Рубрика: Из личного опыта

Neljä kertaa vakavan masennuksen läpikäynyt muusikko tietää, ettei paranemiseen ole oikopolkuja. On vain luotettava siihen, että joskus helpottaa.
Mokoma-hevibändin nokkamies Marko Annala ajatteli kuolevansa. Hän oli lähtenyt tavalliseen tapaansa juoksulenkille, kun olo muuttui tukalaksi. Sydän hakkasi hurjaan tahtiin ja koko keho tärisi. Kun Annala yritti puhua, ei hän saanut sanoja suustaan.
”Nyt se on menoa”, Annala muistelee ajatelleensa.
Siitä alkoi sairauskierre, joka johti loputtomiin tutkimuksiin. Sairauskohtaukset pahenivat, mutta syitä oireille ei löydetty. Päivystyssairaaloiden osoitteet Mokoman keikkarundin varrella tulivat tutuksi.
”Ei minulle tullut missään vaiheessa mieleen, että tämä voisi olla taas masennusta”, Annala kertaa. ”Vaikka olin sairastanut masennuksen jo kolme kertaa aiemmin.”
Ensimmäisen kerran Annala sairastui teini-ikäisenä. Sen jälkeen masennus palasi aina jaksottain uudelleen. Nyt takana oli kuitenkin jo kahdeksan tervettä vuotta.
”Olin toivonut, että masennusjaksoni olisivat jääneet nuoruuteen”, 42-vuotias Annala naurahtaa.
”Mutta kun kaikki vaivani todettiin masennuksesta johtuviksi, oli vain hyväksyttävä, että tässä sitä taas ollaan.”
Marko Annala on yhden Suomen suosituimman hevibändin Mokoman laulaja ja lauluntekijä.  Paniikkikohtausten ja rajujen fyysisten oireiden vuoksi Annala joutui jäämään sairauslomalle. Samalla Mokoma pani pillit pussiin puoleksi vuodeksi.
”Se oli vaikea päätös. Kyse on paitsi minun elinkeinostani, myös koko muun bändin ja keikkahenkilöstön leivästä”, Annala muistelee.
”Muuta vaihtoehtoa ei kuitenkaan ollut.”
Sekin pelotti, unohtaako yleisö koko bändin pitkän tauon aikana.
”Onneksi bändin jätkät tukivat sata prosenttisesti ja enemmänkin.”
Toisaalta faneillekaan tilanne ei ollut täysi yllätys.
”Ei sitä voi salatakaan, kun yksi äijä lähtee kesken keikan ottamaan happea. Piti kertoa avoimesti, että siellä se Marko taas makaa hetken aikaa takahuoneen lattialla ja odottaa, että olo paranee.”

Masennus voi olla joka kerta erilaista

Pitkä masennushistoria on opettanut Annalalle, että oikopolkuja paranemiseen ei ole.
”Masennus ilmenee jokaisella yksilöllisesti. Se, mikä auttoi yhtä, ei välttämättä sovi toiselle.”
Muiden kokemuksista ja selviytymiskeinoista on kuitenkin hyötyä. Siksi hänkin haluaa aiheesta puhua.
”Jo se helpottaa, kun kuulee, että muutkin ovat käyneet samaa läpi ja selvinneet.”
Marko Annalalle masennus on ollut joka kerran erilainen.
 

 
”Se on siitä tylsä juttu, että edellisistä sairastamisjaksoista ei ole jäänyt mitään välineitä seuraavan masennusjakson käsittelemiseen.”
Viimeisimmän masennuskauden fyysinen oireilu oli yllätys.
”Se oli paluu lähtöruutuun. Toipumisen keinoja piti etsiä taas askel askeleelta”, Annala miettii. ”Mutta siihen saatoin aiempien masennusjaksojen pohjalta sentään luottaa, että kyllä tämäkin aikanaan helpottaa. Ja siitä ajatuksesta halusin pitää kiinni.”
Oireiden rankkuus pakotti pistämään kaiken muun sivuun. Aikalisää hän suosittelee muillekin masennusta sairastaville.
”Putsasin puoleksi vuodeksi koko kalenterin. Laitoin kitarankin pois näkyvistä. Olin tehnyt liikaa töitä. Nyt piti keskittyä toipumiseen.”

Korjaa yksi asia kerrallaan

Masentuneen mieli on iso sotkuinen möykky. Annalalle iso oivallus oli, ettei kaikkia ongelmia tarvitse eikä kannata käsitellä kerralla.

”Olin mielestäni ihan paska aviomies, ihan paska isä. Olin ihan paska kaverina, muusikkona, lauluntekijänä, ihmisenä. Tunsin kamalaa syyllisyyttä kaikista asioista, joita en saanut tehtyä niin hyvin, kuin halusin.”
Terapeutti rohkaisi tarttumaan yhteen asiaan kerrallaan. Annala valitsi perheen.
”Päätin olla parempi iskä.”
Keikkaileva muusikko on paljon pois kotoa. Ja usein muusikot tekevät tiukinta tahtia töitä juuri silloin, kun muulla perheellä olisi vapaa-aikaa.
”Päätin, että olisi oloni vaikka kuinka huono tahansa, veisin lapset joka aamu päivähoitoon ja hakisin heidät sieltä iltapäivällä kotiin. Ja vaikka koko päivä olisi mennyt tärinässä ja tuskissa, viettäisin aikaa heidän kanssaan.”

Yksi askel eteen, kaksi taakse

Masennuksesta toipuminen on Annalan mukaan kuin suossa kävelyä.
”Lyhyellä välillä helpotuksen merkkejä ei erota. Tuntuu, että yhtä huonosti on mennyt ja yhtä raskasta on ollut koko ajan.”
Siksi Annala kehottaakin pitämään kirjaa tuntemuksista.
”Itsellä voi olla sellainen tunne, että en ole nukkunut juuri yhtään moneen viikkoon. Kun sitten tarkistaa asian muistiinpanoistaan, voi huomata, että hei, onhan tässä tullut paljonkin parannusta.”
 

 
Myös puhuminen on tärkeää. Läheisiä ei kuitenkaan pidä kuormittaa liikaa.
”Läheisten tuki ja ymmärrys on ensiarvoisen tärkeää, mutta ei ole reilua kaataa kaikkea heidän niskaansa. Ammattilainen katsoo asiaa eri näkökulmasta ja osaa antaa konkreettisia välineitä toipumiseen. ”

Alttius sairastua pysyy aina mukana

Puolen vuoden sairaslomalla Annalan olo tasaantui. Masennus ei kuitenkaan ole lopullisesti selätetty.
”Sanotaan, että on jos sairastanut masennuksen kahdesti, on alttius sairastua siihen uudelleen mukana koko loppuelämän. Hyväksyn tämän taipumuksen osaksi itseäni.”
Uudelleen sairastumista Annala ei aio pelätä.
”Keskityn mieluummin siihen, että tunnistaisin etukäteen niitä tilanteita, jotka saattavat laukaista minussa masennuksen. ”
Viimeisin masennuskausi sai Annalan järjestelemään oman elämänsä palikoita uudelleen.
”Täytyy tuntea omat rajansa ja voimavaransa”, Annala tuumii.
”Nyt ajoitan kiertueet niin, että aikaa on enemmän lapsille ja vaimolle. Olen hirmu ylpeä perheeniskä.”
Annalan mukaan masennus on aina viesti, joka pakottaa ihmisen kysymään mikä omassa elämässä on tärkeää.
”Näkyvin muutos on se, että teen nyt vähemmän töitä”, Annala kertoo.
«Osaan irrottautua työasioista ja sanoa myös ei.»
Se tarkoittaa kompromissejä.
”Me ei ehkä matkustella ulkomailla ja sellaista, mutta nyt me vietämme enemmän aikaa yhdessä», Annala hymyilee.
«Meillä on älyttömän kiva elämä tässä ja nyt.»
www.valomerkki.fi