riippuvuutta.”
Reality-check
Kansainvälisessä tieteellisessä kirjallisuudessa puhuttiin SSRI-lääkkeisiin liittyvistä vieroitusoireista jo 1990-luvulla. Vuonna 1997 Journal of Clinical Psychiatry julkaisi kirjallisuuskatsauksen SSRI-lääkkeiden keskeyttämisen jälkeen kehittyneistä vieroitusoireista. Katsauksen mukaan vieroitusoireita oli havaittu kliinisessä potilastyössä ja osana kliinisiä lääketutkimuksia. Katsauksessa kuvattiin myös vieroitusoireita vastasyntyneillä.
Seuraavana vuonna International Journal of Risk & Safety in Medicine -sarjassa varoitellaan SSRI-lääkkeiden kritiikittömästä hyväksymisestä, erityisenä huolenaiheena lääkkeisiin mahdollisesti liittyvä riippuvuus ja vieroitusoireet.
2000-luvulla raportit SSRI-lääkkeiden vieroitusoireista lisääntyivät. Suomalaisillakin asiantuntijoilla oli siis hyvät mahdollisuudet tutustua SSRI- lääkkeiden vieroitusoireiden problematiikkaan jo kaksikymmentä vuotta sitten. Onkin erikoista, että mediakin vaikeni SSRI-lääkkeiden vieroitusoireista parikymmentä vuotta ja sitten yhtäkkiä kaikki julkaisevat samanlaisen jutun.
Määritelmiä peukaloimassa
Asiantuntijoiden puolustukseksi voi kuitenkin todeta sen, että lääkeyhtiöt, viranomaiset ja teollisuutta lähellä olevat tutkijat tekivät SSRI-lääkkeiden vieroitusoireiden havaitsemisesta ja tunnistamisesta mahdollisimman hankalaa.  Heidän mukaansa SSRi-lääkkeisiin liittyvistä vieroitusoireista ei saanut puhua vieroitusoireina, vaan lääkkeiden keskeyttämiseen liittyvänä oireyhtymänä (”discontinuation syndrome”).
Heidän perusteensa tälle oli se, että SSRI-lääkkeisiin ei kehity samanlaista riippuvuutta kuin alkoholiin, huumeisiin tai muihin riippuvuutta aiheuttaviin aineisiin. SSRI-lääkkeiden riippuvuudesta puuttuivat sellaiset addiktion tunnusmerkit kuin kasvava toleranssi, kontrollin menettäminen ja hakeutuminen aineen vaikutuksen alaisiksi pitkiksi ajanjaksoiksi.
Riippuvuuden kriteereihin kuuluvat kuitenkin olennaisesti vieroitusoireet. Vuonna 2012 julkaistussa tutkimuksessa vertailtiin SSRI-lääkkeiden ja bentsodiatsepiinien vieroitusoireita, ja siinä havaittiin, että 42 oireesta 37 oli lääkkeille yhteisiä. Jos SSRI-lääke ei aiheuta riippuvuutta, miten on mahdollista, että lähes kaikki vieroitusoireet ovat yhteisiä riippuvuutta aiheuttavien bentsojen kanssa?
Kummastusta on herättänyt myös SSRI-lääkkeiden erikoiskohtelu muihin lääkkeisiin verrattuna. Miksi bentsojen, antipsykoottien ja trisyklisten mielialalääkkeiden vieroitusoireista sai puhua vieroitusoireina, mutta vain SSRI-lääkkeiden kohdalla piti puhua ”keskeyttämisoireyhtymästä?
Kasvavan todistusaineiston edessä brittiläinen Royal College of Psychiatrists ja British Medical Association ovat viime vuonna tehneet suosituksen, jonka mukaan keskeyttämisoireyhtymän sijasta onkin puhuttava vieroitusoireista.
Historia toistuu
Historian näkökulmasta katsoen sama kaava siis toistuu yhä uudestaan. Kun bentsodiatsepiineja tuotiin markkinoille, sanottiin, että ne eivät aiheuta samanlaista riippuvuutta kuin barbituraatit. Vastaavasti SSRI-lääkkeitä mainostettiin sillä, että ne eivät aiheuta riippuvuutta kuten bentsot. Myös Miltown aiheutti voimakasta riippuvuutta, ja trisykliset mielialalääkkeet johtivat lääkettä lopetettaessa vieroitusoireisiin.
Sekä bentsodiatsepiinien että SSRI-lääkkeiden kohdalla viranomaisilta kesti vuosia tunnustaa, että lääkkeet aiheuttavat riippuvuutta – jopa terapeuttisilla annoksilla.
Pitkässä juoksussa
Mielenkiintoinen kysymys on, mitä riippuvuus SSRI (tai SNRI-)-lääkkeisiin tekee koukkuun jääneiden ihmisten terveydelle. Kun ihmiset eivät pääse lääkkeistä eroon, käyttöajat kasvavat pitkiksi. Sain itse mahdollisuuden vierailla Facebookin salaisessa SSRI-vieroitusryhmässä ja tein siellä pienen gallupin siitä, kuinka kauan ihmiset olivat lääkkeitä käyttäneet. Vastaukset olivat mitä tahansa 8-15 vuoden väliltä eivätkä 30 vuoden käyttöajat olleet harvinaisia. Silti SSRI-lääkkeiden pitkäaikaisvaikutuksia on tutkittu tuskin lainkaan.
SSRI-lääkkeiden pitkäaikainen käyttö on yhdistetty ainakin osteoporoosiin, lonkkamurtumiin, korkeaan verenpaineeseen ja verenvuotoriskiin.
Tätä taustaa vasten tuntuu lievästi kummalliselta, että SSRI-vieroitusryhmän jäsenten mielestä mikään ei ollut niin helppoa kuin reseptin uusiminen, ja neuvoa tai apua lääkkeiden lopettamiseen oli vaikea tai lähes mahdotonta saada, jos siinä ilmeni ongelmia.
www.rapport.fi