Свой 60-й день рождения Михаил Панов встретил в затяжной депрессии и с целым букетом тяжелых хронических болезней. Сегодня, в 68 лет, у него на счету уже почти 500 прыжков с банджи и мировая слава, причем не только в спортивном сообществе. Как на седьмом десятке можно полностью переосмыслить себя и свою жизнь?
«Я родился в маленьком закрытом городе на Урале — он назывался Челябинск-40, сегодня — Озерск. Это название мало кому знакомо, а между прочим, именно здесь произошла первая большая ядерная катастрофа в Советском Союзе — в 1958 году взорвалось хранилище радиоактивных отходов.
Это было практически сопоставимо с аварией в Чернобыле, только о событиях в Челябинске-40 не было известно широкой публике. При этом последствия взрыва были очевидны: в разы увеличилось число случаев онкологии, да и других болезней у местных жителей, рождались дети с патологиями развития или просто слабые здоровьем.
Я был одним из таких детей: сильно болел по 5-6 раз в год, в остальное время были простуды и недомогания. Сегодня, когда я ставлю спортивные рекорды, никто и предположить не может, что я был хилым ребенком с целым букетом серьезных заболеваний. При этом у меня даже в раннем детстве не было желания сидеть сложа руки.
Нас было четверо детей, жили мы тяжело и поэтому были приучены к труду. Пока родители пахали на заводе, на нас был дом: помню, что лет в 7-8 я уже мог и обед приготовить, и ковер почистить, и в огороде пошуровать.
Без ежедневного труда, без преодоления себя, мне кажется, меня просто не станет
А еще перед моими глазами всегда был пример бабушки — и сейчас мне кажется, что я даже повторяю ее судьбу. Бабушка тоже сильно болела, но никогда не жаловалась и без работы жить не могла: после того, как ее отправили на пенсию, она устроилась в деревенскую типографию и до 80 с лишним лет трудилась там. Причем делала все — и убиралась, и печку топила, и тяжеленные тюки таскала, и газеты разносила.
У нее всю жизнь внутри как будто что-то зудело, не давало сидеть на месте. И такой же «зуд» я чувствую в себе — мне все время что-то нужно: какое-то дело, какая-то цель. Без ежедневного труда, без преодоления себя, мне кажется, меня просто не станет.
После армии пошел, как все, на завод. Но это «как все» меня не устраивало, я прямо чувствовал, что завод — это не мое. Плюнул на все и радикально поменял сферу деятельности — устроился работать официантом.
Это сейчас официант — работа, которую прошел каждый второй студент, а в Советском Союзе туда шли уже более взрослые люди, подготовка была серьезная. И мне это нравилось, хотелось совершенствоваться в профессии, достигать в ней новых высот — не столько ради денег, сколько из-за этого «зуда», толкающего вперед.
Я стал участвовать в профессиональных конкурсах, потом — побеждать в них, начал ездить по стране. В общем, мой мир внезапно «расхлопнулся», и я наконец вышел за рамки предсказуемой жизни закрытого военного городка.
У меня копилась какая-то неудовлетворенность жизнью, она зрела, как нарыв
Правда, при этом растерял друзей. Я видел, что меня не понимают, многие даже в лицо мне говорили, что я «как с другой планеты» со своими пустыми мечтами. А я не верил — не хотел верить, — что вот это и есть вся жизнь: закрытый город, завод, жизнь от получки до получки, бесконечные проблемы со здоровьем. Поэтому и не стоял на месте — только вот никому не было со мной по пути.
В 90-е, когда все развалилось, я перебивался разной работой, потом переехал в Москву и тут стал работать у одного бизнесмена, управляя его домом и хозяйством. Вот уже 23 года я, получается, на этом месте. Казалось бы — сиди и радуйся, но нет. У меня копилась какая-то неудовлетворенность жизнью, она зрела, как нарыв. Вроде бы все хорошо, а на душе неспокойно. Все время задавался вопросом — ну вот зачем я живу, что я дал этому миру?
В общем, к 60 годам я пришел в настоящей депрессии, и длилась она долгое время. Но когда мне было 63 года, я решил попробовать банджи-джампинг — это такие прыжки с высоты на эластичном канате. У моего друга тогда две дочки это попробовали, и я как-то заинтересовался. И я подумал — а почему нет? Поехал в Сочи — и прыгнул первый раз.
То, что я почувствовал в этот момент, не передать словами. Я осознал: вот оно! Это абсолютно то, что мне нужно. Чувство свободы, адреналин, преодоление себя. Мне так понравилось, что я прыгнул не один раз, а несколько подряд — хотя инструкторы меня отговаривали, ссылаясь на мой возраст и отсутствие опыта. Это они еще не знали, что у меня астма, прооперированная грыжа позвоночника и полностью удаленный в 2006 году желудок.
Но я чувствовал, что прыжки с банджи — это что-то очень важное для меня, что они теперь навсегда в моей жизни. Поэтому шел прыгать снова и снова.
С тех пор прошло 5 лет. Сейчас мне 68, и я совершил почти 500 прыжков с банджи, включая прыжки с самых важных и культовых точек — водопада Виктория, башни Макао и других.
Я понял, что меня по жизни вела гордыня, чувство превосходства над другими
Четыре раза попал в «Книгу рекордов России», и я один из самых возрастных банджи-джамперов в мире. А сейчас придумал себе уникальную «фишку» — в прыжках я рисую абстрактные картины. Больше это в мире не делает никто, но я надеюсь подать этим пример и другим спортсменам.
Впервые выехав за пределы России в 2016 году, я посетил благодаря своему увлечению уже больше 10 стран, в том числе и самые экзотические. В 64 года, например, я поднялся на Килиманджаро — хотя, опять же, мне все говорили — возраст не тот, здоровье не то… А я чувствовал нутром: надо!
И это восхождение, можно сказать, полностью меня изменило. Я понял, что меня по жизни вела гордыня, чувство превосходства над другими — и тут, на фоне гор, грандиозной природы, меня вдруг это все абсолютно «отпустило». Как будто внутри разжалась пружина, которая мешала дышать все это время. Ушла вся неудовлетворенность жизнью, все беспокойство. Я понял, что я на своем месте.
Впереди у меня много интересного, и никакой возраст этому не преграда
Прыжки с банджи и спорт в целом сильно изменили меня. Я всегда был диктатором, требовал идеальной дисциплины от окружающих, безоговорочного уважения и авторитета. Но как только я стал прыгать и путешествовать по миру, в моем кругу оказалось очень много людей намного моложе. И я понял, что это не я их должен сейчас учить, а они меня.
Михаил с женой
Я стал гораздо более легким, юморным, терпеливым. Молодые заряжают своей энергией и учат видеть красоту — это тоже меня питает. И еще поменялось отношение к деньгам: мещанство уходит из меня, вместо накопительства появляется желание делать добро людям, я бы даже использовал слово «служить».
Конечно, коронавирус сильно поменял планы, и вот уже больше года я не могу никуда поехать и принять участие в соревнованиях. Но зато я вынашиваю другие идеи: например, прыгнуть с одной из башен Москва-Сити или, наконец, провести благотворительный аукцион своих картин, средства от которого пойдут в помощь трудным подросткам и неблагополучным семьям. А еще я продумываю технику и «хореографию» новых прыжков.
Главное, я теперь знаю, что впереди у меня много интересного, и никакой возраст этому не преграда».
«Во второй половине жизни все страшатся не столько физических изменений, сколько потери жизненных ориентиров»
Татьяна Дроздова, социолог старшего возраста
Существует расхожее мнение, что старение в большей степени пугает женщин, поскольку оно связано с сильными изменениями во внешности и ухудшением общего самочувствия из-за гормональной перестройки в менопаузу. Однако мужчины часто переживают переход пенсионного рубежа не менее болезненно.
Во второй половине жизни все страшатся не столько физических изменений, сколько потери жизненных ориентиров. Дети выросли и покинули «гнездо», на работе отправили «на покой», здоровье уже не то, многие занятия и хобби кажутся «не по возрасту»… По данным Всемирной организации здравоохранения, у 40% людей старше 55 лет, которые обращаются за медицинской помощью, выявляют депрессию. И это только те случаи, которые диагностируются.
История Михаила — хороший пример преодоления кризиса старшего возраста, обретения новых смыслов после 50 лет. Но таких историй и примеров должно быть в разы, в десятки раз больше в медиа и публичной сфере — тогда это станет новой ролевой моделью для старших и даст многим ориентир и точку опоры.
Об эксперте
Татьяна Дроздова — социолог старшего возраста, сооснователь проектной лаборатории Young Old Lab www.psychologies.ru
Nuorten naisten itsetuhoisuus on lisääntynyt Japanissa koronavuoden aikana. Myös Suomessa avun tarve on kasvanut.
Jos tarvitset apua: Mieli Ry:n Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 voi soittaa ympäri vuorokauden. Löydät lisää yhteystietoja jutun lopusta.
Nuoret naiset voivat pahoin ja Reia Shirahashi, 25, tietää, miltä se tuntuu. Hänen työnsä on auttaa.
Silti tiistai-iltana Tokion kaduilla on vaikea erottaa, kenellä on hätä. Kuka nuorista odottaa ystäviään kadunkulmassa, kuka taas on sopinut epämääräiset treffit chat-palstalla. Ehkä jopa myy neitsyyttään 3 000 dollarilla.
Tällaisen nuoren naisen Shirahashi kohtasi joku aika sitten. Tyttö oli yksinäinen ja ahdistunut, kuten moni muukin nuori japanilainen korona-aikaan.
Syy seksin kauppaamiseen tuskin oli yksin koronassa. Mutta pandemia oli lisännyt tytön yksinäisyyttä, ja ajatukset kiertyivät tällaiseen lopputulokseen, Shirahashi selittää.
Monille on käynyt juuri näin. Korona on ollut se viimeinen pisara.
Se näkyy myös itsemurhatilastoissa, arvioivat tutkijat.
Pitkään asiat näyttivät Japanissa menevän parempaan suuntaan. Itsemurhien määrä oli vähentynyt jo vuosia.
Kukaan ei ollut varma miksi, sillä itsemurha on monimutkainen ongelma. Yksittäisiä syitä teoille on vaikea nimetä.
Vuonna 2020 yhtälöön tuli uusi tekijä: koronapandemia. Itsemurhaluvut kääntyivät nousuun ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen.
Silmiin pistää toinenkin asia. Samalla, kun japanilaisten miesten itsemurhat jopa vähenivät hieman, erityisesti nuorten naisten itsemurhien määrä kasvoi.
Mitään tällaista ei tilastoissa ollut ennen nähty.
Ahdistuksen tausta oli lapsuuden kokemuksissa, Shirahashi sanoo nyt videopuhelussa. Hän kertoo ymmärtäneensä vasta 18-vuotiaana, miten kaltoin vanhemmat häntä kohtelivat.
– Olin yliopistossa luennolla, jolla käsiteltiin esiopetusta ja vanhemmuutta. Silloin ymmärsin, että omat vanhempani jättivät minut heitteille.
Shirahashin mukaan vanhemmat pahoinpitelivät häntä ja jättivät hänet vastuuseen kolmesta nuoremmasta sisaruksesta. Äiti ja isä saattoivat olla ilmoittamatta poissa koko yön. Välillä Shirahashi lukittiin sisälle.
Siksi hänen on helppo ymmärtää nuoria, jotka ovat olleet koronan vuoksi jumissa kodeissaan. Koti voi muuttua vankilaksi, etenkin jos asiat eivät ole lähtökohtaisestikaan hyvin.
Shirahashi selvisi, mutta koronapandemia on jättänyt monet yksin ongelmiensa kanssa.
Pelkästään viime vuoden lokakuussa Japanissa kuoli enemmän ihmisiä itsemurhaan kuin japanilaisia oli siihen mennessä menehtynyt koronaan liittyen.
Merkille pantavaa on sukupuolijakauma. Lokakuussa naisten itsemurhat lisääntyivät 70 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna. Koko vuonna tapauksia oli 885 edellisvuotta enemmän.
Luvut ovat Japanin poliisiviraston alustavista tilastoista ja saattavat vielä nousta.
Suurimman osan itsemurhista tekevät yhä aikuiset miehet, mutta vuodessa tapahtuneet muutokset ovat merkittävä, sanoo asiaa tutkinut professori Michiko Ueda. Hän puhui asiasta ulkomaisille toimittajille järjestetyssä tiedotustilaisuudessa helmikuun alussa.
Nuorten naisten, erityisesti opiskelijoiden, itsemurhien määrä on kasvanut suhteellisesti eniten.
– Tämä on erittäin poikkeuksellista aiempaan verrattuna, Ueda sanoo.
Piikki nuorten itsemurhissa näkyy loppukesällä, jolloin etäopetuksesta palattiin kouluun.
Syy voi olla se, että silloin koti saattoi taas joskus olla tyhjillään. Itsemurha tehdään yleensä yksin kotona.
Kaikki masentuneet eivät ole itsetuhoisia, mutta masennus lisää riskiä etenkin yhdistettynä rahahuoliin, Ueda sanoo.
Uedan mukaan itsemurhien määrän lisääntymisen syistä on toistaiseksi vähän varmuutta, mutta tutkijoilla on valistuneita arvauksia. Yksi liittyy talousongelmiin.
Juuri nuorten naisten taloudellinen tilanne on kärsinyt koronakriisissä eniten.
Japanissa naiset tekevät usein määräaikaisia ja osa-aikaisia töitä. Aivan kuten muualla maailmassa, myös Japanissa nämä työt ovat koronavuonna vähentyneet.
Kyse on usein kaupan-, ravintola- ja matkailualan töistä, joiden määrä on romahtanut.
Ueda antaa esimerkin: elokuussa 2020 epämääräisissä työsuhteissa oli 800 000 naista vähemmän kuin vuotta aiemmin. Karkeasti sanottuna, lähes miljoona oli siis jäänyt ilman töitä.
Mielenterveyskyselyissä näkyy, että opiskelijoiden ohella juuri työttömät ovat koronavuonna kärsineet mielenterveysongelmista kuten ahdistuksesta ja masennuksesta.
Tämä on näkynyt hätähuudoissa.
En voi enää elää.
Näin Koki Ozora kirjoitti lukiossa sähköpostiin ja lähetti sen opettajalleen. Opettaja tuli saman tien Ozoran kotiin. Avunpyyntö oli käännekohta. Ozora selvisi.
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Koki Ozora harkitsi lukiossa itsemurhaa. Hän perusti keskustelupalstan, jolla auttaa muita. Kuva: Koki Ozoran kotialbumi
Nyt yliopistossa opiskeleva 21-vuotias Ozora on pyörittänyt auttavaa keskustelupalstaa vuoden. Hän perusti palvelun, koska sai aikoinaan itse apua oikeaan aikaan.
Tärkeintä on, että voi puhua jollekin, joka kuuntelee. Auttaa kuumasta hetkestä viileään, Ozora kuvailee videohaastattelussa.
Keskustelupalstan nimi on Anata no ibasho, paikka sinulle. Sen kautta Ozora on voinut tarkkailla japanilaisten vointia läpi pandemian. Suurin osa tukihenkilöille kirjoittavista ihmisistä on nuoria naisia.
Ozora kertoo, että koulusulun aikaan chat-keskusteluun tuli paljon viestejä stressaantuneilta vanhemmilta. Kesällä taas moni kertoi menettäneensä työnsä. Kesän lopussa viestit, joissa luki “itsemurha” tai “haluan tappaa itseni”, lisääntyivät.
Nyt alkuvuodesta yli puolet viesteistä on tullut ihmisiltä, joilla on itsetuhoisia ajatuksia.
Ozora on huolissaan ikätovereistaan.
– Nuorten osuus itsemurhista on kasvanut, vaikka nuoria on Japanissa yhä vähemmän, hän sanoo.
Mistä se johtuu, sitä kukaan ei tiedä varmaksi.
Vuoden 2020 tilastoja on voitu tulkita vasta pinnallisesti.
Professori Ueda korostaa, että näin nopeasti on mahdoton vetää varmoja johtopäätöksiä. Itsemurhaan ei ylipäätään ole helppoja selityksiä.
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Japanissa itsemurhaluvut ovat verrattain korkeita muihin kehittyneisiin maihin verrattuna. Kuvituskuva: Yusuke Harada / Getty Images
Japanissa ollaan kuitenkin itsemurhatiedon etulinjassa. Japani on niitä harvoja maita, joissa viime vuoden itsemurhaluvut ovat jo nyt saatavilla.
Suomessa vuoden 2020 tilastot valmistuvat vasta tämän vuoden lopulla.
Jotain voidaan kuitenkin päätellä poliisilla tutkinnan alla olevista tapauksista, jotka liittyvät epäiltyyn itsemurhaan. Seura-lehden (siirryt toiseen palveluun) loppuvuonna poliisilta pyytämien tilastojen mukaan koronapandemia ei ole näyttänyt nostavan Suomen itsemurhalukuja.
Toisaalta mielenterveystyötä tekevässä Mieli ry:ssä on huomattu samoja ilmiötä kuin Japanissa. Järjestön Kriisipuhelimeen tulleissa puheluissa nuorten naisten osuus soittajista kasvoi viime vuonna kaikista eniten.
Suomessakin näkyy, että heikentynyt mielenterveys ja itsetuhoiset ajatukset ovat koronavuonna korostuneet erityisesti nuorten ja naisten keskuudessa.
Taustalla on pitkäaikainen kehitys ja koronapandemian siihen tuoma lisä, Mieli ry:n itsemurhien ehkäisykeskuksen päällikkö Marena Kukkonen sanoo.
Nuoriin naisiin kohdistuneet odotukset opiskelussa ja työelämässä ovat viime vuosina olleet kovat, Kukkonen taustoittaa.
– Nyt kun kaikki tehdään etänä, paineet pysyvät, mutta niiden kanssa ollaankin yksin, hän sanoo.
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Naiset kantavat Japanissa suurimman vastuun kotitöistä. Pandemia on lisännyt huolta arjesta. Kuvituskuva: James Matsumoto / Getty Images
Myös Suomessa nuoret naiset tekevät paljon palvelualojen töitä. Ne, joilta työt eivät ole loppuneet, ovat usein ylikuormittuneet.
Kukkonen huomauttaa, että vaikka Suomi on Japania tasa-arvoisempi, etäkoulu ja etätyöt lisäävät helposti juuri naisten paineita.
– Kyllä tämä yhä varmasti naisiin kohdistuu, vaikka miehet osallistuvatkin koko ajan enemmän, Kukkonen pohtii.
Kukkosen mukaan tärkeintä on, ettei kukaan jää yksin tunteidensa kanssa.
– Itselleen esittää kysymyksiä, joihin tietää jo vastauksen. Kun puhuu jonkun muun kanssa, näkökulma voi muuttua, hän sanoo.
Tämän tietää myös Reia Shirahashi. Hän itse sai tukea Bond-järjestöltä, jolle hän nyt työskentelee. Hän oli kuullut järjestöstä televisiouutisissa ja miettinyt pahimmassa tapauksessa hakevansa sieltä apua.
Pahin hetki tuli lopulta eteen.
Shirahashi oli 21-vuotias ja eli yksin Tokiossa ilman paikkaa, jonne mennä. Hänellä ei ollut töitä. Laskut ja vuokra olivat maksamatta. Oli uusivuosi, vuoden kylmin aika ja tärkein juhla.
Hän oli hakenut apua äidiltään, mutta tämä oli passittanut tyttärensä takaisin väkivaltaisen miehen syliin. Mies pahoinpiteli ja kontrolloi, mutta äidin mielestä tyttären piti vain tutustua tähän paremmin.
Bondin työntekijät reagoivat hätään toisin.
Helmikuussa Japanin pääministeri nimitti ministerin, jonka vastuualueena on yksinäisyydestä aiheutuvien ongelmien vähentäminen.
Tachibana toimii virkamiehiä avustavassa työryhmässä, samoin kuin chatin perustanut Koki Ozora. Ryhmän tehtävänä on kertoa päättäjille, mitä ihmisille oikeasti kuuluu. Mitä kodeissa ja kaduilla tapahtuu.
Juuri näitä samoja asioita voi olla käynnissä monissa muissakin maissa, varoittaa professori Michiko Ueda. Tilastot vain junnaavat perässä.
Uedan mukaan erityisesti nuorten naisten vointiin kannattaa kiinnittää huomiota.
Varoitus on aiheellinen, sanoo Mieli ry:n Marena Kukkonen.
Suomessa ja Japanissa on surullisia tilastollisia yhtäläisyyksiä.
Itsemurha on Japanissa 15–39-vuotiaiden yleisin kuolinsyy (siirryt toiseen palveluun). Suomessa tilanne on samankaltainen. Vain jos kaikkiin mahdollisiin tauteihin kuolleet laskee yhdeksi ryppääksi, sairauksiin kuoli vuonna 2019 enemmän nuoria ihmisiä kuin itsemurhaan.
Tilanne on entistä synkempi, jos ikäryhmää nuorennetaan: joka kolmas 15–29-vuotiaiden kuolintapaus tilastoitiin itsemurhaksi.
– Meillä on samanlaista mentaliteettia kuin Japanissa. Ihannoidaan yksinäisyyden sietämistä, Kukkonen pohtii.
Hän on kuitenkin toiveikas. Suomessa stigma liittyen mielenterveysongelmiin on vähenemässä ja asioista uskalletaan puhua.
Tilastojen mukaan aiemmat talouslamat eivät myöskään ole kääntäneet Suomen itsemurhalukuja nousuun, toisin kuin esimerkiksi Japanissa.
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Toinen hätätila päättyi Japanissa maaliskuussa. Tällä hetkellä tartuntoja on todettu päivittäin reilu tuhat. Kuvituskuva: Viola Kam / Getty Images
Yksi tutkijoiden esiin nostama tekijä kuitenkin vaivaa juuri Suomea. Professori Uedan mukaan eräs mahdollinen syy naisten itsemurhalukuihin voi olla kotiväkivalta, ja Suomi on Euroopan unionin toiseksi väkivaltaisin maa naisille.
Reia Shirahashi tietää, mitä kodeissa voi tapahtua. Väkivalta voi olla henkistä, fyysistä tai taloudellista. Osa ilman töitä jääneistä vanhemmista on esimerkiksi vaatinut lapsen säästöt käyttöönsä.
– Ennen nuoret pystyivät purkamaan paineitaan kouluissa tai ihmisiä tavatessa. Nyt kaikki on ollut kiinni. Paine vaan kasvaa, kun perhe on lukittuna sisälle, hän sanoo.
Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Reia Shirahashi uskoo, että hänen omat nuoruudenkokemuksensa ovat hyödyksi auttamistyössä.
Toisaalta yksin elävillä ei ole sen helpompaa. Shirahashi asuu itsekseen eikä ole enää yhteydessä perheeseensä.
– En voi päästää kotona paineita puhumalla muille.
Näinä aikoina Shirahashi muistaa usein menneen. Se tulee koputtamaan ovelle muistikuvina.
Juuri siksi 25-vuotias Shirahashi osaa puhua oikeaa kieltä kiertäessään Tokion katuja Bond-järjestön kanssa. Kohdatessaan nuoria kadulla, hän tietää mitä tehdä.
Hän kuuntelee.
Jos tarvitset apua:
Mieli ry:n Kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111 suomen kielellä.
Pete Heininen puhuu itsetuhoisuudesta nimellään ja kasvoillaan, koska aihe on edelleen tabu, josta pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin. Itsemurhayrityksen jälkeen hän sai apua psykiatrisesta hoidosta ja Itsemurhien ehkäisykeskuksesta.
Pete Heininen asustelee Helsingin Kontulassa asuttuaan vuosia ulkomailla. Seuraa pitävät maailmalta mukana kotiutuneet kaksi kissaa, romanialainen ja thaimaalainen maatiaiskissa.
«Nykyisin voin erittäin hyvin. »
Vaikka koronan myötä sosiaaliset kontaktit ovat vähentyneet, Heininen on tavannut säännöllisesti muutamaa läheistä ystävää. Biljardia on voinut pelata yksityisesti, vuorotyöläiselle sopivaan rytmiin.
«Toki harmittaa, että biljardikisat ja treenimotivaatio ovat olleet jäissä. Mutta ulkoiluretket uusiin maisemiin, Sipoon korpeen ja Nuuksioon, ovat olleet lepoa sielulle.»
Heinisen kissat ovat erilaisia: toinen viihtyy itsekseen, toisen kanssa pitää seurustella tai se häiritsee yöunia.
«Jos se tulee pyytämään leikkituokiota, laitan elokuvan pauselle tai kirjan sivuun, ja kymmenen minuutin kirmauksen jälkeen se on jo väsynyt. Siitä tulee aina hyvä mieli. Ja siitä kun ne ovat niin hassuja.»
Rutiiniin kyllästyessä on ollut aika aloittaa pohjalta
Heininen työskentelee trukkikuskina rekkaterminaalissa. Eräs syy lähteä nykyiseen työhön oli fyysisen kunnon kohottaminen.
«Välillä töitä tehdään hartiavoimin. Kun on hiljaisempaa, teen lämpimikseni pikkujumppaa. Hyvä puoli on myös se, että kun työaika loppuu, niin hanskat putoavat lattiaan ja se on siinä.»
Uralle on ehtinyt karttua monenlaista. Teininä kesätyössä Heininen paiski töitä varastossa ja ajeli trukkia. IT-alalla hän työskenteli kymmenisen vuotta, mutta oli loppuvaiheessa stressaantunut ja kyllästynyt.
«En kokenut, että työllä olisi joku tarkoitus. Ylipäätään kun työstä on tullut rutiinia, olen halunnut aloittaa pohjalta ja katsoa, mihin pääsee.»
Töiden ulkopuolellakin on löytynyt mielekästä tekemistä.
«Työttömyysaikana viiden vuoden aikana tein kolme ja puoli sataa stand up -keikkaa. Jos jatkaisin stand up -uraa, pitäisi keksiä uudet jutut. En enää oikein allekirjoita masennusaikaan kirjoitettuja, osin aika synkkiä juttuja.»
Heininen elätti itsensä myös pokeriammattilaisena kuutisen vuotta. Mutta kun päivätyöt jäivät taakse, sosiaaliset kontaktit jäivät vähiin ja mieliala laski.
«Asuimme tyttöystävän kanssa silloin Thaimaassa, sitä ennen Bukarestissa. Sitten tuli ero, ja tyttöystävä lähti. Jäin yksin Thaimaahan, alkoholisoiduin. Mikään ei enää kiinnostanut. Mietin itsemurhaa lähes päivittäin.»
Pelastukseksi koitui halu huolehtia kissoista.
«Kerrankin istuin veitsen kanssa suihkun lattialla, ja toinen kissa katseli minua surullisen näköisenä. Mietin, että voisi mennä viikkoja, ennen kuin joku löytäisi.»
Masentunut lapsesta asti
Heininen muistelee olleensa masentunut ensimmäistä kertaa reilun kymmenen vuoden ikäisenä. Itsetuhoisuus on kulkenut taustalla, vaikka parempiakin aikoja on ollut.
«Teininä otin tyhmiä riskejä, tein tsägätyyppisiä tempauksia, enkä välittänyt, miten käy. Viisitoistavuotiaana mietin vakavissani itsemurhaa. Kolmekymppisenä yritin sitä ensimmäistä kertaa.»
Heininen arvioi yhdeksi masennuksen taustatekijäksi lapsuudenkodin puhumattomuuden. Tunteista ei puhuttu, tai annettu positiivista palautetta.
«Vaikka tyttöystävien kanssa opin jotain tunne-elämästä, moni heistä kuvasi minua empatiakyvyttömäksi. Jälkikäteen oivalsin, että syvässä masennuksessa olin ollut tosi itsekeskeinen, negatiivinen ja kyyninen, lasi aina puolityhjä.»
Suomeen palattuaan Heininen yritti saada päihdepolin kautta B-lausuntoa, jotta pääsisi terapiaan. Mutta avun saaminen kesti ja kesti.
«Ennen viimeisintä yritystä mietin lopulta itsemurhaa selvinkin päin. En nähnyt enää mitään syytä elää. Paha olo oli niin kova, että halusin vain, että se loppuu. Enää en jaksanut uskoa toipumiseen.»
Mietin, mikä tekee minut iloiseksi
Itsemurhayritys ei kuitenkaan onnistunut. Kun Heininen heräsi sen jälkeen kylpyhuoneen lattialta, hän päätyi soittamaan itselleen apua.
Tukea toipumiseen löytyi niin psykiatriselta osastolta, masennuslääkityksestä kuin SOS-kriisikeskuksen lyhytterapiasta. Heininen keskittyi myös itse tosissaan hyvinvointinsa vahvistamiseen.
«Olen harrastanut paljon itsetutkiskelua. Jouduin kouluttamaan itseäni näkemään puolitäyden lasin. Mietin, mikä minut tekee iloiseksi tai onnelliseksi: kissat. Lisäsin siis niiden kanssa leikkimistä. Ystävät ovat tärkeitä. Juttelemme paljon läheisen ystävän kanssa, jolla on ollut vastaavia asioita.»
» Stressin vähentäminen on ollut iso juttu, jossa olen onnistunut. Olen huomannut, että samanlaiset asiat auttavat aika lailla kaikkeen hyvinvointiin. Esimerkiksi keskittymiskykyä parantavat ruokavalio ja aerobinen kunto.»
«Viimeisin juttu on Netflixistä löytyneet meditaatioharjoitukset. Ensimmäisen viikon jälkeen kirkastui moni asia, joita olin miettinyt kuukausia tai vuosia.»
Heininen muistaa olleensa joskus iloinen lapsi. Hän yritti vuosikaudet kokea samaa lapsen iloa ja katsoa maailmaa yhtä ennakkoluulottomasti.
«Sain siihen viimein yhteyden meditaation kautta. Eräänkin kerran kun viikonlopputöissä istuin ulkona tupakalla ja katselin lumisadetta, kävelin isommin miettimättä ulos katoksesta ja pyydystin lumihiutaleita kielelle.»
«Nyt tuntuu, että harjoittelu on elämän mittainen polku, jossa ei koskaan pääse perille, mutta sillä ei ole mitään merkitystä.»
Тот, кто намерен делать добро, не должен ожидать, что люди уберут все камни с его пути; он обязан спокойно принять свой жребий и в том случае, если ему навалят новых. Преодолеть эти трудности может лишь такая сила, которая при столкновении с ними духовно просветляется и укрепляется. Возмущение — это растрата сил.
Свой 60-й день рождения Михаил Панов встретил в затяжной депрессии и с целым букетом тяжелых хронических болезней. Сегодня, в 68 лет, у него на счету уже почти 500 прыжков с банджи и мировая слава, причем не только в спортивном сообществе. Как на седьмом десятке можно полностью переосмыслить себя и свою жизнь?
Pete Heininen puhuu itsetuhoisuudesta nimellään ja kasvoillaan, koska aihe on edelleen tabu, josta pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin. Itsemurhayrityksen jälkeen hän sai apua psykiatrisesta hoidosta ja Itsemurhien ehkäisykeskuksesta.
