Метка: депрессия

Tarinoihin
Anu Ipatilla on takanaan kolme vaikeaa toistuvan masennuksen 
jaksoa. Silti hän uskoo, että jonain päivänä masennus on historiaa.
Hääpäivä 15. toukokuuta 2015 ei ole Anu Ipatin, 42, elämän onnellisin päivä. Tosiasiassa Anu on masentunut. Ei kuitenkaan sen takia, että hän astuu rouvassäätyyn; onhan hän itse kosinut miestään ja halunnut jo vuosia naimisiin.
Häiden ajoitus ei ole onnistunut, koska toistuvaa masennusta sairastavan morsiamen olo on häiden alla huonontunut. Anu ei silti ole halunnut peruuttaa häitä, koska hääpäivää on siirretty jo kertaalleen, silloinkin masennuksen takia.
Kaksi viikkoa häiden jälkeen Anu kasaa ison määrän lääkkeitä vesilasiin. Teenkö minä tämän vai en, hän pohtii ja päättää sitten kulauttaa lääkkeet kurkkuunsa. Ensin Anu varmistaa, että hänen äitinsä hakee hänen tyttärensä tarhasta.
Kun äiti ja tyttö tulevat kotiin, Anu makaa hervottomana sängyssä. Kun hän yrittää nousta, hän putoaa polvilleen. Äiti soittaa ambulanssin, joka kiidättää Anun päivystykseen. ”Oletko tyytyväinen, ettet onnistunut aikeissasi?” kysyy sairaanhoitaja aamulla. ”En ole”, sanoo Anu.
Hän kokee olevansa ulkopuolinen omassa elämässään. Millään ei ole mitään väliä.

Keväällä 2011 elämä alkoi maistua hoitovapaalla olleesta Anusta pakkopullalta. Mikään ei innostanut, ja häntä väsytti. Väsymys johtui siitä, että Anun tytär valvotti häntä kaiket yöt. Se paheni, kun Anu palasi seuraavan vuoden vaihteessa töihin. Lopulta Anu oli niin uuvuksissa, että hän meni lääkärille. Vastaanotolla hän purskahti itkuun. Lääkäri huolestui ja pohti, olisiko kyse masennuksesta. Hän lähetti Anun psykiatrin juttusille, mutta tämä sitä mieltä, että Anu oli vain uupunut. Niin tai näin, Anu pyysi, että hänet irtisanottaisiin työstään. Vointi parani, kun työstressi jäi taakse.
Jo kahden kuukauden kuluttua Anu aloitti uudessa työssä, ammattikorkeakoulun opintoasiainsihteerinä. Syksyn mittaan voimat alkoivat jälleen uupua.
Keväällä työnkuva muuttui, ja Anun vastuulle tuli suuren konferenssin järjestäminen. Hän hoiti työn hyvin ja sai siitä kiitosta, mutta tästä huolimatta olo oli iloton. Eniten mieltä painoivat tyttären univaikeudet.
– Lapsen nukuttaminen ahdisti minua jo ennen iltaa. Soitin neuvolaan ja pyysin apua, mutta siellä ei ymmärretty tilanteen vakavuutta.
Sitten Anun päässä kilahti. Hän nosti tyttärensä kaulasta ilmaan, kun tämä vastusti päiväunille menoa. Anu säikähti käytöstään ja pyyteli lapselta anteeksi. Illalla hän toimi kuitenkin samalla tavalla, kun tyttö yritti kömpiä sängystä pois.
– Sanoin miehelleni, että en voi jatkaa näin. Pelkäsin, että vahingoitan lastamme.
Seuraavana aamuna Anu otti yhteyttä lastensuojeluun ja pyysi, että tyttö pääsisi turvaan äidiltään.

Anun elämän vaikein hetki oli lapsen jättäminen vastaanottokotiin, jossa tämä vietti kymmenen viikkoa. Vaikka hän tiesi tekevänsä oikein, se ei poistanut tuskaa, kun lapsi itki hänen peräänsä.
– Tärkeintä oli, että tyttö oli turvassa. En voinut luottaa itseeni, koska olin väsymyksestä sekaisin. Myös lastensuojeluväki sanoi, että tein oikean ratkaisun, vaikka harvemmin vanhemmat itse ymmärtävät ottaa heihin yhteyttä.
Anu yritti jatkaa työntekoa, mutta siitä ei tullut mitään. Työterveyslääkäri tulosti hänelle Auroran psykiatrisen sairaalan päivystysnumeron, mutta Anu ei jaksanut soittaa sinne, vaan kävi kotiin tultuaan lepäämään. Herättyään hän tarttui veitseen ja viilsi sillä käteensä.
– Siinä minä odotin verta valuen, että mieheni tulisi paikalle. Kun hän tuli, hän kauhistui, mitä olin mennyt tekemään.
Mies vei Anun terveyskeskuksen ensiapuun. ”Haluatko mielenterveyspuolelle hoitoon vai pärjäätkö kotona?” tiedusteli lääkäri. Anua kysymys ihmetytti: Olisi luullut lääkärille olevan itsestään selvää, että itsemurhayritys oli hätähuuto. Se kertoi, ettei hän pärjännyt kotona.
Seuraavan kuukauden Anu vietti Auroran sairaalan mielialahäiriökeskuksessa. Siellä diagnoosiksi kirjattiin keskivaikea masennus. Se muuttui toistuvaksi keskivaikeaksi masennukseksi, kun Anu kertoi olleensa masentunut jo aiemmin.

Kotiin palatessaan Anu voi vähän liiankin hyvin. Tämä johtui masennuslääkkeistä, jotka saattavat sopivaa annostusta etsittäessä nostaa olon jopa manian puolelle. Sairausloma jatkui joulukuun 2013 alkuun, mutta oli kuitenkin liian lyhyt.
– Olin töissä vain yhden päivän, sillä menin paniikkiin, kun työkaveri toi minulle pinkan papereita ja sähköpostini pullisteli meileistä. Kun seuraavana aamuna yritin lähteä töihin, minua ahdisti niin, etten saanut henkeä. Ei auttanut kuin soittaa lääkärille.
– Soitin myös äidilleni ja kerroin, että päässäni risteili taas itsetuhoisia ajatuksia. Hän rauhoitteli minua.
Tyttären kotiinpaluu vastaanottokodista paria kuukautta aiemmin oli sujunut hyvin. Vastaanottokodissa vietetty aika oli ollut hyväksi paitsi hänelle myös Anulle ja tytön isälle. Vanhemmat olivat saaneet levätä, ja tytöllä oli ollut alkujärkytyksestä selvittyään hauskaa muiden lasten kanssa.
Anu oli selittänyt tyttärelleen, mistä äidin sairaudessa oli kyse: mitä tapahtui, ja milloin tämä pääsisi kotiin. Myös nukkumisesta oli tullut helpompaa. Lisäksi lastensuojelu oli järjestänyt tytölle tukiperheen, jonka luona tyttö viettäisi viikonlopun kerran kuussa – jotta vanhemmat saisivat hengähtää vastedeskin.
– Tytön kanssa asiat olivat paremmalla tolalla, mutta vointini huononi työstressin takia. Uudenvuodenaattona palasin Auroran sairaalaan.
Anu vietti kolme viikkoa vuodeosastolla ja kaksi viikkoa päiväsairaalassa. Hänen olonsa koheni jälleen nopeasti.

Kesällä Anun vointi huononi vähäisemmän työmäärän ja tekemisen puutteen takia. Palattuaan syksyllä töihin Anu tunsi tapaamiseen lähtiessään niin kovaa ahdistusta, että hänen piti ottaa seinästä tukea. Lääkäri nosti hänen lääkitystään ja kirjoitti hänelle kuukauden sairauslomaa.
Sairauslomalla masennus kaikkosi, ja paluu töihin sujui jouhevasti. Sitten Anu sai tietää, että oli epävarmaa, jatkaisiko hän tulevaisuudessa samoissa hommissa. Myös työmäärä lisääntyi. Tämä aiheutti hätää ja stressiä, ja keväällä häiden lähestyessä masennus alkoi taas oireilla.
– Lääkäri ehdotti, että lääkkeeni vaihdettaisiin toiseen. Vaihto oli vikatikki, sillä uusi lääke ei sopinut minulle. Vointini vain huononi. Samanaikaisesti tyttäreni sairastui vesirokkoon, mutta en jaksanut huolehtia hänestä. Olin jälleen aivan uupunut.
Häiden jälkeisen itsemurhayrityksen jälkeen Anu vietti Auroran suljetulla osastolla kolme viikkoa. Tässä vaiheessa diagnoosi oli toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso. Vastaavia jaksoja oli ollut aiemmin kaksi, jouluna 2013 ja syksyllä 2014.
Nyt Anu pääsi mukaan itsemurhaa yrittäneille tarkoitettuun lyhytterapiaan, jossa opeteltiin tunnistamaan itsemurhakäyttäytymisen laukaisevia tekijöitä. Lisäksi tehtiin turvasuunnitelma, jonka tarkoituksena oli tukea selviytymisessä ja välttää uusi itsemurhayritys.
– Käänteentekevintä oli, että keskustelut kriisityöntekijän kanssa videoitiin. Video katsottiin seuraavalla käynnillä, ja sen kautta esiin tulleet asiat sisällytettiin turvasuunnitelmaan.
– Tein itselleni selviytymiskirjasen ja kirjoitin siihen kaiken, mitä päivän aikana pitää tehdä alkaen siitä, miten usein syön. Kirjoitin siihen myös kotipalvelun numeron, jotta saisin apua tarpeen tullen välittömästi. Lisäksi kirjoitin, että itsemurha ei ole vaihtoehto. Tämä lause osuu aina silmiini, kun tutkailen kirjasta.
Ollessaan  ensimmäistä kertaa sairaalahoidossa Anulle selvisi, että hän on erityisherkkä. Toinen potilas puhui asiasta ja osti hänelle lahjaksi erityisherkkyyttä käsittelevän kirjan.
– Olen aina tiennyt olevani herkkä ja pitänyt sitä vahvuutenani. Herkkyyteeni on kuitenkin liittynyt ylenpalttinen tunnollisuus ja se, että asetan muiden tarpeet omieni edelle. Lopulta tämä kääntyi minua vastaan ja johti osaltaan masentumiseen. En silti pidä tapahtunutta pahana, sillä masennus yrittää opettaa minulle jotakin, kuten olemaan terveesti itsekäs.
Anu oivalsi, että myös hänen tyttärensä on erityisherkkä ja oppi ymmärtämään tätä uudella tavalla.
– Hänen uniongelmansakin johtuivat osin erityisherkkyydestä. Tyttö säikkyi kovia ääniä, ja kun hän heräsi yksin yöllä, hän joutui paniikkiin. Nyt ymmärrämme toisiamme hyvin.
Anu pitää erityisherkkyytensä tiedostamista ensiaskeleena kuntoutumisen tiellä, vaikka masennusjaksoja on ollut useita. Hän on hyötynyt myös vuonna 2014 alkaneesta psykoterapiasta. Lisäksi hän on opetellut mindfulness-taitoja ja hakenut itsehoito-oppaista työkaluja masennuksesta irrottautumiseen.
– Kaiken tämän ansiosta olen oppinut, että vähän vähempikin riittää. Olen myös oppinut olemaan jämäkkä ja sanomaan ei. Tällä hetkellä oloni on hyvä ja tasainen.
Anu tahtoo uskoa, että vaikka masennus nostaisi jälleen päätään, jokin kerta on viimeinen kerta. Hän tietää myös omakohtaisesti, että ihminen on voimakkaampi kuin uskoisi.
– Aina olen löytänyt voimaa nousta masennuksen suosta ja jaksanut aloittaa alusta. En taatusti ole mikään poikkeus. Tosin olen perusluonteeltani varsin positiivinen ja ehkä juuri positiivisuuteni takia olen aina toipunut masennusjaksoista nopeasti.
Työelämään Anu suunnittelee palavaansa työkokeilun kautta. Työpaikalla Anun masennuksesta on tiedetty alusta asti, koska hän on puhunut siitä avoimesti.
– Työterveyslääkärin mukaan minusta saadaan täysin työkykyinen jonain päivänä. Tämä valaa uskoa tulevaan. Haaveenani on oman yrityksen perustaminen. Olen vakuuttunut, että minusta tulisi tosi hyvä ammattijärjestäjä. Saa nähdä, uskallanko ryhtyä tähän – ja jos uskallan, niin milloin uskallan.

Lue lisää Anusta: salaistavoimaa.omablogi.fi.

Joka viides on erityisherkkä

Erityisherkkä ihminen käsittelee havaintoja ja tietoa syvällisesti. Hän miettii eri vaihtoehtoja, vertaa tietoa aiempaan tietoon tai kokemuksiin ja yhdistää ulkoiset ja sisäiset havainnot kokonaisuudeksi.
– Erityisherkälle on tyypillistä myös se, että hän stressaantuu liiallisesta aistimus- tai tietomäärästä. Stressi voi saada hänet uuvuksiin, kertoo erityisherkkyyteen perehtynyt psykologi ja kouluttaja Heli Heiskanen.
Erityisherkän tunnetilat ovat voimakkaita. Lisäksi hän kokee äänet, hajut ja maut vahvasti. Sama koskee värejä, valoja ja liikkeitä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että erityisherkkä kärsii suuresti esimerkiksi kovista ja epämiellyttävistä äänistä.
– Erityisherkän aistit eivät ole paremmat kuin muilla, vaan kyse on hermoston herkästä reagoinnista.
Erityisherkkyyteen liittyy tunnollisuutta, jopa ylikorostuneesti. Tämä voi näkyä myös uusien asioiden, ihmisten ja paikkojen jännittämisenä. Säikkyminen on yleistä, kuten myös univaikeudet, sillä ylivirittynyt hermojärjestelmä karkottaa unen.
– Selvimmin erityisherkkyys näkyy pienessä lapsessa, joka ei osaa peittää ja suojata reaktioitaan. Jos erityisherkkään lapseen suhtaudutaan kielteisesti eikä hän saa riittävästi tukea ja ymmärrystä, tämä voi johtaa aikuisiällä huonommuuden tunteisiin ja taipuvaisuuteen ylikuormittaa itsensä.
– Ylikuormittuneessa tilassa aistiherkkyydet korostuvat, mistä voi koitua erilaista haittaa. Erityisherkän ikävät kokemukset lapsuudessa tai myöhemminkin voivat johtaa joskus jopa mielenterveysongelmiin, kuten masennukseen. Masennus on kuitenkin monen tekijän summa, eikä erityisherkkyys itsessään aiheuta mitään sairauksia.
Heiskanen korostaa, että erityisherkkyys ei ole vika eikä sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus. Tämä ominaisuus on noin 20 prosentilla väestöstä.
– Suurin osa erityisherkistä on introvertteja eli sisäänpäin suuntautuneita, ujoja ja varauksellisia, mutta noin 30 prosenttia on ekstroverttejä. Usein perheessä on useampi erityisherkkä, sillä on vahvoja viitteitä siitä, että erityisherkkyys on perinnöllistä.
Jos erityisherkkyyteen liittyvät asiat mietityttävät, Heiskanen kehottaa hakemaan asiasta tietoa alan kirjallisuudesta. Lisäksi tarjolla on erityisherkille tarkoitettuja kursseja, joita hän itsekin järjestää. Muita erityisherkkiä tapaa Suomen erityisherkkien yhdistyksen kautta.
– Jos erityisherkkyyteen liittyy alakuloa, uupumusta, unettomuutta tai masennusta, kannattaa kääntyä lääkärin puoleen. Avuksi voidaan harkita lääkitystä tai psykoterapiaa. Myös käynnistä psykologin juttusilla voi olla hyötyä.

Teksti: Maarit Vuoristo

http://www.apu.fi