Опубликовано Оставить комментарий

С трудом проживаю каждый день: везде вижу микробов и боюсь начала апокалипсиса.

С трудом проживаю каждый день: везде вижу микробов и боюсь начала апокалипсиса» | PSYCHOLOGIESЯ наблюдаюсь почти полгода у психиатра и психотерапевта. Обратилась к ним за помощью, так как на протяжении почти двух лет испытываю чувство страха, паники, апатии. Я могла три часа лежать в одном положении — вставала только в туалет. Мне выписали несколько лекарств, потом повысили дозу… Но ко мне снова вернулась депрессия, страх того, что произойдет апокалипсис. Я опять вижу вокруг микробы, думаю, что в еде отрава. Мне снова становится тяжело проживать день. Когда я думаю, что что-то случится, просто хочется услышать, что все хорошо будет.

Я не могу поделиться этим с близкими людьми: как-то пыталась открыться, но мои болезни обесценивали. Может, они и не специально, но я решила для себя больше не делиться. Что вы можете сказать по поводу этого всего?

Виктория, 17 лет

Виктория, проблема, которую вы описываете, выглядит достаточно серьезной. Верное решение в данном случае — обратиться за помощью к врачу-психиатру: когда тревога очень сильная, справиться с ней помогут медикаментозные препараты.

Похоже, вы сетуете на то, что улучшение от медикаментов не наступает так быстро, как бы хотелось, или что эффект от лечения проходит. Возможно, дело в дозировке или в самих препаратах. Схему лечения врач подбирает постепенно, да и чтобы препараты подействовали, должно пройти время. Поэтому необходимо продолжить лечение. Еще одна возможная проблема — что вам трудно доверять врачу.

Вы также пишете, что наблюдаетесь у психотерапевта. Не совсем понятно, какую терапию вы имеете в виду. Если к медикаментозной терапии вы добавили еще психотерапию, где можете рассказывать о своих переживаниях, получать поддержку и находить выходы из создавшейся ситуации, это очень здорово. Но вы отмечаете, что ни с кем не можете поделиться. Поэтому было бы хорошо обратиться за помощью к психологу, если вы еще не успели. Есть техники, например когнитивно-поведенческая терапия (КПТ) или диалектико-поведенческая (DBT) терапия, которые помогают человеку справляться с тревогой и обучают навыкам самостоятельно с ней справляться

Если ваше состояние кажется вам совсем безнадежным, справляться со страхами не получается, то необходимо получить помощь в стационаре

То есть в больнице, где вы будете постоянно под наблюдением. Врачи смогут оказать квалифицированную помощь, и острое состояние будет купировано.

Не менее серьезного отношения заслуживают ваши переживания по поводу непонимания со стороны окружающих. Да, крайне важно иметь возможность поделиться чувствами с близкими людьми и получить заверения, что все будет хорошо, мир не так ужасен, как вам кажется, и апокалипсис в ближайшее время не наступит. Здесь важно понимать, что тревоги могут быть обусловлены вашим внутренним состоянием одиночества, неприкаянности и недоверия к себе и окружающим. Когда внутренние конфликты удастся переосмыслить, внешний мир не будет казаться таким опасным, еда — отравляющей, микробы вредоносными.

Конечно, и внешняя реальность является источником тревоги и нестабильности. Для человека всегда имеет значение то, что с возникающими проблемами можно справиться, что у каждой из них найдется свое решение. Вам нужно получить поддержку и убедиться, что именно так и обстоят дела. В этом как раз и помогает психотерапия — в том числе и групповая психотерапия. Быть может, это подходящий вариант для вас.

https://www.psychologies.ru/

 

Опубликовано Оставить комментарий

Paniikkikohtaus – mitä hittoa tapahtuu ja miten selviän tästä?

Haluan jakaa tarinan muutaman vuoden takaa

Avioerosta oli kulunut noin 1,5 vuotta ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että uusi elämä alkoi asettua uomiinsa. Putkiremonttipakolaisuuskin väliaikaiskämpässä näyttäytyi suurimmaksi osaksi hyvällä tatsilla toteutetulta boheemilta seikkailulta. Vihdoin sain hengähtää päästyäni pahimpien aikojen ja haasteiden läpi – taisin selvitä rumbasta just ja just täyspäisenä ja burnoutin partaalta kuivin jaloin! Itseasiassa koin eläväni unelmaani todeksi…

Unelmassa oli kuitenkin enemmän sävyjä mitä olisin voinut uskoakaan. Eräänä yönä pongahdin sängyssä istumaan, kun en meinannut saada henkeä. Tämä oli täysin uutta ja tosi pelottavaa. Tiesin, että voin antaa keholle mahdollisuuden rauhoittua hengittämällä syviä hengenvetoja vatsan pohjaan asti ja puhaltamalla hyvin hitaasti ulos huulet tötteröllä – ihan kuin leikittelisin kynttilän liekillä sammuttamatta sitä. Tämä rauhoittavan – parasympaattisen – hermoston aktivointi on yleensä tuntunut hyvältä, mutta nyt hankala olo vaan yltyi. Seurasin hetken hengitystä antaen sen palautua rytmiinsä. Vatsan nousemisen ja laskemisen sekä muiden vatsan alueen fyysisten tuntemusten havainnointi oli aiemmin maadoittanut ja ollut turvasatamani hankaluuksissa, mutta nyt hengityksen äärellä oleminen tuntui vaan pahentavan oloa. Olin kohtalaisen hukassa, äimän käkenä ja peloissani – mitä ihmettä tapahtuu! Tiesin, että voin soittaa lähimmäisilleni tähänkin aikaan yöstä, mutta halusin vielä säästää tätä viimeistä oljenkorttani.

Oloni vaan huononi, kehoni tuntui vieraalta, koin irtautuvani todellisuudesta – ihan kun mut olisi imaistu johonkin psykedeeliseen leffaan, toiseen tietoisuuteen tai tietoisuuksien väliin. Sängyssä ollessani kehoon palaaminen ja maadoittuminen ei näyttänyt onnistuvan, joten nousin ylös, laitoin valot päälle ja liikuttelin, ravistelin sekä koskettelin pehmeästi kehoa. Tein kehollisen itsemyötätuntoharjoituksen. Ei mitään vaikutusta. Apua! Jossain vaiheessa menin suihkuun ja kuvittelin juurien kasvavan jalkapohjista äiti-maan uumeniin, hankaluuksien, tämän olotilan, turhien irti päästettävien asioiden valuvan juuria pitkin maahan puhdistettaviksi. Ei mitään – olo paheni edelleen. Tunsin lämpimän veden valuvan kehoani alas, se tuntui jokseenkin hyvältä, mikä lohdutti pikkasen – vaikka samalla friikkasin siitäkin, että sekään ei enää tuntunut juuri miltään!

Menikö hyvä mies nyt pilalle?

En muista mitä kaikkia tuhansista eri kehomielen työkaluistani kävin läpi. Jossain vaiheessa muistan ajatelleeni suihkussa: ” Just kun kaikki oli about paremmin kuin koskaan, hyvä mies meni pilalle. En ollukaan supermies, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta ja mistä tahansa tunnekuormasta. Ehkä on parempi soittaa hätänumeroon ja todeta, että tulin hulluks. Viekää mut pois…” Aloin hiljalleen myös tajuta, että kyseessä on paniikkikohtaus. Olin sentään ajatuksen tasolla helpottunut siitä, että tytär oli tällä viikolla exälläni. Olisi ollut noloa, häpeällistä ja ikävää näyttäytyä exälle näin haavoittuvaisena ja rikkinäisenä sekä pelkäsin, että miten tämä vaikuttaisi väleihimme jatkossa.

Olin suihkussa varmaan aika pitkään. Suihkun lopussa aloin huomata hitusen merkkejä siitä, että tilanne tasaantui eikä mennyt enää pahempaan. Jossain vaiheessa istuin sohvalla ja muistin Vidyamala Burchin (kirjoittanu kirjan mindfulness-harjoittamisesta kroonisen kivun kanssa) sanoneen: Mikäli olet äärimmäisen kivun kanssa tietoinen 10:stä muusta asiasta kuin kipu, niin hyvä – mikäli voit olla 100:sta muusta asiasta – vielä parempi. Keskityin täysin asioihin mitä havaitsin eri aistien kautta. En muista laskinko monta eri asiaa havaitsin. Sen muistan että jossain vaiheessa katsoin telkusta jotain ihan random ohjelmaa. Vaikka pakonomainen, alitajuinen ja addiktoiva pakeneminen muihin asioihin (ainakin pitkällä tähtäimellä) ei välttämättä ole se tarkoituksenmukaisin strategia – tällä kertaa se oli mun toiseksi viimeinen oljenkorsi, jonka avulla aloin huomata olon helpottuvan pikkuhiljaa. Olin aamuun asti hereillä, kun en uskaltanut mennä nukkumaan peläten kokemuksen tulevan takas. Aamun valjetessa en kuitenkaan enää pysynyt hereillä ja olo oli jokseenkin ok pimeyden väistyttyä valon tieltä. Tässä oli myös suuri symbolinen merkitys uuden toivon suhteen ja turvallisuuden kokemus – selvisin seuraavaan päivään! Onneksi vastaavaa peikkoa ei ole tullut samalla voimalla tielle uudestaan.

Tärkeimmät asiat mitä opin mindfulness-taitojen ja muiden apukeinojen käyttämisessä paniikkikohtauksessa

  • Tuntui avuttomalta ja toivottomalta päästää irti hengitykseen keskittymisestä, koska se on ollut tärkeä harjoituskumppani vuosien varrella. Toisaalta tiesin tutkimuksista ja muutenkin, että on tilanteita jossa huomio on parempi siirtää muihin aisteihin. Turvatonta ja tavallaan noloa se oli siinä hetkessä sekä samalla opetti kokeilemaan uusia tai hieman tuntemattomampia tapoja kohdata tilanne.
  • Opin päästämään irti supermies, kokenut mindfulness-ohjaaja, mielen käytön mestari, tms. tarinoista, tulkinnoista ja uskomuksista sopivalla tavalla. Olen nyt vapaampi olemaan oma itseni tässä ja nyt enkä menneisyyden tai tulevaisuuden määrittelemä, muiden odotuksista riippuvainen tai roolieni orja. Nyt voin valita roolini tietoisemmin ja vapaammin. Koen myös enemmän inhimillistä tasavertaisuutta ja yhteenkuuluvuutta ihmisiin, mikä on mahtavaa!
  • Pääsin kohtaamaan häpeää ja noloutta enemmän mihin olin aiemmin pystynyt. Elämä laittoi mut polvilleen ja nöyristymään tarkoituksenmukaisella tavalla. Tämä on loppupeleissä paradoksaalisesti vahvistanut omaa voimaani. Pystyn myös kohtaamaan ja kuulemaan coaching- ja työnohjausasiakkaani aidommin ja avarakatseisemmin.
  • Vaikka kohtaus oli niin voimakas, pelottava ja mukaansa tempaava, jokin osa musta koki, että olin edes hitusen ok sen kanssa, että pystyin havaita jonkinlaista etäisyyttä tiedostavan minän ja kokemuksen välillä. Se loi pientä toivon lämpöä. Koska olen monia vuosia mindfulness-harjoituksissa ”seurannut neutraalisti sivusta” mitä havaitsen itsessäni (kehon tuntemukset, tunteet, ajatukset, jne.) koin, että mulla on edes tämän taidon rippeet jäljellä, jotta voin tietoisesti valita havainnoida tätä etäisyyttä ja sen muuttumista. Jälkikäteen ajateltuna uskon, että etäisyyden ja kohtaukseen suhtautumisen havainnointi oli yksi tärkeimmistä taidoistani tilanteessa ollessani. Taidon hyödynnettävyys tuli vain etukäteisharjoittamisen kautta – olin pystynyt kasvattamaan harjoittelullani tietynlaista kohtaamisen puskuria. Mikäli olisin ekaa kertaa kokeillut vastaavaa havainnointia kohtauksen aikana, olisin varmaan tullut vielä hullummaksi!
  • Nyt muistankin, että suihkussa hoin mantraa: ”tääkin menee ohi”. Jonkin aikaa en juuri uskonut siihen, mutta sanat auttoi pysymään läsnä ja myös valitsemaan intention: tämä menee ohi. Koitin olla pakottamatta intentiota (vaikea sanoa kuinka hyvin onnistu) ja samalla antaa asioiden soljua. Koska huomioni oli asioissa ja aisteissa, jotka kertoisivat mulle ohi menemisestä, tiesin että todennäköisesti jossain vaiheessa tulisin havaitsemaan jotain sen suuntaista. Tämä loi pientä lohtua ja toivoa.
  • Säästin turhaan viimeistä oljenkorttani – läheisille soittamista – koska huomasin, että keksin kuitenkin kokoajan uusia oljenkorsia. Toisaalta oli myös tärkeä kokea, että selviydyn omin nokkineni tällaisesta. Toki läheiset olivat tärkeässä roolissa tilanteen läpikäynnissä jälkikäteen ja kokemuksen tarkoituksenmukaisessa normalisoinnissa.
  • Muistin ja tunnistin, että muutkin asiat, kuin kohtaus on yhtä totta tässä hetkessä. Lopussa huomion suuntaaminen täysin pois itsestäni tuntui hyvältä – kiitos telkkari!
  • Loving kindness, metta, itsemyötätunto, tms. meditaatioista tuttu yhteys muihin ihmisiin oli tärkeä. Tiesin, että ainakin muilla oli asiat hyvin, vaikka itse kärvistelin helvetissä!

Toivon, että kirjoitukseni voi auttaa muita paniikkikohtauksen kanssa selviämisessä, siihen suhtautumisessa ja toivon luomisessa. Ei täällä taida ihan selväpäisenä ja kuivin jaloin selvitä – ja just sen takia on tärkeää sanoittaa näitä kokemuksia, jotta niitä ei vaan lakasta maton alle ja murehdita yksikseen. Koen, että varsinkin miehenä on tärkeää puhua hankalista tunnekokemuksista, jotta maskuliinisuus saisi vapautua koko kirjoonsa ja ettei puhumista enää tulkittaisi heikkoutena – avoimuus on mun mielestä bad ass! Luodaan yhdessä puhumisen ja jakamisen kulttuuria, se on tärkeää – tuu mukaan!

Rakkaudella,

Aleksi

 

Etusivu

 

Опубликовано Оставить комментарий

Tunnelukot vaikuttavat masennuksen taustalla.

Pappi, terapeutti Miia Moisio kärsi vuosikausia masennuksesta. Sen taustalla ovat hänen mukaansa tunnelukot, joiden avaamiseen kannattaa ryhtyä pian.

Nyt on nenä seinää vasten. Tästä ei pääse eteenpäin.

Yhtenä päivänä kaikki tuntui pysähtyvän. Miia Moisio oli niin uupunut ja iloton, ettei mistään tullut enää mitään.

Sinänsä tilanteen ei pitänyt olla yllätys. Masennus oli oireilut taustalla jo lapsuudesta asti, mutta aina aiemmin Moisio oli saanut sysättyä epämääräisen ”mälsän olon” syrjään monelle tutuilla tempuilla. Hän oli mukautunut kameleontin tavoin muiden toiveisiin, hoivannut kaikkia paitsi itseään, kontrolloinut kehoaan ja ollut koulussa säntillinen kympin tyttö.

Kun esikoinen syntyi vajaat 18 vuotta sitten, Moisio yritti omaksua kaiken päälle täydellisen äidin roolin. Siitä tuli käännekohta. Psyyke ei kestänyt enää yhtään uutta vaatimusta ja vaivihkaa kroonistunut masennus äityi pahemmaksi.

Vuosien itsetutkiskelun jälkeen Moisio pääsi pitkään rinnalla roikkuneen seuralaisensa jäljille. Hän ymmärsi, että masennuksen taustalla vaikuttivat tunnelukot.

”Määrittelen masennuksen häpeäsairaudeksi. Sitä leimaavat usein vajavuuden ja vääränlaisuuden tunteet.”

Kuin pysyvät silmälasit, jotka asetetaan nenälle jo varhain. Niin Moisio kuvaa tunnelukkoja, joiden läpi jossain määrin me kaikki totumme tulkitsemaan maailmaa ja kanssaihmisiä ja säätelemään omaa käyttäytymistämme. Valitettavasti lasit ovat kaikkea muuta kuin kirkkaat. Linssejä värittävät uskomukset.

Tunnelukot alkavat muodostua jo lapsuudessa ja nuoruudessa, kun jokin tarve tai tunne ei tule kohdatuksi. Lukkoja on yhteensä kahdeksantoista, ja ne vaihtelevat pessimistisyydestä rankaisevuuteen ja riippuvuuteen.

Moisio huomauttaa, että masennus ei ole pelkästään tunnelukkosairaus. Silti varsinkin vakavasti masentuneilla on usein vahvoja tunnelukkoja.

”Määrittelen masennuksen häpeäsairaudeksi. Sitä leimaavat usein vajavuuden, vääränlaisuuden ja riittämättömyyden tunteet.”

Tunnelukoilla on aina sama lopputulos

Yhteistä tunnelukoille on se, että ne johtavat haitallisiin toimintamalleihin. Yksi voi päätyä hoivaamaan muita oman hyvinvointinsa kustannuksella ja toinen heittäytyä ihmissuhteissa näkymättömäksi.

Monella masentuneella on Moision mukaan vaativuuden tunnelukko. Se saa odottamaan täydellisiä suorituksia paitsi itseltä myös muilta.

Masentuneille tyypillinen on myös hyväksynnän haun lukko, jolloin omanarvontunne on kiinni muiden huomiosta ja kehuista. Emotionaalisen estyneisyyden lukko taas saa välttämään tunteiden ilmaisemista ja muuta spontaania toimintaa kritiikin ja häpeän pelossa.

Neljäs tyypillinen lukko on kaltoinkohtelu. Moni masentunut ajattelee herkästi, että muut toimivat tarkoituksellisesti ikävästi itseä kohtaan.

Joskus tunnelukkojen juurisyy on ilmeinen, joskus tiedostamattomampi. Lopputulos on aina sama. Huomaamatta syntyneet uskomukset alkavat ohjata ajatuksia.

Tällaista tämä nyt vain on. Aina minut hylätään.

Masentunut ei aina reagoi kipeisiin möykkyihinsä lamaantumalla. Moisiosta on tärkeää huomioida, että masentunut voi olla kaikkea muuta kuin apaattinen mytty sängyn pohjalla.

”Eivät he ole toimettomia luusereita tai itkuisia reppanoita – itse asiassa moni ei osaa itkeä lainkaan. Moni masentunut jaksaa suorittaa itsensä uupumukseen asti.”

Ihan kuten Moisio aikanaan.

”Masentuneelle on ihmeellistä tajuta, että hänessä on voimaa silloinkin, kun siltä ei tunnu”, Miia Moisio sanoo.
”Masentuneelle on ihmeellistä tajuta, että hänessä on voimaa silloinkin, kun siltä ei tunnu”, Miia Moisio sanoo.

Sukupuoli tunnelukkojen taustalla

Surun nieleskelyä, tunteiden tukahduttamista, rajojen vetämisen vaikeutta.

Kuulostaako kurja lista tutulta? Se ei olisi ihme, sillä tunnelukot ovat osittain kulttuurisesti sukupuolittuneita. Monessa suvussa naiset kantavat samaa taakkaa ketjussa yksi toisensa jälkeen.

”Uhrautuminen ja alistuminen ovat ylisukupolvisia ilmiöitä”, Moisio taustoittaa.

”Erityisesti naiset ovat liiankin hanakoita ottamaan vastuuta toisten tunteista ja tarpeista ja kannattelemaan muita. Siinä rytäkässä unohtaa helposti itsensä, kerää sisäänsä kiukkua ja vihaa ja pahimmillaan uhriutuu ja syyllistää lähipiiriään.”

Kiltin ja mukavan roolin ylläpitäminen ja muista huolehtiminen peittävät alleen sen, mitä moni nainen oikeasti kaipaisi: syliä, halia ja huomiota. Sen ääneen kertominen vain tuntuu usein melkein mahdottomalta.

”Me suomalaiset naiset olemme siinä mielessä aika surullisia tapauksia”, Moisio harmittelee.

Hänen mukaansa naisilla on tapana olla erityisen vaativia itseään kohtaan silloinkin, kun kuormitus on jo ennalta kova. Töitä riittää, velvollisuuksia on vapaa-ajallakin ja huollettavana omien lasten lisäksi mahdollisesti vanhenevia vanhempiakin.

”Sisäinen puhe on realiteeteista huolimatta sättivää. Moni ei ota tunteitaan ja tarpeitaan todesta tai tunnista niitä lainkaan.”

Yksinjääneet lapset

Moni on seurannut lapsesta saakka vierestä äitiä, joka on hoitanut hammasta purren lapsia, puunannut kodin nurkkia ja alistunut parisuhteessa vaikka mihin.

Nämä äidit eivät ole raataneet varsinaista iloa kuplien, mutta puurtaneet silti menemään. Sellaisessa, ei kovin tavattomassa suomalaiskodissa, on mahdoton sisäistää omien tarpeiden arvo, Moisio sanoo.

”Liian monella on kokemus siitä, että känninen isä tekee tai sanoo jotain ilkeää tai itsekästä äidille, joka vain valahtaa ilmeettömäksi. Hetken kuluttua äiti on imuroimassa raivokkaasti. Kukaan ei puhu konflikteja auki tai sanoita lapselle tilannetta.”

Vaikka ei jakaisi juuri tällaista kokemusta, melkein jokainen on jäänyt lapsena joskus tunteineen yksin. Tällaiset yksin jäämisen kokemukset ovat Moision mielestä suomalaisten varhaisissa kokemuksissa enemmän sääntö kuin poikkeus. Täydellisiä vanhempia tai särötöntä lapsuutta ei ole olemassakaan.

”Monen rajat eivät falskaa siksi, että muut aktiivisesti rikkoisivat niitä. Ylitämme rajoja ihan itse.”

Tunnelukoista vapauteen

Kuulostaa, no, masentavalta! Ovatko tunnelukot ikuisia vai voiko ne jotenkin ronklata auki?

Huojentavaa kyllä, tunnelukkojen ei tarvitse antaa määritellä koko loppuelämää. Omien lukkojen tiedostaminen on hyvä alku, mutta vinkkelin muutokseen tarvitaan myös voimia ja joskus ammattilaisen tukea.

”Tunnelukkojen syyt ovat usein niin syvällä, että niiden työstäminen ei ole helppoa”, Moisio myöntää.

”Siksi monella on tapana kertoa, että tällainen minä nyt vain olen ja tällaista tämä nyt vain on. Se ei ole totuus, vaan muutos on mahdollista. Sen uskominen vaatii toisinaan oikean hetken ja työvälineet.”

Vaikka tunnelukot syntyvät jo varhain, Moision mielestä on tärkeää, ettei omaan pahaan oloon niinkään etsi syyllisiä vaan pyrkii pikkuhiljaa ottamaan vastuun itsestään.

”Monen rajat eivät falskaa siksi, että muut aktiivisesti rikkoisivat niitä. Sen sijaan ylitämme rajojamme ihan itse. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen putoaa tyypillisesti kalenterista ensimmäisenä.”

Avun hakemisen ketjureaktio

Moisio seisoi yhtenä aamuna peilin edessä. Ytimekkäät lauseet soivat päässä kuin taikaiskusta: Tämä on minun käsissäni. Tämä on minun vastuullani. Kukaan ei tule ottamaan olotilaani pois.

Moisio ei vieläkään tiedä, miksi niin tapahtui juuri sinä tavallisena arkipäivänä, mutta hän päätti kuunnella itseään.

Tuen hakeminen aloitti positiivisen ketjureaktion.

”En ole kärsinyt masennuksesta enää vuosiin, mutta olen tehnyt itseni kanssa niin paljon hommia, että se on käynyt miltei päivätyöstä. Masennus ei ole oma valinta eikä parane vain ottamalla itseään niskasta kiinni, mutta sen parissa voi työskennellä.”

Avoimuus, uteliaisuus ja kärsivällisyys ovat Moision mukaan avaimet masennuksesta toipumiseen. Siihen voi johtaa monta polkua: psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen ja henkis-hengellinen. Moisio ajattelee, että mitä useampi apukeino on käytössä, sitä todennäköisemmin toipuu.

Lääkäreitä kritisoidaan usein hövelistä mielialalääkkeiden määräämisestä, mutta Moisiosta se on ymmärrettävää. Lääkäri operoi lääketieteen kentällä, eivätkä muut hoitomuodot ole hänen alaansa.

Jos sen sijaan kaipaa kuuntelijaa, kosketusta tai toisenlaista hoivaa, niitä täytyy yleensä hakea muualta kuin lääkäristä. Tämäkin vaatii itsensä kuuntelua. Jos siinä onnistuu, voi täydentävän hoidon rooli olla hyvinkin olennainen.

Yhdestä asiasta Moisio on varma. Hänen mielestään ei kannata odotella, että masennus menisi itsestään ohi.

”Vaikka masennus olisi vain lievää, se on silti epätasapainotila, joka yrittää kertoa jotain. Omaa elämää on uskallettava katsottava raatorehellisesti silmiin, jotta voi korjata niitä asioita, jotka vievät itseä epätasapainon tilaan.”

Moision tukena hänen omassa toipumisprosessissaan on toiminut valaiseva kirjallisuus. Yksi hänen suosikkiteoksistaan on Eckhart Tollen klassikko Läsnäolon voima ja sen lempeät mutta tehokkaat harjoitukset.

”Läsnäolon voima palautti yhteyden kehoni ja mieleni välillä. Masentuneelle on ihmeellistä kuulla ja tajuta, että hänessä on voimaa silloinkin, kun siltä ei tunnu.”

Lopulta Moisio tajusi, miten paljon energiaa hän oli kuluttanut murehtimiseen.

”Elin aina menneessä ja tulevassa mutta en koskaan nykyhetkessä. Vain tässä hetkessä kaikki on hyvin.”

Miia Moisio, 49, on Ylöjärvellä asuva tunnelukko-terapeutti, pappi ja tietokirjailija, jonka uusin teos Masennus ja tunnelukot (Otava) on ilmestynyt syksyllä 2022. Perheeseen kuuluu kaksi teinipoikaa ja kaksi kissaa.

Juttu on julkaistu Kauneus ja Terveys -lehdessä 14/2022.

https://www.eeva.fi/

https://www.eeva.fi/