Inka Ikonen, 30, tajusi olevansa masentunut keskellä Thaimaan tropiikkia, juuri silloin, kun kaikki oli hyvin.
Istuin lava-auton lavalla selkä menosuuntaan päin. Edessäni näin loittonevan tien. Vieressäni oli yksi parhaimmista ystävistäni, jonka kanssa vietimme vaihto-oppilasvuotta Malesiassa. Nyt olimme nauttimassa kevätlomasta Thaimaan saarilla. Lava-auto kyyditsi meitä kohti Krabin satamaa.
Ystävälläni oli syntymäpäivä. Sen innoittamana aloimme keskustella tulevaisuudesta.
Yhtäkkiä tunsin rinnallani raskaan painon. Sydän alkoi tykyttää korvissa asti. Tajusin siinä hetkessä, etten näe itselleni tulevaisuutta. Olin täysin varma, että kuolen nuorena.
Ajatukseni kulkivat täyttä laukkaa: minulla on refluksi ja suolistovaivoja, saan siis varmasti syövän. Kuolen siihen.
Tulevaisuus tuntui uuvuttavalta. Kuinka edes jaksaisin elää vanhaksi? Elämä on niin väsyttävää. En jaksa opiskella ja käydä töissä. En jaksa parisuhdetta tai perhettä. En jaksa elää. Olisi paljon helpompi kuolla.
Olin järkyttynyt. Mistä nämä mustat ajatukset kumpusivat? Minulla oli kaikki paremmin kuin hyvin: olin kauniissa tropiikissa ilman huolta huomisesta, ihana ystävä reissukaverina ja uusi poikaystäväni ikävöi Suomessa.
Taustalla avopuolison kuolema
Vaikka tuolloin koin olevani synkkien pilvien kanssa yksin, olin todellisuudessa hyvin tyypillinen masentuja. Vuosittain 5–7 prosenttia suomalaisista masentuu.
Kolme vuotta ennen Thaimaan matkaa avopuolisoni oli menehtynyt. Vaikka sairastumisen aiheuttamat syyt ovat yksilöllisiä, masennuksen taustalla voi olla paljon surematonta surua esimerkiksi läheisen kuolemasta.
– On tavallista, että masennustilan laukaisee yksi tai useampi kielteinen elämänmuutos, kertoo psykiatrian professori Erkki Isometsä.
Masennus tulee yleensä hiipien ja siksi sitä on niin itsensä kuin läheistenkin vaikea tunnistaa. Oireet saattaa laittaa vaikka stressin piikkiin.
– Kun masennus on alkuvaiheessa, voi mennä aikaa ennen kuin ihminen hahmottaa, mistä on kyse, Isometsä sanoo.
Diagnoosi 20 minuutissa
Kävin avopuolisoni kuoleman jälkeen terveyskeskuslääkärin vastaanotolla, koska kaipasin ulkopuolista keskusteluapua surun käsittelyyn. 20 minuutin jälkeen poistuin vastaanotolta masennusdiagnoosin ja lääkereseptin kanssa, mitkä sain lyhyen haastattelun ja yhden kyselyn perusteella.
Tämä on ihan normaali, päivittäinen tapa terveydenhuollossa diagnosoida masennus. Diagnoosin perustana on aina lääkärin haastattelu ja havainnot. Kyselyt ovat apuna, mutta diagnoosin tekemiseen ne ovat riittämätön lähde.
– Kyselyt jäsentelevät potilaan tilaa, mutta oireet voivat vaihdella päivästä toiseen, jolloin ne eivät ole valtavan tarkkoja, Isometsä sanoo.
Hän on Käypä hoito -työryhmän puheenjohtajana ollut laatimassa masennuksen hoitosuunnitelmaa, joka antaa ohjeet lääkäreille diagnoosin tekemiseen.
Lääkärin diagnoosi lienee ollut hoitosuunnitelman mukainen, mutta koin kuitenkin, ettei lääkärillä ollut riittävästi aikaa kuunnella minua.
Pääsin muutaman kerran tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa, mutta sisälläni solmussa ollut lankakerä ei lähtenyt niin lyhyessä ajassa avautumaan.
Luovutin ja annoin asian olla, kunnes se ei päästänyt minua enää otteestaan.
Kokemukseni johtuu terveydenhuollon kohtaamisongelmasta. Lääkäreistä on kova pula ja heillä on jatkuva aikapaine. Aikapaineen tuottama pitkäaikainen ongelma on se, että potilaan tilan arviointiin jää vähän aikaa.
Lääkäri tekee diagnoosin rajallisessa ajassa, jotta potilas saa akuutisti tarvitsemaansa apua. Potilaalle voi jäädä tunne, ettei häntä kohdattu tai tarjottu mahdollisuutta syvemmälle keskustelulle, vaikka hoito olisikin ollut pätevää.
Masentunut ei jaksa hakea apua
Psykiatrian erikoislääkäri Kirsi Riihimäki on tehnyt väitöskirjan depression hyvästä hoidosta perusterveydenhuollossa. Hänen mielestään ongelmallisinta on potilaan toivottomuus hoidon suhteen. Puolet jonkinlaisista mielenterveyden ongelmista kärsivistä ihmisistä eivät hae apua. Syitä on monia: ongelmia ei tunnisteta, olo alkaa helpottua omilla arjen resursseilla tai voimavarat eivät riitä hakeutua hoitoon.
– Masennus lamauttaa niin kokonaisvaltaisesti, että se hidastaa tai estää avun hakemista: ei jaksa, ei saa aloitettua eikä tartuttua asioihin. Yhdenkin puhelun soittaminen voi olla ylivoimaista. Jos onnistuu soittamaan eikä asia heti etene, luovuttaa, Riihimäki kuvailee.
Avun saamista hankaloittaa se, että perusterveydenhuolto kamppailee monella alueella saatavuusongelmien kanssa. Resurssipulasta on puhuttu paljon julkisuudessa, ja pieni kohu syntyi siitä, kun Helsinki kertoi, että tavoitteena on lääkäripulan selätys ja tarjota potilaille kiireetön vastaanottoaika maksamalla lääkäreille tammikuun alusta 1 000 euron määräaikaista tehtävälisää.
Rahallisen korvauksen lisäksi työn merkityksellisyys on tärkeää. Riihimäki ehdottaa, että sihteerin työt siirretään lääkäreiltä pois ja potilastietojärjestelmien toimivuutta kehitetään.
Kaksi ratkaisevaa kysymystä
Mutta lyhyessäkin ajassa lääkäri voi Riihimäen mukaan tunnistaa masennuksen hyvin vain kahdella kysymyksellä: onko mielialasi masentunut ja oletko menettänyt mielihyvän tunteen?
Jos vastaukset kysymyksiin ovat myönteiset, lääkärin tehtävä on tarkentaa, onko kyse todella masennuksesta. Lääkärit osaavat kyllä määrätä lääkityksiä, mutta jatkohoidosta ja seurannasta ei aina sovita riittävästi. Jos vain oireet hoidetaan pois, se ei tarkoita, että ihminen voisi erityisen hyvin.
Vähintään lääkärin tehtävä on opastaa omahoitoa esimerkiksi Mielenterveystalossa tai Oivamielessä ja seurata, jaksaako masentunut käyttää niitä. Lisäksi on tarjolla nettiterapioita ja keskustelukäyntejä esimerkiksi psykiatristen sairaanhoitajien luona. Jos nämä palvelut eivät riitä, masentuneen pitäisi saada lähete psykoterapiaan tai erikoissairaanhoitoon.
”Olin paennut padottuja tunteitani”
Avopuolisoni menetyksen jälkeen olin vain taistellut masennusta vastaan. Olin nähnyt maailman synkkänä jo pidemmän aikaa, mutta vain paennut padottuja tunteitani. Pidin itseni koko ajan kiireisenä opiskelujen ja töiden kanssa, enkä antanut kipeille asioille tilaa.
Thaimaassa elämäni oli tasapainoisempaa kuin koskaan, ja juuri siksi paha olo pyrki ulos. Sillä oli tilaa tulla käsitellyksi.
Mielemme suojelee meitä. Traumaattisten kokemusten jälkeen se ottaa vain pienen palan kerrallaan käsittelyyn. Jos jokapäiväinen arki on stressaavaa ja hektistä, mieli pistää trauman odottamaan parempaa ajankohtaa. Kun arki tasoittuu, käsittelemättömät asiat nousevat pintaan, ja keho ja mieli alkavat oireilla.
Ymmärsin hautoneeni pimeyttä aivan liian pitkään. Niin useimmat meistä tekevät. Haemme apua yleensä silloin, kun oireet alkavat vaikeuttaa arkisten asioiden tekemistä.
”Lupasin itselleni, että haen apua”
Lava-auton kyydissä päätin, etten aio jäädä enää asian kanssa yksin. Lupasin itselleni, että heti päästyäni Suomeen hankin itselleni apua. Ja niin tein, vaikka helppoa se ei ollut. Avun saaminen vaati voimia, kärsivällisyyttä ja paljon läheisten tukea.
MIELI Suomen Mielenterveys ry:n asiantuntijapsykologi Juho Mertanen muistuttaa, että lähes jokaisen mielenterveys horjuu jossain vaiheessa elämää. Niin terveydenhuollossa kuin ihan arkisissa kohtaamisissa “Mitä kuuluu?” on hyvä kysymys. Vastaukselle pitää antaa rauhaa.
– Ihminen on ihminen, vaikka olisi masentunut. Masennus vaikuttaa tiettyihin asioihin elämässä ja aiheuttaa toivottomia ajatuksia, mutta masennus ei ole yhtä kuin koko ihminen, Mertanen korostaa.
Tämän Inkakin sai pian kokea.
Inka Ikonen kertoo tässä juttusarjassa omia kokemuksiaan masennuksesta. Tämä juttu on juttusarjan ensimmäinen osa. Toimittaja Inka Ikonen käsittelee masennusta ja muita mielenterveysaiheita myös Inka I -blogissaan ja Instagramissa inka.ikonen-tilillään.
www.iltalehti.fi