Когда все хорошо (я имею в виду глобально хорошо – никто не умирает, есть крыша над головой и работа как источник денег), многих начинает одолевать странное чувство, которое можно охарактеризовать как «чо-та скучно».
Будто что-то идет не так, и ты не живешь, а «прозябаешь». Словно стоишь в огромной пробке, и вроде куда-то едешь, но не движешься.
А вот другие, стоя в этом же ряду, как-то умудряются уже зачекиниться за много вёрст впереди – «в своей квартире», «в счастливом браке в ожидании второго ребенка», «в двух шагах от попадания в списки Forbes».
Происходит то, что называется «фокусирующей иллюзией» – мы концентрируем внимание на обстоятельствах и условиях жизни (наличии статусных вещей, дома за городом, большой зарплаты или социального статуса), а не на реальной жизни человека, обладающего тем, что так нас манит. Мы ничего не хотим знать о том, счастлив этот человек или нет, с какими мыслями просыпается по утрам, есть ли у него тот, кто любит его беззаветно и преданно, не лечит ли он глубокую депрессию, не страдал ли от насилия в детстве, оставившего шрамы на полдуши, – нет, это вне зоны нашего человеческого интереса, мы всё давно додумали за него: у него круто по всем фронтам, не дури мне голову, ты скучная.
И я сейчас не про людей с афиш говорю, а про реальных, с кем мы волей-неволей себя сравниваем – самостоятельно или с подачи родных: друзья, братья-сестры, двоюродные братья-сестры, коллеги с работы, дети старших коллег с работы, бывшие одноклассники и одногруппники, просто «бывшие» – в общем, твои более-менее ровесники, с которыми вы начинали «при прочих равных», но которые, по ощущениям, ушли далеко вперед, а ты так и остался рисовать гуся в пэинте.
И отсюда – сильное преувеличение степени того, как обладание чем-то способно влиять на чувство счастья. Да, выигрыш в лотерею решит твои финансовые проблемы, но ничего не сделает с низкой самооценкой, оставленной в наследство тяжелым разводом. Взятая боем новая карьерная высота поможет утереть нос тем, с кем у тебя давние счеты в игре в амбиции, но не обнимет тебя по возвращении из командировки домой. Похудев на 20 килограммов, ты по-прежнему можешь оставаться не привлекательной для мужчин, потому что внутри такая же пустая, загонная и холодная, как и была до, а рождение трех детей вовсе не означает, что по выходу из декрета мир будет добр к тебе – зачастую придется начинать с азов и низов, потому что за девять лет в твоей профессии многое изменилось.
Мы смотрим на чужие достижения – как нам кажется «достижения» – и страстно желаем себе таких же. Фокусируемся на самых заметных сторонах «успеха», напрочь забывая о том, что это лишь верхушка айсберга. Остальное – страшное, неприглядное, болезненное, личное –спрятано под водой.
Я верю: суть не в том, видишь ты стакан наполовину пустым или наполовину полным, а в том, хочешь ли ты пить. А сейчас – сложная и красивая метафора: «Не было проведено ни одного научного исследования, которое действительно доказало бы, что человек нуждается в пресловутых 8 стаканах воды в день». То есть то, что мы себе придумали в качестве «вех счастья», подсмотрев у других, – это наши иллюзии. В реальности надо быть готовым к тому, что по их достижению бесконечного чувства эйфории не случится, жизнь не станет кардинально другой, ты не умрешь и не воскреснешь тотально новым.
В этом контексте мне очень нравятся строчки из песни Jesus группы Brand New:
Well, Jesus Christ, I’m alone again
So what did you do those three days you were dead?
’cause this problem’s gonna last more than the weekend.
И если выбирать между кратковременным восторгом от пересечения финишной черты быстрее всех, ощущая при этом на зубах привкус собственных легких, или мягкой обволакивающей радости от бега в удобном темпе без оглядки на призовые ленточки и остальных участников марафона, я всегда, всегда выберу второе – мне больше не интересно брать себя на слабо и соглашаться на все, что вышвырнет меня из зоны комфорта.
Привет, меня зовут Оля, мне 30 лет, и сегодня я сама выбираю вызовы, на которые хочу ответить.
А вообще я все больше убеждаюсь в том, что нет ничего истинного, универсального, работающего для всех. Что о жизни вообще нельзя думать в категориях «хорошо» или «плохо» – ничего не предрешено, ничего не доказано, может быть как угодно, экспериментируй – и откроешь то, что сработает для тебя. Нет «правильного» или «неправильного» пути, единственно верного способа жить, одобренного церковью и учеными, мамой и папой. «Чо-та скучно» долго не бывает – обычно, уже через месяц ты с тоской вспоминаешь дни, когда все было стабильно и предсказуемо, и начинаешь ценить эту стабильность и предсказуемость, потому что вдруг понимаешь: система работала. И если у тебя получилось наладить ее бесперебойную работу – ты уже на голову выше тех, кто просто сидел и ждал deus ex machina.
«Мы начинаем отдавать предпочтение тому, чем завладели, и можем адаптироваться почти к любой ситуации (исключение составляет непрекращающаяся боль) – до такой степени, чтобы почувствовать себя в ней счастливыми. То есть, как бы ни сложились обстоятельства, мы сможем принять их и найти радость в новых условиях. А значит, те потенциальные возможности, которые мы так боимся упустить, те дела, с которыми мы так боимся не справиться, та работа, которую мы можем получить или потерять, окажут на наше психологическое благополучие гораздо-гораздо-гораздо меньший эффект, чем нам кажется».
Т. Крэбб. Безумно занят
http://econet.ru/
Метка: депрессия
Opettaja päätti puhua masennuksestaan teini-ikäisille oppilailleen.
Tarinoihin
Syksy 2008 ei tuntunut loppuvan ikinä.
Kello soi joka aamu varttia vaille seitsemän oululaisessa rintamamiestalossa. Usein mies kiirehti työmatkalle ja vaimo, äidinkielen opettaja Katri Rauanjoki hoiti kolmilapsisen perheen aamurutiinit: patisti vanhimmat pojat kouluun, ajoi kuopuksen päiväkotiin kaupungin toiselle laidalle ja jatkoi sitten työpaikalleen. Ensimmäinen oppitunti Pateniemen lukiossa alkoi 8.20.
Illalla lapsiperheen rumba jatkui: Ruokaa, läksyjä, lasten kuskaamista harrastuksiin. Pari kolme tuntia oppilaiden esseiden tarkistamista illassa, sunnuntaisin opetuksen suunnittelua.
”Siis aika tavallista lapsiperheen arkea, jossa molemmat vanhemmat käyvät töissä ja joka kuuluisi jaksaa. Mutta minä en jaksanut”, Katri Rauanjoki, 43, sanoo nyt.
Takana oli vuosi Eindhovenissa Hollannissa puolison työn vuoksi. Siellä Rauanjoki kirjoitti ensimmäistä romaaniaan Muuria. Hän oli odottanut innoissaan paluuta Suomeen ja tuttuun työpaikkaan, josta hän oli jäänyt äitiyslomalle kaksi vuotta aiemmin.
Se vain ei mennyt niin.
Ensin menivät unet, seuraavaksi hermot. Aamuisin Rauanjoki säpsähti hikisenä hereille neljän viiden aikaan. Tunne oli kuin viidakossa: kuole tai selviä.
”Ajatukset olivat triviaaleja. Useimmiten päässäni takoi, että olen unohtanut kopioida koulupapereita. Ei auttanut, vaikka yritin puhua itselleni järkeä.”
Pinna paloi lopulta mistä tahansa, vaikka siitä, että kaksivuotiaan kumisaappaiden pukeminen kesti.
”Raivosin ja sanoin rumasti, vaikka tiesin, että on väärin huutaa lapselle. Anteeksipyyntöni jäivät pinnallisiksi, koska koin, että huutoni oli oikeutettua. Ajattelin, että täytyihän lasten tajuta, että he ovat hitaita ja että tämä ei toimi.”
Rauanjoki ei jaksanut neuvotella mistään.
”Jäljellä olivat vain sisu ja aggressiot, ja jouduin käyttämään niitä selvitäkseni arjesta.”
Hän ajatteli, että tuleva syysloma auttaisi. Kun saisi levätä, ulkoilla, nukkua ja olla vain.
”Mutta satoi räntää, oli harmaa lokakuun lopun sää ja tuijotin ikkunasta ulos. Tuleva talvi alkoi todella pelottaa.”
Rauanjoki päätti hakea apua työterveyspsykologilta. Omasta mielestään hänellä oli stressin oireita ja niistä johtuva unettomuus. Ehkä keskustelu ja unilääkkeet auttaisivat.
”Mutta psykologi tekikin minulle masennustestin. Sen mukaan minulla oli keskivaikea masennus. Ensimmäinen kommenttini oli, että ei voi mitenkään pitää paikkaansa.”
Katri Rauanjoki kertaa kokemuksiaan keltaisessa puutalokodissaan Oulussa. Juuri nyt ei ole kiire, sillä kevään jatkunut vuorotteluvapaa antaa vapauksia. Tällä viikolla ilmestyy Rauanjoen toinen romaani, Jonain keväänä herään, joka pohjautuu omaan masennuskokemukseen.
”Kirjoitin, jotta en sanoisi itselleni myöhemmin, että liioittelen, ei se niin pahalta tuntunut.”
Masennusta kuvataan usein surulliseksi oloksi. Se on Rauanjoen mielestä väärin.
”Oikeasti se on lamaannuttava ja jopa kuolemaan johtava sairaus. Minä olin henkisesti aivan loppu, eikä siinä tilassa auta, että käy kävelyllä ja laittaa tekokynnet piristykseksi, kuten joku minua neuvoi.”
Sairaus tekee hyvin lyhytnäköiseksi, hän lisää.
”Ei silloin jaksa uskoa, että kevät tulee, viikkokin on pitkä aika. Silti haluan kertoa, että toivoa on.”
Mutta miksi Rauanjoki sairastui? Ehkä juuri siksi, että niin ei pitänyt käydä.
Rauanjoki oli aina ollut tekevä ja ahkera, pärjääjä. Vähän yli kymmenvuotiaana hän hoiti kuusi vuotta nuorempaa veljeään ja kulki pyörällä omin päin harrastuksiin.
Lapsuudenkodissa kiiteltiin, kun oli reipas eikä valittanut, ja ulospäin suuntautunut tyttö oppi helposti, miten kiitosta kerätään. Se onnistui, kun harrasti tanssia ja teatteria, oli mielellään esillä ja toi koulusta kotiin hyviä numeroita.
Rauanjoki valitsi opettajan ammatin isän jalanjäljissä, vaikka haaveili ryhtyvänsä toimittajaksi ja kirjailijaksi. Reippaasta tytöstä kasvoi reipas nainen, jonka elämään mahtui ison perheen ja työn lisäksi kirjoitusharrastus, kirjapiiri, tanssitunteja, vanhan talon remontointia, puutarhahommia, ystäville järjestettyjä päivällisiä ja matkoja. Kaikkea sitä ”tavallista” elämää, jota jaksaa kuka vain – tai niin hän ajatteli.
Rauanjoki oli aina inhonnut enminäjaksa-tyyppejä, valittajia ja velttoilijoita. Psykologin luona ajatus sairauslomasta tuntui aivan mahdottomalta.
”Että minäkö jäisin kotiin lepäämään? Olin 35-vuotias, aina rakastanut työtäni ja elämäni kunnossa, tai ainakin minun olisi pitänyt olla. Masennus tuntui minusta heikkoudelta, vaikka se oli sairaus.”
Rauanjoki antoi periksi vasta kuukauden mittaisella sairauslomalla. Hän istui päivät keinutuolissa, jaksoi vain hakea postin. Mielessä kävi ajatus, että mitä jos ei ikinä enää tokenisikaan.
”Ja vain pari päivää aiemmin olin sanonut, että en missään nimessä voi jäädä töistä pois sairastamaan”, hän hymähtää.
Rauanjoen romaanin päähenkilö Kerttukin on opettaja, mutta muuten oikeasta elämästä on siirtynyt kirjaan enemmän tuntoja kuin yksittäisiä tapahtumia.
Kirjassa Kerttu ei saa koulun rehtorilta sympatiaa sairauslomasta ilmoittaessaan, eikä ymmärrystä tule kollegoiltakaan. Hätäpäissään hän on melkein valmis perehdyttämään sijaisensa, vaikka on jo sairauslomalla.
Katri Rauanjoen työyhteisössä kaikki meni hienosti päinvastoin. Esimies kuunteli ja totesi, että nyt sinun on levättävä.
”Muut opettajat eivät tahtoneet uskoa, että jäin depression vuoksi lepäämään. Mutta nekin, jotka näin sanoivat, tukivat minua. Siitä olen kiitollinen, sillä monissa työyhteisöissä kytätään toisten paikkoja ja puhutaan pahaa.”
Hoidoksi Rauanjoki sai mielialalääkityksen ja psykoterapiaa – ei unilääkkeitä, vaikka oli itse kuvitellut niiden ratkaisevan tilanteen.
”Onnekseni sairaus todettiin, eikä tätä hoidettu esimerkiksi unettomuutena. Unilääkkeillä olisin luultavasti vain sinnitellyt pidempään ja sitten romahtanut täysin.”
Psykoterapiassa nousi yksi tärkeä havainto ylitse muiden:
”Tajusin, että en ole ollut itselleni arvokas. Olin luullut, että kukaan ei rakasta minua vaan ainoastaan minun tekojani. Esikoisena olin itse kehittänyt itselleni suorittajatytön mallin. Ajattelin, että reipas tyttö on hyvä tyttö, koska sillä tavalla sain kiitosta.”
Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana, ja yli puolella heistä sairaus uusii. Rauanjoki uskoo, että pärjäämiskulttuuriin kuuluva liika suorittaminen voi piillä monen sairauden taustalla. Eniten Rauanjoki yllättyi tajutessaan, että oli ollut masennukseen taipuvainen jo lapsesta asti. Sitä vain ei kukaan ollut huomannut hyvien suoritusten alta.
”Teini-ikäisenä minulla oli ahdistuksia ja itseinhoa. Niitä on varmasti jokaisella teinillä, mutta minun tunteeni olivat vahvoja, eikä niihin ollut mitään järjellistä syytä. Vaikka rakastin esiintymistä, inhosin omaa kehoani ja tunsin olevani mitätön. Normaalipainoisenakin koin olevani pullea.”
Hyvä koulumenestys helpotti ahdistusta, mutta kehnoja arvosanoja hänen oli mahdotonta sietää.
”Eräänä kevätpäivänä sain vähän huonomman arvosanan kokeista. Olin ahdistunut, enkä tiennyt, miten tuska helpottuisi. Keksin, että vaiennan sen fyysisesti. Menin kylmään rapakkoon seisomaan niin, että kengät kastuivat ja aloin palella.”
Rauanjoki palasi vain kuukauden levon jälkeen töihin. Vaikka toipuminen oli hädin tuskin käynnistynyt, tuntui hyvältä olla ihmisten ympäröimänä. Hän teki tärkeän päätöksen: hän puhuisi sairastumisestaan – oppilaillekin, jos nämä kysyisivät.
Isoja sanoja ja seikkaperäisiä selostuksia ei tarvittu. Oppilaille riitti, kun hän kertoi, ettei ole parhaissa voimissaan tai että talvi on ollut raskas.
”He reagoivat hienosti, ja monet yrittivät tsempata. Jotkut oppilaat alkoivat kertoa omasta pahoinvoinnistaan. Koenkin, että jakamalla olen tukenut myös oppilaita. Masennus on valitettavasti monen nuoren tai heidän läheisensä elämää. Minusta koulun tehtävä olisi olla osa apua.”
Omille lapsille riitti tieto, että äiti on vähän väsynyt ja nyt jonkin aikaa kotona lepäämässä.
”Eivät he minun sairauttani pelänneet, enemmänkin olivat huolissaan, mikä äidillä on. Mutta silloin he varmaan pelkäsivät, kun raivosin ja huusin.”
Rauanjoki sanoo olleensa aina avoin ja sosiaalinen. Silti masennuksesta kertominen on herättänyt muissa ihmetystä. Suomen mielenterveysseuran mukaan 70 prosenttia masennusta sairastavista haluaa salata tai peittää diagnoosinsa.
”Joskus ärsyttää, kun minulle sanotaan, että olet rohkea, kun puhut masennuksestasi. Mutta eihän puhumisessa ole mitään vaikeaa vaan siinä itse sairaudessa. Eniten vaati rohkeutta myöntää, että en jaksa. Osittain sen tunnustaminen jatkuu vieläkin.”
Toipumiseen kului nelisen vuotta. Terapiasta Rauanjoki sai loppuelämän läksyn: oli opeteltava nauttimaan tekemisestä kiitosta odottamatta, itsensä vuoksi. Oli aika keskittyä asioihin, jotka tuntuivat itselle tärkeiltä.
”Tiesin, että kirjoittaminen tekee minut onnelliseksi. Päätin siis keskittyä siihen.”
Lista elämän arvokkaimmista asioista on nykyisin lyhyt: kirjoittaminen, perhe, lepo. Rauanjoki erosi miehestään viisi vuotta sitten. Kaikkein tärkeintä ovat nyt pojat ja uusi avopuoliso. 9-, 14- ja 17-vuotiaiden lasten kanssa vietettyä yhteistä aikaa ei korvaa mikään.
”Parasta ovat tavalliset asiat: katsotaan elokuvia, leivotaan, pelataan lautapelejä, mennään mökille. Eivät ne unohtuneet masennuksen keskelläkään, mutta minulla ei vain ollut voimia niiden järjestämiseen.”
Mikä sitten muuttui verrattuna sairautta edeltävään aikaan? Oma suhtautuminen, ei mikään muu, Rauanjoki sanoo nyt.
”Kun jäin sairauslomalle, tuntui pahalta tajuta, että koulussa pärjättiin ilman minua. Enää ei tulisi mieleen ajatella noin.”
Herkästi innostuva joutuu silti vahtimaan itseään, jotta ei puuhastelisi liikaa. Tanssitunnit ja Tiffany-lasityöt vielä mahtuvat elämään, mutta blogin kirjoittaminen ja Netflix ei.
”En myöskään halua himokuntoilla viisi kertaa viikossa. Viikkosiivouksen ulkoistin lapsilleni. Komeroiden järjestely saa odottaa. Ei niitä kukaan tule katsomaan.”
Näistä en luovu
Kasvihuone
”Tämä on ensimmäinen vuosi, kun minulla on oma lasinen kasvihuone, mutta jo nyt se on tuottanut suunnattomasti iloa. Ikkunalaudat pursuavat taimia, joista osa on tavallisia tomaatteja ja chilejä, osa eksoottisempia lajeja. Poikani pyynnöstä yritämme kasvattaa muun muassa vesimeloneita.”
Tanssiminen
”Olen harrastanut montaa lajia, ja tällä hetkellä innostun itämaisesta tanssista ja flamenco burleskista. Musiikki ja tunne saavat minut heti liikkeelle!”
Metsä
”Minulle tulee levoton olo, jos en pitkään aikaan pääse metsään. Parasta siellä on olla yksin, kameran ja repun kanssa. Metsä on ruokaa aisteille ja alitajunnalle.”
http://www.hs.fi
Ашвагандха — средство для борьбы с усталостью.
Мы знаем, что йога помогает справиться с депрессией и усталостью. Но иногда бывают ситуации, когда даже выполнение упражнений на растяжение дается нам с трудом. В этом случае следует обратиться за помощью к целебной аюрведической траве Ашвагандхе, известной как «Индийский женьшень». Ашвагандха или «зимняя вишня» обеспечивает организм энергией, обладает ярко-выраженным омолаживающим эффектом, а также используется как успокаивающее средство.
Химические компоненты Ашвагандхи практически такие же, как и у женьшеня. Однако клинические исследования продемонстрировали превосходство Ашвагандхи перед «китайским родственником» как средство, обладающее лучшим успокаивающим эффектом.
Древние целители Аюрведы использовали Ашвагандху для лечения истощения, вызванного как физическим, так и умственным напряжением. Учеными доказано, что Ашвагандха предотвращает образование язвы, насыщает организм витамином C, повышает умственную и физическую работоспособность после перенесенных тяжелых заболеваний, травм и хирургических вмешательств, а также при астенических состояниях в период межсезонье, резком изменении погоды, при перемене климатических условий; замедляет процесс старения.
http://dayoga.ru
