Рубрика: Симптомы депрессии

Опубликовано от — Оставить комментарий

Кристина Костикова. Синдром хронической усталости: куда утекает энергия и как ее вернуть.

Синдром хронической усталости: куда утекает энергия и как ее вернутьВозможно, вы замечали, что иногда полны энергии и сил, хотя трудились над интересным проектом всю ночь, а иногда ложитесь спать не позже обычного, но просыпаетесь утром совершенно опустошенными. Психолог Кристина Костикова рассказывает о бессознательных причинах усталости и о том, как найти источник бодрости в себе.

Жизнь в мегаполисе, социальные сети, потоки информации, общение с окружающими, повседневные заботы и обязанности — источники не только наших возможностей и радостей, но и стресса, усталости. За повседневной суетой мы часто забываем о самих себе и спохватываемся, только когда организм подает явные сигналы. Один из них — синдром хронической усталости.
На консультации часто приходят клиенты, у которых, на первый взгляд, в жизни все в порядке: достойное образование, престижная работа, устроенная личная жизнь, друзья и возможности для путешествий. Только вот энергии на все это нет. Ощущение, что утром они просыпаются уже уставшими, а вечером силы остаются разве что на просмотр сериала за ужином и отход ко сну.
С чем связано такое состояние организма? Безусловно, нельзя недооценивать образ жизни, который ведет человек. Также многие связывают это состояние с длительным отсутствием солнца. Но есть и несколько психологических причин, вызывающих усталость.

1. Подавление своих эмоций и желаний

Представьте, что после рабочего дня коллега или начальник попросил вас задержаться и помочь с предстоящим мероприятием, а у вас были планы на вечер. По каким-то причинам отказать вы не смогли, разозлились на себя и на тех, из-за кого оказались в такой ситуации. Поскольку говорить о том, что вас не устраивает, вы не привыкли, то просто подавили злость и выступили в роли «хорошего помощника» и «достойного сотрудника». Однако вечером или наутро вы чувствуете себя разбитым.

Многие из нас привыкли подавлять эмоции. Разозлились на партнера за невыполненную просьбу, промолчали — и подавленная эмоция ушла в копилку психики. Обиделись на подругу за опоздание, решили не озвучивать недовольство — тоже в копилку.

Психическое напряжение оказывается не менее тяжелым, чем физическое. Психика говорит нам, что ей пора разгрузиться

На самом деле эмоции — отличный датчик происходящего, если уметь их грамотно осознавать и видеть причину того, что их вызвало. Эмоции, которым мы не дали выхода, не пережили, подавили в себе, уходят в тело и всей своей тяжестью ложатся на нас. Эту тяжесть в теле мы как раз и ощущаем как синдром хронической усталости.
С желаниями, которых мы себе не позволяем, происходит то же самое. В психике, как в сосуде, накапливаются напряжение и неудовлетворенность. Психическое напряжение оказывается не менее тяжелым, чем физическое. Поэтому психика говорит нам о том, что она устала и ей пора разгрузиться.

2. Стремление соответствовать ожиданиям окружающих

Каждый из нас живет в социуме, а потому постоянно находится под влиянием мнений и оценок со стороны окружающих. Безусловно, очень приятно, когда они нами восхищаются и одобряют. Однако, когда мы встаем на путь соответствия чьим бы то ни было ожиданиям (родителей, партнера, супруга или друзей), в нас поселяется колоссальное напряжение.
В этом напряжении скрыты страх провала, подавление собственных потребностей в угоду желаниям других, тревожность. Радость и бодрость, которые нам дарит похвала в случае успеха, оказываются не такими продолжительными, как период напряжения, и сменяются новым ожиданием. Чрезмерное напряжение всегда ищет выход, и хроническая усталость — один из безопасных вариантов.

3. Токсичное окружение

Бывает и так, что мы следуем за своими желаниями и целями, реализуем себя. Однако в нашем окружении встречаются люди, которые обесценивают наши достижения. Вместо поддержки мы получаем неконструктивную критику, а на каждую нашу идею они реагируют «условным реализмом», сомневаясь в том, что мы сможем достичь задуманного. Такие люди для нас токсичны, и, к сожалению, среди них могут быть и наши близкие — родители, друзья или партнер.
На борьбу с токсичным человеком уходит огромное количество ресурсов. Объясняя и защищая свои идеи, мы не только устаем, но и теряем веру в себя. Казалось бы, кто, если не близкий, может «объективно» что-либо посоветовать?

Перед нами встает выбор: минимизировать общение или продолжать затрачивать силы, отстаивая свои интересы

Безусловно, стоит поговорить с человеком, узнать причину его острых реакций и слов и попросить более конструктивно выражать свое мнение, поддерживать вас. Вполне возможно, он делает это бессознательно, потому что и с ним самим так общались раньше и у него выработалась соответствующая модель поведения. За долгое время он настолько сжился с ней, что уже не замечает своих реакций.
Однако, если собеседник не готов идти на компромисс и не видит проблемы, перед нами встает выбор: минимизировать общение или продолжать затрачивать силы, отстаивая свои интересы.

Как себе помочь?

  • Проживайте эмоции, будьте готовы испытать любую из них. Научитесь экологично рассказывать о своих чувствах другим людям и отказывать в просьбах, если необходимо. Учитесь говорить о своих желаниях и о том, что для вас неприемлемо.
  • Любой путь, который уводит вас от самих себя, приносит напряжение, и тело незамедлительно сигнализирует об этом. А иначе как вы поймете, что то, что вы делаете, для вас деструктивно?
  • Ожидания другого человека — это его ответственность. Позвольте ему самостоятельно разбираться с ними. Не отдавайте ключ от своего душевного равновесия в руки тех, чьим ожиданиям вы стремитесь соответствовать. Делайте то, что в ваших силах, и разрешите себе ошибаться.
  • Открыть источник бодрости в себе несложно. Для этого необходимо найти и минимизировать причины потери энергии.
  • Начните внимательнее относиться к себе и анализировать, после чего у вас возникло состояние опустошенности. Возможно, вы уже неделю не высыпаетесь? Или настолько не слышите себя, что организм не нашел другого способа, чтобы обратить ваше внимание на себя?
Наше психическое и физическое состояния зависят друг от друга, как элементы одного целого — нашего организма. Как только мы начинаем замечать и менять то, что нас не устраивает, организм тут же реагирует: у нас повышается настроение и появляется больше энергии для новых свершений.
Кристина Костикова

Об авторе

Кристина Костикова — психолог, психоаналитический коуч, член Ассоциации психоаналитического коучинга и бизнес-консультирования. Ее сайт.
http://www.psychologies.ru
http://www.psychologies.ru
Опубликовано от — Оставить комментарий

Paha olo ja masennus saivat Hannan ja Emman viiltelemään itseään.

Hanna Ranta katselee käsiäänItsensä vahingoittaminen alkaa tavallisesti 12–15 -vuotiaana. Tässä jutussa kolme naista kertoo, miten pääsi yli viiltelystä.

Hanna Ranta: Olen piilottanut arvet

«Lapsena purin pahaa oloa itseni vahingoittamisella. Ensimmäinen viiltoni 11-vuotiaana oli vahinko. Se toi hetkellisen helpotuksen ja sain kohdistettua sen paskan olon, vihan ja itkun johonkin tiettyyn kohtaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli väärä keino, mutta sillä hetkellä se tuntui oikealta.

Viiltely ei ollut säännöllistä, vaan aaltoili olotilan mukaan. Tiesin, että tein väärin, mutta jatkoin tapaani.

Itselleni viiltely oli jonkinmoinen hätähuuto. Yritin itse pyytää apua, mutta koin saavani osakseni vähättelyä. Tämä tapahtui 90-luvulla eikä kukaan tuntunut uskovan minua, vaikka käsissäni oli arpia.Kaverit ihmettelivät, että «mitä sinä teet», mutta aikuiset eivät puuttuneet.

Viiltely oli itselläni aktiivista 14-ikävuoteen asti, kunnes muutin omilleni. Sen jälkeen sitä tapahtui enää harvemmin ja loppui lopulta kokonaan. Vei kuitenkin vuosia päästä itseni vahingoittamisesta eroon.

Olen piilottanut arvet myöhemmin ruusutatuoinneilla, mutta silti ne tuovat menneen elämän mieleen.

Kouluterveydenhuollon, vanhempien ja ystävien pitää puuttua heti, jos huomaa, että joku viiltelee eikä pidä syyllistää. Ei kukaan varmastikaan viiltele itseään huvikseen. Älkää pitäkö sitä näkymättömänä, vaan puuttukaa siihen rohkeasti.»

Hanna Ranta tatuoi käteensä ruusuja arpia peittääkseen.
Hanna Ranta tatuoi käteensä ruusuja arpia peittääkseen.Merja Siirilä / Yle

Selviytymistarinoita, mutta myös glorifiointia

Viiltely ja nuorten itsetuhoinen käytös on pitkään ollut tabuaihe, josta ei ole pystytty keskustelemaan. Psykologi Katja Myllyviita onkin ilahtunut, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa jaetaan selviytymistarinoita.

Myös kaikki tässä jutussa viiltelystään kertovat naiset ovat kertoneet kokemuksistaan sosiaalisessa mediassa.

– Tämä ei olisi voinut olla mahdollista yksi sukupolvi taaksepäin. Se on ollut niin tabu, että siitä ei ole kerrottu edes parhaille ystäville. Nyt ihmiset pystyvät somessa jakamaan asian ja omalla nimellään. Se on erittäin tärkeää niille, jotka ovat jumissa ja kokevat, että eivät pääse eteenpäin elämässä, Myllyviita kertoo.

Ilmiöllä on myös kääntöpuolensa. Sosiaalisessa mediassa on myös ryhmiä, joissa viiltelyä glorifioidaan ja häpeä on kääntynyt ihan päälaelleen.

– Nuoret haluavat kuulua ryhmiin: pitää olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä lailla.

Emma Kaukonen katselee käsivarsia.
Emma Kaukoselle viiltely oli keino, joka siirsi henkisen kivun fyysiseksi.Merja Siirilä / Yle

Emma Kaukonen: Välillä viiltely oli jopa päivittäistä

«Masennus vei itseni nuoruudessa välillä syviinkin vesiin. Omaa masennusta purkaakseni aloin viiltelemään itseäni 15-vuotiaana. Viiltely ei ollut hätähuuto, vaan keino, joka siirsi henkisen kivun fyysiseksi. Koitin pitää sen mahdollisimman salassa.

Opin olemaan varovainen, etten viiltänyt liian syvälle, että olisin tarvinnut sairaalahoitoa. Asuin tuolloin viikonloput kotonani ja viikot koulun yhteydessä olevassa asuntolassa.

Ensimmäistä kertaa puhuin aiheesta asuntolan yövalvojalle, joka kertoi puolestaan terveydenhoitajalle. Lopulta myös vanhempani saivat tietää. Itselläni oli aiemmin myös itsemurhayrityksiä ja ne ovat olleet erityisesti äidilleni vaikea asia, koska hän on minut synnyttänyt ja koittanut pitää minut aina turvassa.

Aloin viillellä itseäni uudelleen 20-vuotiaana parin vuoden tauon jälkeen. Välillä viiltely oli jopa päivittäistä. Muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi parisuhde auttoivat jaksamaan.En ollut enää yksin ajatusteni kanssa ja oli joku jonka kanssa jakaa pahaa oloa. Sain myös lääkityksen masennuksen hoitoon.

Nykyään minulla on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat iloni, onneni ja aurinkoni. Myös opiskelukaverini on ollut tukenani vaikeina aikoina 20 vuoden ajan. Hän tuskin tietää, kuinka iso apu hän on ollut minulle.

Käsivarsien arvet ovat jo vaalentuneet eikä niitä paljon huomaa. Suunnittelen ottavani itselleni puolipisteen muotoisen tatuoinnin, joka on yleinen mielenterveysongelmien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa kamppailleilla. Se tarkoittaa sitä, että tarina jatkuu vielä.»

Emma Kaukonen
Perhe on Emma Kaukoselle suuri voimavara.Merja Siirilä / Yle

Tärkeintä puhuminen ja puuttuminen

Suomen Mielenterveys ry:n Sekasin-chatin ammattilaiset ja koulutetut vapaaehtoiset keskustelivat viime vuonna nuorten kanssa 15 000 kertaa. Yhteydenottoyrityksiä oli 115 604.

Vastaanotetuista yhteydenotoista 19 prosenttia käsitteli itsetuhoisuutta ja viiltelyä. Usein taustalla on masennusta, syömishäiriöitä, hyväksikäyttöä tai pahoinpitelyä.

– Pystyimme vastaamaan vain jäävuoren huippuun. Chat on todella suosittu ja meidän luvut tulevat tänä vuonna kohoamaan, kertoo tiimipäällikkö Miguel Reyes.

Sekä Reyesin että Myllyviidan mukaan viiltelyn lopettamisessa tärkeintä on puhuminen ja puuttuminen — kuten Emman tapauksessa asuntolan yövalvoja toimi.

– Ei nämä asiat puhumatta katoa, Reyes toteaa.

.

Chat-henkilö nuorten terveyspaolvelut
Tiimipäällikkö Miguel Reyes on tyytyväinen, että nuoret puhuvat viiltelystä nykypäivänä avoimesti. Jyrki Ojala / Yle

Susanna: Hyvänolontunne vaihtui katumukseen ja peittelyyn

“Aloin viiltelemään itseäni yläasteikäisenä. Syynä tähän olivat masennus, yksinjäämisen pelko ja koulukiusaaminen. Viiltelyn aiheuttama kipu aiheutti ensin hyvänolon tunteen, mutta lopulta tuli katumus ja jälkien peittely. Sisällä joku huuti kipeästi apua. Paha olo ja yksinäisyys saivat kuitenkin jatkamaan.

En sanoisi, että viiltely koukutti, mutta kyllä siitä haki sitä hyvänolontunnetta. Ulospäin esitin, että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa sisältä olin ihan rikki.

Viiltelyä kesti kahdesta kolmeen vuotta. Varsinaisesti itse viiltelyyn en koskaan hakenut apua, mutta pahaan oloon, yksinäisyyteen ja masennukseen kylläkin. Juttelin aluksi kouluterveydenhoitajalle, jonka kautta pääsin juttelemaan myös psykologille.

En ole viillellyt itseäni yli kymmeneen vuoteen. Uusi parisuhde ja muutto toiselle paikkakunnalle pelastivat. Onneksi minulla oli myös ystäviä, jotka pysyivät rinnalla.

Viiltelystä eroon pääseminen ei ollut helppoa. Jälkiä minulla on edelleen käsissä ja myös reisissä. Ne kertovat minulle siitä, mistä olen selvinnyt ja kuinka vahvaksi olen tullut.

Ihmiset kommentoivat arpia usein aika ilkeästi. Kukaan ei koskaan voi tietää mitä siellä toisen ihmisen syvällä sisimmässä on. Se ilkeä kommentti, halveksuva katse voi olla toiselle todella musertava.

Suurin osa läheisistä ei tiedä asiasta. Siksi halusin antaa aiheesta haastattelun ilman kuvaani ja sukunimeä.“

Arpia viiltelystä Emma Kaukosen käsivarressa.
Emma Kaukosen käsivarressa on vielä haaleita arpiaMerja Siirilä / Yle

Kun huomaat, ohjaa hakemaan apua

Hannan, Emman ja Susannan tarinat ovat erilaisia. Siinä, missä Hannan kohdalla aikuiset eivät puuttuneet, Emma ja Susanna saivat apua. Usein viiltely liittyy yksinoloon ja ahdistukseen. Erityisen tärkeää on ohjata ihminen avun piiriin.

Psykologi Kati Myllyviita kertoo, että lapsena itseään viillelleiden aikuisten mielestä ikävintä on ollut se, ettei arpia ole noteerattu mitenkään.

– Viilteleville on ristiriita siinä, että he kaipaavat heidän pahan olo huomioimista ja ohjaamista avun piiriin, mutta samalla he pelkäävät kiinnijäämistä. Toinen, mikä on satuttanut ihmisiä on huonojen selityksien uskominen. Kaipuu saada apua on kova, Myllyviita kertoo.

Monelle nuorelle on tärkeää pitää yllä kiiltokuvamallia, täydellistä kuvaa itsestä, johon ei sisälly alakuloa tai masennusta.

– Ihminen kun muistaisi, että hän on muutakin kuin ulkonäkönsä ja kehonsa.

Artikkeliin on käytetty henkilöhaastatteluiden lisäksi myös Mielenterveystalon (siirryt toiseen palveluun), THL:n (siirryt toiseen palveluun) ja Mannerheimin lastensuojeluliiton (siirryt toiseen palveluun) verkkosivuja.

 

Apua viiltelevälle ja lähimmille:

– Mikäli sinä tai tuttavasi viiltelee, hae nopeasti apua. Apua voi hakea lähimmältä nuorisopsykiatrian poliklinikalta, koulukuraattoreilta, koulupsykologeilta tai muilta kouluterveydenhuollon ihmisiltä. Sekä nuoret että aikuiset voivat keskustella tilanteesta esimerkiksi kriisipuhelimessa. (siirryt toiseen palveluun)

– Jos viiltelyä tuntuu tapahtuvan tietyissä tilanteissa, mieti voiko kyseiset tilanteet estää ennalta. Voisiko ahdistavan tilanteen, kuten riidan jälkeen esimerkiksi lähteä ulos kävelemään tai soittaa ystävälle?

– Tärkeää on selvittää mistä viiltely johtuu. Esimerkki: kotona on perheväkivaltaa -> itseä ahdistaa -> ahdistus purkautuu viiltelynä. Viiltelemisen sijasta tilanteessa olisi haettava apua esimerkiksi poliisilta, kunnan sosiaalityöntekijältä tai koulukuraattorilta.

– Mikäli huomaat läheisen viillelleen tai muuten vahingoittaneen itseään, ota asia puheeksi. Yritä kuitenkin pysyä itse rauhallisena, sillä asia voi olla pelottava ja järkyttävä. On tärkeää olla kiihtymättä, jotta läheinen uskaltaa itse puhua asiasta.

– Tärkeää on kuunnella ja selvittää mitä viiltelyn takana saattaa olla. Onko läheisellesi sattunut jotain pahaa? Millaisissa tilanteissa viiltelyä esiintyy? Yritä rohkaista läheistäsi hakemaan apua.

Lähde: MIELI ry

yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

An­ka­ra it­se­kriit­ti­syys ja ma­ta­la tun­ne­ti­la ovat yh­tey­des­sä eri­tyi­ses­ti heik­koon toi­min­ta­ky­kyyn.

DepressionMasennuksen hoidossa olisi hyödyllistä keskittää huomio oireiden lukumäärän lisäksi myös keskeisimpiin yksittäisiin masennusoireisiin, osoittaa tuore väitöstutkimus.
Masennuksen vaikeusastetta on tutkimuksissa tarkasteltu pääasiassa oireiden lukumäärän perusteella. Aikaisempien tutkimustulosten perusteella kuitenkin tiedetään, että yksittäisten masennusoireiden riskitekijät ovat erilaisia ja että eri oireet ennustavat erilaista lopputulemaa.
– Onkin mahdollista, että oirevariaation ymmärtäminen on avainasemassa masennuksen ymmärtämisessä, sanoo psykologi Regina García Velázquez, joka väitöstutkimuksessaan tarkasteli yksittäisten masennusoireiden ja vakavan toimintakyvyn menetyksen yhteyttä väestötasolla.
Tutkimusaineisto koostui kahdesta laajasta yhdysvaltalaisesta väestötutkimuksesta.
Tulosten mukaan masennusoireiden lukumäärä ennusti vakavaa toimintakyvyn menetystä lähes yhtä hyvin kuin yksittäiset masennusoireet. Yksittäisten masennusoireiden tarkastelu paljasti kuitenkin, että varsinkin kognitiiviset ja affektiiviset masennusoireet – masentunut mieliala, mielihyvän menetys, itsekriittisyys, keskittymisvaikeudet ja itsetuhoajatukset –  olivat johdonmukaisesti yhteydessä heikkoon toimintakykyyn.
Keski-ikäisillä masentunut mieliala, itsekriittisyys ja keskittymisvaikeudet olivat vahvemmin yhteydessä toimintakyvyn menetykseen kuin nuorilla aikuisilla tai iäkkäillä.
– Näistä oireista itsekriittisyys nousi merkittävimpään asemaan, sillä se oli systemaattisesti yhteydessä paitsi toimintakykyyn myös muihin masennusoireisiin. Nykyisten löydösten perusteella myötätuntoisen asennoitumisen opetteleminen itseä kohtaan voisi siten suojata masennuksen kehittymiseltä ja masennukseen liittyvältä toimintakyvyn heikkenemiseltä, García Velázquez toteaa.
Regina García Velázquez väittelee 16.10.2019 kello 12 Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa aiheesta «Symptom-level analysis of depression and functional impairment: Evidence from population-based studies.». Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Athena, sali 302, Siltavuorenpenger 3 A. Vastaväittäjänä on professori Peter de Jonge, Groningenin Yliopisto, ja kustoksena on professori Markus Jokela. Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/305598

Väit­te­li­jän yh­teys­tie­dot:

regina.garciavelazquez@helsinki.fi
www.helsinki.fi