Метка: творчество

Опубликовано от — Оставить комментарий

Зинаида Миркина. О Ёлке.

Kuvahaun tulos haulle Зинаида Миркина, Григорий Померанц. О Ёлке.Мне давно хотелось, а сейчас стало как-то необходимо написать о моей Ёлке. Что она для меня такое? Почему так невозможно не строить Ее?
Когда-то, 56 лет назад (в 45-м году), со мной произошло нечто, о чем я много раз говорила. И все же скажу еще раз: Ель перед моим балконом на даче вспыхнула Фаворским светом. О том, что такое Фаворский свет, я узнала гораздо позже. А тогда я увидела его, не зная, что это так называется.
После огромного страдания, вернее, во время страдания, захлебываясь от всех душивших меня «проклятых вопросов», я вдруг увидела Ель всю в огнях. Это было после грозы. Взошло солнце, и сотни, мириады капель вспыхнули невероятным, прожигающим всю душу светом. И вот, в единый миг душа переросла свое страдание, переросла все вопросы, в которых только что тонула. Что-то произошло в душе такое, чего представить себе раньше я никогда не смогла бы. Возможно, так бывает, когда из куколки вылетает бабочка. Душа из скукоженного комочка превратилась вдруг в крылатое существо, и иначе, чем преображением, это не назовешь.
Много позже, когда я увидела и очень полюбила икону Феофана Грека «Преображение», я там узнала все, что произошло со мной.
По бокам иконы идут четыре человека, Иисус и три ученика. Он хочет показать им нечто, что знает сам и чего не знают они – Просиявшую Истину.
Где она? Они смотрят на Иисуса. Они оглядываются по сторонам. Но вот Гора. На Горе Иисус, который просиял .
А ученики? Что с ними? Они, как планеты, сорвавшиеся со своих орбит. Они перевернуты. Они, кажется, потеряли всякие ориентиры в пространстве и во времени. Никто из них на Иисуса уже не смотрит. На него невозможно смотреть. Его свет прожег их, ослепил. У одного из них глаза совсем закрыты. У двух других открыты, но они смотрят не на Иисуса. Они смотрят внутрь себя. Ибо Истина видна только там – внутри. Свет, прожегший их, открыл им их же Глубину, ввел в эту Глубину, показал, что она есть. Внутри нас есть источник света . Просиявший Иисус открыл им этот источник в них самих, прожег вход в Глубину, всегда свою собственную и в то же время не только свою. Она одна на всех. Ты либо вошел туда, либо нет. Если вошел – встретился там с другими, понял, что мы едины.
У всех ветвей дерева – один ствол; у всех наших органов – ушей, глаз и т. п. – одна кровь, одно сердце – единый организм. Тот, кто вошел в единую для всех Глубину, нашел Бога – то, в чем мы едины. Наша целостность, включающая все и всех в себя – вот Он, Бог. Всем открытая тайна, которая всегда остается Тайной, ибо существует только на последней Глубине. Там сияет. Туда зовет.
Я упала на колени. И когда встала с колен, знала: Творец этой красоты совершенен . Мы не отдельные разорванные частицы, мы составляем нечто целое. У нас есть общее Сердце. В мире есть величайшая Гармония. И сердце мое, мое маленькое настрадавшееся сердце забыло о своем страдании и трепетало, как струна под пальцами величайшего арфиста: «Только прикоснись! Весь мой смысл в том, чтобы быть Твоей Арфой!»
Елка в моем доме – с моих восьми лет, когда ее разрешили советским детям. А моя любовь к елке началась, кажется, с двух лет. Трудно поверить, но я помню, как меня поднесли к наряженной серебристо-зелеными шарами елочке нашей соседки тети Шуры. Елочка маленькая, стояла на столе. Мама держит меня на руках, а я тянусь, выскальзываю из маминых рук за шаром. Зачарована совершенно. Наверное, ору, чтобы мне дали шар. И добрая тетя Шура снимает с елки чудо из чудес и протягивает мне. И я мгновенно затихаю. И вдруг – шар выскальзывает из ручонок и разбивается на мириады сверкающих дрожащих осколков. Новый крик, но он мгновенно прерывается. Мама рассказывала, что была потрясена, как я моментально затихла, прикованная взглядом к дрожащим переливающимся осколкам на полу.
Вот еще с тех пор – моя любовь к елке. Потом, у подружек, я видела игрушки из детства их родителей (у мамы, к сожалению, все пропало в Гражданскую войну).
Серебряная картонажная рыбка… Она была поистине той самой золотой рыбкой, которая исполняла все заветные желания, сама была заветным желанием, точно знала, что душе нужно, и вела в какое-то неведомое сверкание.
Вела, вела от двух до девятнадцати лет. По каким мытарствам вела!.. И вот привела к Той преобразившей меня вспыхнувшей Ёлке…
Мытарства не кончились. Они стали еще во сто раз больше. Но это было уже нечто совсем другое – сознательное и осмысленное. Смысл жизни был найден. Бог стал реальностью, постигаемой только в опыте глубочайшего сердца.
И вот, начались мои Ёлки (не сразу… надо было еще пять лет пролежать парализованной, а потом встать, но – начались). Точно я получила задание показать , собрать и показать ту внутреннюю гармонию мира, которую душа моя знала . Собрать осколки, разбросанные на поверхности, и соединить в единое целое, дать Образ.
Что такое Небесный Иерусалим? Это глубинная реальность, которая, как солнце густыми тучами, закрыта нашими иллюзиями – проекциями нашего эго.
Небесный Иерусалим – это внутренний Свет, который не нуждается ни в чем внешнем. «Ни солнца, ни луны там не будет, ибо Господь Бог – светильник их». Это тот незаходящий свет, который сам является своим источником и сам из себя черпает силы. Небесный Иерусалим, Небесный Град, в котором «Бог отрет каждую слезу с очей их, и ни болезней, ни смерти больше не будет, ибо прежнее прошло, миновало».
Эти последние слова Апокалипсиса всегда переворачивали мне душу. И я знала, что это правда, правда, правда!
Небесный Иерусалим светится внутри всегда . Освободить его от тьмы, скрывающей это свечение, сорвать завесу, дать просверкать нетленному среди тленного мира – вот моя задача. Вот что я делаю, когда создаю мою Ёлку.
Ни одного случайного штриха. Ни одной случайно повешенной ниточки дождя. Каждая игрушка, каждая дождинка, каждый оттенок света должны найти свое точное место, соотнесенное с тем, которое у всего есть внутри, в невидимой глазам первооснове жизни.
Сказка? Сказку рассказывает мне сама Ёлка, ибо все на ней говорит.
Бог есть Слово? Да. Но это Слово говорит только глубине души. Уши его не слышат, но душа слышит и получает задание перевести это Слово с языка беззвучного на язык звучащий. Озвучить свет.
И еще.
Сражение света с Болью. Свет восходит изнутри наружу. А здесь – Боль. Царство Боли. Каждый год она новая, своя, конкретная. И свет падает на эту Боль, как на дождевые капли на ели или на темень леса. Или – куда бы он ни упал, начинается сражение, которое может превратиться в любовные объятия – в ликование; а может и не превратиться.
Сражение с Болью. Свет должен просквозить вот эту сегодняшнюю боль, растворить ее, сразить. Завтра будет другая, и будет новое сражение. Свет все тот же, а боль – новая. Да и свет всегда новый. Просто он никогда не тускнеет, но в каждом новом повороте вновь вспыхивает все тот же вечный Свет и творит новое Действо.
Вот это Действо с массой конкретных подробностей, это – новый поворот луча во тьме – новая сказка. Новый путь странника через лабиринты тьмы, новая мистерия, ибо это всегда мистерия – вход в тайну.
Жизнь таинственна, ибо бездонна. Ощущение бездонности, в которой вечно блуждает и никогда не заблудится Свет, – это ощущение и есть счастье.
Всегда трудное счастье, ибо находиться в Бездне всегда нелегко. Но ощущать Бездну и ощущать собственное сердце – это одно и то же. Сердце бездонно. И тот, в ком полностью пробудилось сердце, чувствует великое ликование, ибо внутри этой бездны – Свет.
3, 18 апреля 2001 года
Опубликовано от — Оставить комментарий

Kun burnout sumensi koko elämän, Anne Kassimäki, 37, pakotti itsensä rakkaan harrastuksen pariin ja toipui

Anne Kassimäki istuu tyhjällä näyttämöllä.Teatteriharrastus oli Anne Kassimäelle tie ulos uupumuksen kierteestä. Lavalla hän sai hetken olla joku muu kuin se väsynyt, vähän tyhmistynyt Anne. Taiteen on useissa tutkimuksissa osoitettu ennaltaehkäisevän sairauksia, edistävän toipumista ja jopa vähentävän tarvittavien lääkkeiden määrää.
Ensimmäinen merkki oli puheen muuttuminen änkytykseksi. Sitten Anne Kassimäki huomasi unohtelevansa yksinkertaisia asioita, kuten missä on työpaikan wc.
Työkseen Anne Kassimäki, 37, hoitaa suuren yrityksen asiakaskontakteja.
Kun hän sairastui ensimmäisen kerran burnoutiin, hän soitti työtoverinsa pakottamana lääkärille. Heti kun työkaveri poistui huoneesta, Kassimäki peruutti juuri varaamansa vastaanottoajan. Oli ylivoimaisen vaikeaa myöntää, että hän tarvitsi apua. Lopulta vaihtoehtoja ei enää ollut.
Mennessään asiakastapaamiseen hän huomasi, ettei osannut ajaa Helsingistä Lahteen. Silloin oli pakko pysähtyä moottoritien laitaan ja soittaa apua.

Ajatukset meni ihan lumipalloksi ja puuroksi.

Kassimäen burnout uusi vielä kahdesti. Vaikka hän oppi tunnistamaan uupumisen oireet, silti ne aina yllättivät.
– Toisella kerralla vaan tajusin, että nyt ahdistaa taas. Änkytän ja sekoilen ja unohdan koko ajan asioita. Mietin vain, että olenkohan mä koskaan parantunutkaan.
Puhelias Kassimäki alkoi pelätä yhteisiä keskusteluja, koska joku olisi saattanut kysyä asioita, joihin hän ei tiennyt vastausta.
– Ajatukset meni ihan lumipalloksi ja puuroksi, Anne Kassimäki muistelee.
Myös henkilökohtainen hygienia unohtui, eikä Kassimäki harjannut pörröistä tukkaansa viikkoihin.

Anne Kassimäki on vetänyt pitkät hiuksensa kasvojensa eteen.
Kuva: Yle / Mira Pelo

“Teatterissa sain lomaa mun omasta elämästä”

Harrastajateatterissa Kassimäki oli viihtynyt jo lapsuudenmaisemissaan Pohjois-Karjalassa, mutta harrastus oli ajautunut taka-alalle. Toivuttuaan ensimmäisestä burnoutista hän etsi kotipaikkakunnaltaan Vantaalta harrastajateatterin ja pyysi päästä mukaan.
Teatterissa hän saattoi unohtaa arjen vaikeudet, suorittamispakon ja muut paineet.
– Teatterilla mä sain olla ihan joku muu kuin se väsynyt Anne, joka oli vähän tyhmistynyt, koska ei osannut reagoida ja jolla meni aivot solmuun. Joko se toinen ihminen oli upea kaunotar tai joku vihainen mieshahmo. Mutta se ei ollut väsynyt ja uupunut. Mä sain lomaa mun omasta elämästä.

Anne Kassimäki teatterin puvustossa.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Kassimäki sai burnoutiinsa kaikki tavanomaiset hoidot. Sairauslomasta ja mielialalääkkeistä huolimatta hän käpertyi helposti sohvanpohjalle, koska jo pelkkä kaupassakäynti saattoi laukaista paniikkikohtauksen. Yhden sellaisen jälkeen hän päätti, ettei menisi enää edes teatteriin.

Kun tulin teatterilta, mulla oli pitkän aikaa kevyen rento olo.

Onneksi puoliso ymmärsi, että teatteri oli ainoa paikka, josta palatessaan Kassimäki oli hyväntuulinen. Siksi hän suostutteli Kassimäen lähtemään näytelmäharjoituksiin ja lupasi viedä ja hakea tämän. Itkuinen Kassimäki yritti estellä, mutta suostui.
– Kun tulin sieltä, mulla oli pitkän aikaa kevyen rento olo. Ei ollut enää sellainen ahdistunut ja puristava tunne. Kotona mä itkin sitä onnellisuutta ja myöskin sitä, että mä haluan eroon tästä sairaudesta. Halusin takaisin teatterille, olla iloinen ja nauttia siitä.
Näytteleminen ja harrastajateatteritoiminta merkitsivät Kassimäelle pääsyä pois uupumuksen kehästä. Hän on miettinyt, että koska on luonteeltaan sähäkkä ja ulospäinsuuntautunut, hän oli kahminut itselleen liikaa velvollisuuksia niin työ- kuin vapaa-ajallaan.

Anne Kassimäki seisoo Navetta-teatterin seinustalla vihreän sateenvarjon alla.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Taide ennaltaehkäisee sairauksia ja edistää toipumista

Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi 11. marraskuuta 2019 raportin taiteiden merkityksestä ihmisten terveydelle ja hyvinvoinnille. Raportti on laatuaan ensimmäinen ja se osoittaa hyvin konkreettisesti, kuinka taide lisää ihmisten hyvinvointia, ennaltaehkäisee sairauksia sekä edistää toipumista.
Raportin julkistamisen yhteydessä Debs Teale kertoi oman tarinansa. Hän oli sairastanut kroonista masennusta koko aikuiselämänsä, ja joutui ottamaan mielenterveysongelmiinsa päivittäin 21 eri lääkettä. Kun Teale löysi terveysaseman vastaanotolta esitteen taidekurssista, hän päätti tarttua siihen. Omien sanojensa mukaan jotain hänen sisällään tapahtui, kun hän tarttui pensseliin ja maaleihin. Nyt Teale on ollut ilman lääkkeitä seitsemän vuotta ja hän hän on kiertänyt laajasti ympäri Britanniaa kertomassa kokemuksistaan.
Lue myös: Keskoset toipuvat nopeammin musiikkia kuunnellen, tanssi voi kuntouttaa Parkinson-potilaita – WHO:n raportti kertoo, kuinka taide voi hoitaa sairauksia

Debs Tealen ja Anne Kassimäen kokemukset taiteen parantavasta voimasta saavat tukea myös Lääkäriliiton toiminnanjohtaja Kati Myllymäeltä.
Myllymäen kiinnostus taiteen käyttöön terveydenhoidossa lähti konkreettisesta potilastyöstä. Kun vastaanottohuoneen seinällä oli taideteos tai kuva, monet potilaat ja omaiset ryhtyivät keskustelemaan siitä.
– Kuvat ja musiikki auttavat ihmistä sanoittamaan omaa kipuaan tai pelkoa ja ahdistusta.
Myös lääkärin on helpompaa lähestyä vaikeita aiheita taiteen kautta.
– Esimerkiksi jos lääkäri kysyy potilaalta, että pelkäätkö kuolemaa, niin kyllähän se tulee aika lailla päin näköä, toteaa Myllymäki.

Anne Kassimäki seisoo Navetta-teatterin seinustalla.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Myös sängyn pohjalta koettu taide auttaa

Taiteen käyttö osana terveydenhuoltoa ei tarkoita, että potilaan tarvitsisi olla kulttuurin suhteen aktiivinen. Kaikille se ei ole edes mahdollista. Ihmisellä pitäisi kuitenkin myös sairastuttuaan tai jouduttuaan laitoshoitoon olla mahdollisuus nauttia niistä asioista, joista hän terveenäkin on nauttinut. Siksi kulttuurin toimijoiden on tultava osaksi terveydenhoitoa.

Hoitajat päättävät liian usein, millaisesta kulttuurista vanhukset pitävät.

Tärkeää on myös kuunnella, mikä on kunkin potilaan oma kiinnostuksen kohde. Yhdelle se voi olla käsillä tekeminen, toiselle laulaminen. Joku saa voimaa uppoutumalla kirjojen tarinoihin, toinen taas löytää digimaailmasta oman pelikenttänsä.
– Esimerkiksi vanhusten hoitokodeissa hoitajat päättävät liian usein ja liian stereotyyppisesti, millaisesta kulttuurista vanhukset pitävät, sanoo Taideyliopiston Arts Equal -hankkeen varajohtaja Kai Lehikoinen.
Arts Equal -hankkeessa on tutkittu, miten taide ja kulttuuri julkisina palveluina voisivat lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa ja hyvinvointia 2020-luvun Suomessa.

Anne Kassimäki seisoo Navetta-teatterin seinustalla.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Ajatukset pois kivusta ja pahasta olosta

Taiteen ja sairaanhoidon yhteys ei ole uutta, vaan siinä palataan lääketieteen alkujuurille. Kun käytössä ei ollut lääkkeitä tai muita tehokkaita hoitovälineitä ajateltiin, että kauneus ja taide parantavat viemällä ajatukset pois omasta kivusta tai pahasta olosta. Siksi myös sairaalat pyrittiin sijoittamaan kauniiseen ympäristöön, jossa oli riittävästi raitista ilmaa ja hyvää ruokaa.
– Kaikki ihmiset tarvitsevat ympäristön visuaalisuutta ja siihen kuuluu myös akustinen taide, musiikki. Hoitajien ja lääkäreiden puukenkien kopse muovimatolla tai laitteiden yksitoikkoinen surina ja piipitys eivät ole akustisesti kaikkein rauhoittavimpia elementtejä, Myllymäki toteaa.

Sitä miettii, miksi sairaaloista on tullut niin steriilin valkoisia.

Myllymäki viittaa tutkimuksiin, joissa musiikki on auttanut saamaan yhteyden aivohalvauspotilaaseen ja kuinka dementit tunnistavat lapsuutensa laulut. Myös siitä on tutkimusnäyttöä, että tietyiltä potilaita voidaan vähentää psyykenlääkkeitä ja kipulääkkeitä, jos ympäristössä on tarjolla taidetta, väriä tai luontonäkymä.
– Kun tiedetään, mitkä värit rauhoittavat ja mitkä ahdistavat, niin sitä miettii, miksi sairaaloista on tullut niin steriilin valkoisia, ja miksi lääkärillä on valkoinen takki, pohtii Myllymäki.

Anne Kassimäki seisoo Navetta-teatterin seinustalla.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Taidehankinnat vai hoitajien palkat?

Moni uusi sairaala on ottanut taidehankinnat mukaan jo suunnitteluvaiheessa. Hienoimpia esimerkkejä ovat Uusi lastensairaala ja Mikkelin sairaala-alueen Perhetalo.
Taloudellisesti tiukkoina aikoina ei ole kuitenkaan helppo perustella, miksi rahaa käytetään taidehankintoihin eikä esimerkiksi hoitajien palkkoihin. Näin oli myös Mikkelissä, mutta potilaspalaute oli toisenlaista, kertoo Myllymäki.

Onhan se inhottava ajatus, että tuijotat valkoista kattoa ja odotat, milloin alkaa oksettaa.

Kun päiväsairaalassa keksittiin laittaa savolaisia luontokuvia huoneisiin, joissa dialyysi- ja syöpäpotilaiden olivat tiputuksessa, potilaat kokivat niiden helpottavan omaa oloaan.
– Onhan se inhottava ajatus, että tuijotat valkoista kattoa ja odotat, että milloin tulee paha olo ja alkaa oksettaa. Ja kun sinne tuli näyttelijä lukemaan runoja, niin potilaat halusivat seuraavallakin kerralla tulla hoitoon heidän kanssaan samaan aikaan, kuvailee Myllymäki.
Kai Lehikoinen nostaa esiin vauvasirkustoiminnan, joka on ollut käytössä Pirkanmaan sairaanhoitopiirissä. Neuvoloiden kautta on tarkoitus tunnistaa sellaisia vanhempia tai perheitä, joissa side aikuisen ja lapsen välillä ei ole paras mahdollinen.
– Vauvasirkuksessa haetaan akrobatian ja leikin kautta yhdessä tekemistä ja vaikka ymmärrystä siitä, että lapsi ei heti hajoa, kertoo Lehikoinen.

“Koska saan tehdä sitä mitä rakastan, olen voimakkaampi ja vahvempi myös töissä”

Teatteriharrastus on rentoa ja paineetonta, mutta siitä huolimatta kaikki tekevät parhaansa.
– Teatterissa moka on lahja, kiteyttää Kassimäki.
Kassimäelle teatteri on antanut paljon voimaa ja vahvuutta olla oma itsensä.
– Koska saan tehdä siellä sitä mitä rakastan, olen voimakkaampi ja vahvempi myös töissä ja kotona, hän summaa.

Anne Kassimäki hymyilee tiivissä kasvokuvassa.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Teatterin lisäksi Kassimäki harrastaa kauhuperformansseja. Hän kuuluu After Dark –ryhmään, joka rakentaa kauhuesityksiä. Kassimäki on aina tykännyt seurata ihmisten reaktioita.
Liikkuessaan esityksissä vampyyrina tai muuna hirviönä hän pääsee näkemään, miten tuntemattomat ihmiset ilmaisevat pelkoa. Joku tarttuu kädestä kiinni, toinen ei reagoi millään tavalla.
– Pelon tunne on monelle aika vieras. Mä en pelkää että mun burnout enää uusii, mutta mä tiedostan, että se on minussa. Sanotaan, että mä vähän jännitän sitä.

Työ, koti ja harrastus tasapainottaa toisiaan.

Keskittyminen itselle tärkeimpään harrastukseen auttoi saamaan palikat paikalleen Kassimäen elämässä. Harrastus alkoi tukea hyvinvointia ja myös työelämää.
– Kyllä mä väitän, että aina teatteriproggiksen edetessä olen jaksavampi, voimallisempi ja innokkaampi koska työ, koti ja harrastus tasapainottaa toisiaan.
Lue myös: Luovat harrastukset parantavat terveyttäsi – tässä neljä lajia, joista jokainen voi napata tutkitut terveyshyödyt

Anne Kassimäki seisoo Navetta-teatterin seinustalla.
Kuva: Yle / Mira Pelo

Taide parantaa, mutta toisin kuin pilleri

– Taide ei toimi kuten täsmälääke, että otetaan pilleri taidetta, niin se toimii. Sen pitää lähteä vapaaehtoisuuden pohjalta, muistuttaa Lehikoinen.
Tarvitaan myös lisää tutkimusta siitä, mitkä ovat niitä konkreettisia mekanismeja, joilla taide vahvistaa terveyttä ja hyvinvointia, Lehikoinen toteaa.
– Onko se sosiaalisuus, onko se luova toiminta vai niiden yhdistelmä?

Voisi ajatella kulttuuri- ja taidesuositusta Käypä hoito -suositusten sijaan.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kiinnostusta asian tutkimiseen on. Myös siksi, että ennaltaehkäisevat toimenpiteet ovat yleensä halvempia kuin korjaavat toimenpiteet. Tarvitaan kuitenkin hurjasti lisää täsmätutkimusta, jotta taideulottuvuus saataisiin mukaan Käypä hoito -suosituksiin.
– Sinne halutaan niin paljon asioita. Ehkä voisi ajatella jotain yleisempää kulttuuri- ja taidesuositusta sen sijaan, että se upotettaisiin näihin hyvin yksityiskohtaisiin ja tautikohtaisiin Käypä hoito suosituksiin, sanoo lääkäriliiton Myllymäki.
Lehikoinen pitää WHO:n raporttia yhtenä osoituksena siitä, että on tapahtunut iso muutos ajattelussa, mitä terveys on. Nyt lähestytään uudestaan WHO:n määritelmää vuodelta 1948, jossa terveys ymmärretään fyysisenä, psyykkisenä ja sosiaalisena hyvinvointina eikä vain sairauden tai heikkouden poissaolona. Terveys nähdään elämän voimavarana.
Mutta tietysti asia on kiinni myös paikallistason toimijoista: lääkäreistä, hoitajista, omaisista ja sosiaalityöntekijöistä. Mikä on heidän suhtautumisensa taiteeseen ja kulttuuriin?
yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Ainakin minusta jää kaunis ruumis.

Mielimaissa-projekti pyrkii laajentamaan masennukseen liittyviä mielikuvia ja tarjoamaan vertaistukea sairastuneille.

Alkusyksyn aurinko paistaa Aurajokeen, käytävästä kaikuvat koululaisten äänet. Aboa Vetus & Ars Nova -museon pienen Omatilan seinillä roikkuu neljä valokuvaa.
Ensimmäisessä kuvassa alaston mies seisoo keskellä mustaksi maalattua huonetta ja katsoo suoraan kameraan. Kuva nimi on Jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.

Jari Nieminen: ”Jos tämä on viimeinen vuoteni, niin ainakin minusta jää kaunis ruumis.” (KUVA: Vesa Tyni)

”Minulla oli hyvin, hyvin synkkä vaihe, jolloin aloin systemaattisesti harkita itsemurhaa”, kertoo Jari Nieminen, kuvan mies ja Mielimaissa-projektin alullepanija, joka työskentelee museossa graafikkona.
Ensimmäisen kerran Niemisellä diagnosoitiin vakava masennus vuonna 2014. Kesällä 2016 masennus tiukensi otettaan ja Nieminen asetti elämälleen takarajan: 30. syyskuuta 2017, Niemisen 35-vuotissyntymäpäivä.
Jos hän ei siihen mennessä saisi elämää maistumaan elämisen arvoiselta hän tappaisi itsensä.
”Palasin takaisin hoidon piiriin ja otin vastaan kaiken avun minkä sain”, Nieminen sanoo. ”Kävin terapiassa ja vertaistuessa ja tein hyvin systemaattisesti töitä sen eteen, että saisin homman niin sanotusti taas toimimaan.”
Työ kannatti ja olo parani. 35-vuotissyntymäpäivän lähestyessä Nieminen alkoi suunnitella tapaa, jolla muistaa käytyä kamppailua.
Muotokuva tuntui hyvältä ajatukselta, joten Nieminen otti yhteyttä useampaan valokuvaajaan ja kertoi heille tarinansa. Yksi heistä oli Vesa Tyni, jonka kanssa yhteinen sävel löytyi välittömästi.
Tynille aihe oli läheinen siksikin, että hänen mentoroitavanaan ollut valokuvaaja oli tappanut itsensä noin vuotta aikaisemmin.
Tyni ehdotti hankkeen laajentamista yhdestä muotokuvasta useamman ihmisen tarinoita kertovaksi projektiksi. Niemisen mielestä ajatus oli hyvä.
”Jokainen, joka sairastuu masennukseen, kokee sen hyvin eri tavalla”, Nieminen sanoo. ”Halusimme näyttää ihmisille millaista se on: mitä sairastava ihminen oikeastaan kokee.”
Jari Niemiselle masennus tarkoitti sitä, että aiemmin iloa tuottaneet, rakkaat ja tärkeät asiat eivät tuntuneet enää miltään. Näin ollen Niemisen muotokuvassa huone täytettiin näillä hänelle merkityksellisillä asioilla ja maalattiin ne mustiksi.
Alasti Nieminen on kuvassa siksi, että masennuksen myötä hän alkoi käydä ”hyvin tavoitteellisesti” kuntosalilla.
”Yritin hakea onnistumisen tunteita mistä tahansa, koska en saanut niitä enää mistään.”
Omatilan päätyseinällä näkyy toisenlainen tarina. Kuvassa noin kolmekymppinen nainen seisoo bussipysäkin edessä kädessään läpinäkyvä muovipussi, jossa on yksi punainen karamelli.
Nainen katsoo suoraan kameraan, mutta hänen takanaan kuusi kasvoja myöten punaisiin trikooasuihin pukeutunutta hahmoa mittailee häntä.

Ida: ”Nuo muut varmasti inhoavat minua.” (KUVA: Vesa Tyni)

Naisen nimi on Ida, ja hän on kärsinyt mielenterveysongelmista hyvin nuoresta asti.
”Ida kokee, että muut ihmiset tuomitsevat hänet, että hänestä ei pidetä, että hän on huonompi kuin muut”, Nieminen kertoo. ”Siksi päädyimme tekemään kuvan tilanteesta, jossa Ida on bussipysäkillä, eli pakotettu olemaan ihmisten kanssa, ja ympäröimme hänet tällaisilla kasvottomilla, mittailevilla ja tuomitsevilla hahmoilla.”
Valokuvan viereen on ripustettu Idan tarina tekstimuodossa. Samanlainen teksti löytyy kolmen muunkin kuvan vierestä. Suomen kielen ja äidinkielen opettaja ja toimittaja Tuomo Polo on koostanut tekstit Niemisen ja Tynin tekemien haastattelunauhojen perusteella.
”Olin alle kouluikäinen ja minulla oli kioskilta ostettu karkkipussi, josta söin viimeisen karkin”, Idan tarinassa lukee. ”Siitä seurasi valtava itseinhon tunne. Söin viimeisen – olen ahne ja inhottava ihminen. Sen jälkeen itseinho on seurannut minua koko ajan.”
Ida kertoo ylipainostaan, pakkomielteistään, itsetuhoisista ajatuksistaan ja vaikeuksistaan saada hyvää hoitoa.
”Idasta on aikuisiältä valokuvia vain vähän”, Nieminen kertoo. ”Huolimatta siitä, miten paljon hän kammoksuu kameroita hän halusi olla tässä mukana. Hän koki, että tämä on niin tärkeä juttu.”
Viereisellä seinällä on kaksi kuvaa. Noin kuusikymppinen Ari-Pekka makaa lattialla ilman housuja, pukeutuneena farkkupaitaan ja vaippoihin. Hänen vatsansa päällä lepää lisko, kissa haistelee kättä. Lattia on peitetty remonttipahvein.

Ari-Pekka: ”Ei huvita nousta ylös.” (KUVA: Vesa Tyni)

Ari-Pekka on ollut sairas lähes parinkymmenen vuoden ajan. 2000-luvun alussa hänellä todettiin eturauhassyöpä, ja sen parannuttua virtsarakon syöpä, jonka vuoksi hän joutuu käyttämään katetria ja vaippoja. Lisäksi hänen kätensä on leikattu useita kertoja nuoruudessa rakennustyömaalla sattuneen onnettomuuden vuoksi.
Tarinassaan Ari-Pekka kertoo: ”Minun on ollut aina helppoa puhua fyysisistä sairauksistani ja kaikesta muusta. Päästäni en ole kuitenkaan puhunut. En tiedä, johtuuko masentuneisuus muusta sairastamisesta. Ei kukaan ole sanonut minulle niin, mutta luulen, että se on todennäköistä.”
Ari-Pekka myös toteaa, että päällisin puolin moni asia on kunnossa: on työpaikka, on auto, on rahaa.
Vastaavanlaisten ulkoisten tekijöiden vuoksi moni tuttu yllättyi myös Jari Niemisen kertoessa diagnoosistaan.
”Se oli minun masennuksessani järkyttävintä. Että tiesin, että minulla on ne kaikki, perhe ja työ ja kaikki hyvin”, Nieminen sanoo.
Näyttelyn neljännessä ja viimeisessä kuvassa parikymppinen Kenda seisoo tyhjässä luokkahuoneessa pukeutuneena kokonaan mustiin. Kenda seisoo vaaleanpunaisessa maalilammikossa, lapsuutensa lempivärissä.

Kenda: ”Kenenkään ei tarvitsisi elää samanlaisten ajatusten kanssa kuin minä.” (KUVA: Vesa Tyni)

Tarinassaan Kenda kertoo kiusatuksi tulemisesta, vanhempiensa riidoista, kohtaamastaan rasismista, viiltelystä ja itsemurha-ajatuksistaan.
”On vaihtoehto, että ei tapa itseään eikä ketään muutakaan. Pitää tuoda esille, että se ei ole asia, johon ei voi saada apua. Ei kuitenkaan tee kenestäkään huonompaa ihmistä, vaikka olisi sellaisia ajatuksia”, Kendan tarinassa lukee.
Kendan tarinan kuuleminen oli vaikea paikka myös haastattelua tekstimuotoon siirtäneelle Tuomo Pololle.
”Siinä nauhaa kuunnellessa ja tarinaa miettiessä tuli suorastaan kyynel silmään”, hän kertoo. ”Täällä on todella rankkoja ja henkilökohtaisia tarinoita.”
Neljän valokuvan näyttely on vasta alku Mielimaissa-projektille. Varsinaisena alustana toimivat verkkosivut, jossa näyttelyssä esillä oleviin kuviin ja tarinoihin pääsee tutustumaan.
”Haluamme, että kaikki materiaali on tavoitettavissa ja ilmaiseksi”, Nieminen sanoo.
Ideana on sekä masennukseen liittyvien mielikuvien laajentaminen että vertaistuen voima. Nieminen kertoo jonkun lähestyneen häntä omilla kokemuksillaan joka kerta, kun hän on puhunut julkisuudessa omasta masennuksestaan.
”Kertomisen merkitys on ihan älytön”, hän sanoo. ”Oman tarinan sanominen ääneen hyvin todennäköisesti madaltaa jonkun toisen ihmisen kynnystä kertoa, että minäkin voin huonosti.”
Verkkoon on myös tulossa lisää masennuksen kanssa kamppailevien ihmisten kokemuksia. Sivuilla on yhteydenottolomake, jonka kautta ihmiset voivat hakea mukaan projektiin.
Nieminen korostaa sitä, että he eivät ole terapeutteja, ja siksi sivuilla onkin Niemisen, Tynin ja Polon yhteystietojen sijaan numerot apua tarjoaville tahoille. On myös tärkeää, että mukaan tulevat ihmiset ovat esimerkiksi hoitosuhteessa eivätkä ole parhaillaan keskellä akuuttia vaihetta sairaudessaan, sillä kokemus voi olla raskas.
Tähän mennessä ilmoittautumisia on tullut kolmisenkymmentä. Seuraavaksi vuorossa on heidän haastattelemisensa.
”Näissä neljässä tarinassa oli niin vähän yhtymäkohtia toisiinsa, että tunnen vahvasti meillä olevan aiheesta vielä paljon annettavaa”, Nieminen toteaa.
”Haluamme näyttää, miten isolla kirjolla masennusta koetaan. Että ihmiset voivat samaistua ja ajatella, että hei, ehkä minäkään en ole huono ihminen. Että ehkä minäkin olen sairas. Ja ehkä minullakin olisi mahdollisuus toipua.”
Mielimaissa-näyttely Aboa Vetus & Ars Nova -museossa 20. lokakuuta asti. Tutustu projektiin verkossa osoitteessa mielimaissa.fi.
www.hs.fi