Метка: преодоление

“MINUSTA TUNTUI SILTÄ, ETTÄ TUNGIN KAAPPIIN LISÄÄ JA LISÄÄ TAVARAA, KUNNES MITÄÄN EI ENÄÄ MAHTUNUT JA KAIKKI KAATUIKIN PÄÄLLENI”, JENNI ROTONEN KUVAILEE MASENNUSTA. HÄN ON KIRJOITTANUT SAIRASTUMISESTA JA YKSINÄISYYDESTÄ PUPULANDIA-BLOGISSAAN.

TEKSTI ANNE SALOMÄKI
KUVAT EEVA ANUNDI
Jenni Rotonen tapaa uusia ihmisiä jatkuvasti: junassa, balettitunneilla ja kuntosalin vastaanotossa. Kun uskaltaa avata suunsa ja jutella tuntemattomille, voi puolivahingossa löytää parhaan kaverin.
Monet toki katoavat lyhyen juttuhetken jälkeen, mutta eivät kaikki.
– Joka vuosi elämääni tulee ainakin yksi uusi läheinen ystävä, hyvänä vuonna montakin, ja yleensä ihan sattumalta, Rotonen kertoo.
Vaikka Rotonen tuntee paljon ihmisiä, vielä useampi ihminen tuntee hänet. Pupulandia-blogia yli kymmenen vuotta kirjoittaneen ja nykyään bloggaamisella itsensä elättävän yrittäjän Instagram-tilillä on yli 26 000 seuraajaa. Kuka tahansa tuntematon vastaantulija saattaa siis tietää, mikä Marimekon uuden malliston mekoista on Rotosen suosikki tai missä maassa hän on viimeksi matkaillut.
Joskus oli kuitenkin aika, jolloin ketään ei tuntunut kiinnostavan. Parikymppisenä opiskelijana Jyväskylässä Rotonen yritti välillä vimmaisesti löytää itselleen seuraa lauantai-illaksi. Kukaan tuttava ei innostunut, päässyt, ehtinyt tai jaksanut.
Töissä tuntui usein siltä, että päivän päätteeksi muiden puhelimet olivat pullollaan viestejä viikonloppusuunnitelmista ja muista menosta. Rotosen puhelimen näyttö pysyi pimeänä.
– En keksinyt mitään selitystä sille, miksei seura kiinnostanut. Osaan keskustella ja olen kiinnostunut ihmisten asioista, eikä minussa pitäisi olla mitään luotaantyöntävää. Olen ihan varteenotettava kaveri!
Erityisen pahalta se tuntui siksi, että silloisella poikaystävällä riitti rientoja kaveriporukan kesken. Rotonen korostaa, että kumppanilla saa ja pitää olla elämää suhteen ulkopuolella, mutta kun toinen jäi tahtomattaan yksin, tilanne kaihersi myös parisuhdetta.
– Ei seurustelu suojaa yksinäisyydeltä. Toki se on parempi kuin olla kokonaan ilman ketään, mutta se on hirveä taakka toiselle, jos joutuu yksin olemaan kumppanin koko tukiverkosto ja itse tuntee itsensä riippakiveksi.

Ulkopuolisuuden tunne oli seurannut Rotosta pienestä asti. Kun perhe oli muuttanut paikkakunnalta toiselle eikä yhteydenpito ollut vielä yhtä vaivatonta kuin nykypäivänä, ystävyyssuhteet jäivät muuttojen myötä.
– Kun muutin, kavereiden elämä jatkui sellaisena kuin se oli ollut – miinus minä. Monilla on lapsuuden ja nuoruuden kaveriporukka, mutta minulla ei.
Masennuksen myötä ja siitä toipuessaan Rotonen alkoi ymmärtää, kuinka pinnallisia monet kaveruussuhteet olivat olleet. Jos hän valitteli väsymystä, muut vain vakuuttelivat, että bailaamalla mieli paranee. Harva huolestui tai tarjosi apua.
– Ehkä kyse oli siitäkin, että ihmiset olettivat jonkun huolehtivan. Että joku muu tukee tai auttaa, jos minulla ei ole kaikki hyvin.
Rotonen huomauttaa, että on usein mahdotonta sanoa, onko yksinäisyys seurausta masennuksesta vai toisin päin. Masentunut suree ystävien puutetta, mutta voimavarat eivät riitä aina edes sängystä nousemiseen.
Terapiajakso nosti Rotosen taas jaloilleen. Lisäksi hänellä oli elämässään yksi ihminen, joka oli toipumassa masennuksesta. Kaveri osasi ehdottaa juuri sopivan energiatason asioita, kuten kävelyllä käymistä ja teekupposta isossa porukassa juhlimisen sijaan.
– Hän tajusi, mihin minun vähäiset voimavarani riittivät.

TYLY PALAUTE SAI KERTOMAAN

Enää Rotonen ei kärsi yksinäisyydestä. Muutettuaan Jyväskylästä Helsinkiin hän alkoi tutustua ihmisiin omalla tavallaan: sattumalta, siellä täällä mitä kummallisimmissa paikoissa ja yleensä siksi, että uskalsi avata suunsa myös vieraiden seurassa.
Vaikka masennus ei ole enää palannut yhtä intensiivisesti kuin parikymppisenä, pari vuotta sitten Rotonen oli uuvuksissa. Blogin tuoma julkisuus näytti työn huonot puolet, kun kommenteissa ja netin keskustelupalstoilla ruodittiin ilkeään sävyyn hänen tekemisiään. Tekstejä ymmärrettiin tahallaan väärin ja kaikesta löytyi huomauteltavaa.
Taustalla oli mullistusten vuosi, ja valmiiksi väsyneeseen kielteinen palaute osui erityisen syvälle. Lukijat alkoivat valittaa, ettei Rotosesta saa blogissa enää mitään irti.
– Minusta kun tuntui, etten saa edes itse itsestäni irti juuri mitään, joten oli aika vaikea antaa siitä muillekaan.
Kyse oli myös suojausmekanismista. Huutelijoille ei ollut tarttumapintaa, kun ei jakanut blogissa liian henkilökohtaisia asioita.
Sitten Rotoselle heräsi halu kertoa, mistä on kyse. Vaikka hän oli aiemmin viitannut syksyn alakuloisuuteen ja apaattisuuteen, vuoden vaihduttua iski tarve selittää asiaa lisää.
– Aloitinkin postauksen silloin toteamalla, etten oikein tiedä, mitä aion tässä sanoa. Pelotti painaa julkaise-nappia.
Pelko oli turhaa. Osa niistäkin lukijoista, joita etäisyys oli ärsyttänyt, antoi hellin sanoin anteeksi.
Pian Rotosta alettiin pyydellä mukaan erilaisiin mielenterveyskampanjoihin. Hän on muun muassa kertonut masennustarinansa Sekasin-kampanjassa, puhunut yksinäisyyden kokemuksistaan Ylen A2:n Yksinäisyys-illassa ja kirjoittanut aiheesta useaan otteeseen blogissaan.
– Halusin näyttää ihmisille, että kuka tahansa voi kärsiä yksinäisyydestä ja masennuksesta. Myös ne, joiden ei ikinä uskoisi, Rotonen toteaa.
Esimerkiksi muotibloggaajan elämä saattaa sosiaalisessa mediassa vaikuttaa pelkiltä upeilta ulkomaanmatkoilta, ilmaisilta merkkilaukuilta ja filtteröidyiltä brunssihetkiltä. Rotonen huomauttaa, että vaikka blogeissa esitellään aitoa elämää, Pupulandia on pelkkä pintaraapaisu todellisuudesta.
(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

VERTAILU ON TURHAA

Rotoselle terapia on yksi parhaista asioista, jonka hän on itselleen sallinut. Nyt hän ymmärtää mielenterveyden tärkeyden ja sen, ettei omia ongelmia kannata verrata muihin.
– Aloittaessani terapian ajattelin, että enhän minä ole katolta hyppäämässä ja että terapeutin pitäisi käyttää aikansa sellaisiin, jotka tarvitsevat häntä enemmän kuin minä.
Siksi Rotoselle on tärkeää muistuttaa kaikkia siitä, että apua saa ja pitää hakea. Asioiden käsittelemisessä ei tarvitse jäädä yksin.
– Minusta tuntui siltä, että tungin kaappiin lisää ja lisää tavaraa, kunnes mitään ei enää mahtunut ja kaikki kaatuikin päälleni.
Jo ennen masennusta Rotonen osasi nauttia yksinolosta. Nyt kun ympärillä on aktiivinen ystäväpiiri, oma seura tuntuu välillä erityisen hyvältä. Esimerkiksi viimeksi erottuaan Rotonen vietti puolentoista kuukauden ajan joka ikisen lauantai-illan yksin kotona.
– Oli ihanaa olla kotona ja itseriittoinen! Joku muu olisi voinut ahdistua, mutta silloin en mitään muuta halunnutkaan.
Rotosen saamassa palautteessa usein todetaan, että juuri hänen kaltaisiaan tarvitaan muistuttamaan siitä, että kuka tahansa voi kohdata vastaavaa – ja että selviäminen on mahdollista.
Rotonen haluaa tehdä käytännön tekoja arjessaan. Hän ei esimerkiksi ole mustasukkainen omista kavereistaan vaan mieluusti tutustuttaa heitä toisiinsa. Lisäksi hänellä on Punaisen Ristin kautta löytynyt mummokaveri, jonka kanssa keksitään tekemistä joka viikko. Kaksikko käy esimerkiksi käy kävelyillä ja kaupungilla sekä ihan vain rupattelee yhdessä.
– Kaikki voimme katsoa ympärillemme ja yrittää piristää jonkun päivää.
 

JENNI ROTOSEN VINKIT YSTÄVIÄ ETSIVILLE

Älä ole liian tuomitseva tai valikoiva. Yllättävienkin ihmisten kanssa voi löytyä jotakin yhteistä.
Harrastusten ja myös netin kautta voi kohdata samassa tilanteessa olevia.
Älä lannistu, jos heti ei onnistu – mutta älä myöskään jää roikkumaan, jos joku toistuvasti kieltäytyy ehdotuksistasi.
Pyydä ihmisiä mukaan johonkin tekemiseen, kuten elokuviin. Silloin sovittu tapaaminen ei jää vain puheen tasolle.
Juttele vieraillekin rohkeasti.
Mieti omaa käytöstäsi: töksäytteletkö, oletko kärkäs? Se voi saada muut välttelemään seuraasi.
Opettele myös nauttimaan yksinolosta ja asioiden tekemisestä yksin.
 
Juttu on julkaistu alun perin Tunne & Mieli -lehden numerossa 6/2017. Tunne & Mieli on mielen ilmiöistä kertova aikakauslehti, jonka julkaisija on Mielenterveyden keskusliitto.