Опубликовано — Оставить комментарий

Mikko Kuustonen: ”Näen mielenterveydestä huolehtimisen yhtä luonnollisena asiana kuin fysiikan ylläpitämisen.”

”Mielenterveys on minulle rakas ja hyvin läheinen teema, läsnä jokaisessa päivässä”, sanoo laulaja ja lauluntekijä sekä tyylikäs taiteilija Mikko Kuustonen.
”Näen mielenterveyden hoitamisen aivan samanlaisena asiana kuin fysiikan ylläpitämisen. Olen kaiketi jossain määrin mielenterveyskuntoilija, enkä koe sitä erityisen ongelmalähtöiseksi toiminnaksi. Olen pitkälti yli 20 vuotta käynyt erilaisissa terapioissa aina tarpeen mukaan ja kokenut sen osaksi hyvää elämää.”
Mikko Kuustonen kertoo, että elämässä on ollut vaiheita, joissa on tarvittu ulkopuolista ja riippumatonta peiliä. ”Erityisesti se on tärkeää tällaisessa ammatissa, joka on julkinen ja vääristää maailmankuvaa kaiken aikaa, ja jossa on liikaa olalle taputtelijoita. Pahimmillaan mediakuva muodostuu persoonan ikoniksi ja kohde alkaa uskoa itsekin tähän hallusinaatioon. Olen nähnyt miten helvetillisen tuhoisa tie se voi olla. Kannattaakin tehdä töitä sen eteen, että jalat pysyisivät tukevasti maassa.”
Mikko Kuustonen pohtii, että arkiset kohtaamiset ovat tärkeitä. Hän ei koe niitä kovin erilaisina kuin vaikka keskusteluja terapeuttien kanssa. ”Ainoa ero on siinä, että terapeutti on aina tavallaan ’maksettua rakkautta’. Hänen kanssaan ei tarvitse tulla toimeen, eikä häntä tarvitse miellyttää. Se on kiistatonta laatuaikaa, jossa kuulija myös tarvittaessa jäsentää puhetta ja auttaa pysymään fokuksessa.”
Mikko Kuustonen kuvaa hyvin, miten mieltä – aivan samoin kuin fysiikkaa – kannattaa hoitaa, ettei se rapistuu. Mutta samaan hengenvetoon hän sanoo tunnistavansa, missä pian 60-vuotiaan mielenterveyden sudenkuopat ovat. ”Se on spiraalimainen masennuksen kehä, johon on lukuisia syitä. Osa tulee lapsuudesta, osa joistain muista elämänvaiheista. Ahdistukset laukeavat tietyissä tilanteissa pienillä triggereillä, ellei ole tarkkana.”

Kyseessä ei ole dramaattinen juttu tai kierre, joka katkaisisi elämän. Hän haluaa vain tiedostaa, minne ansat on viritetty, jotta voisi elää hyvää elämää.

”Julkisuus on petollinen laji”

Mikko Kuustonen pohtii usein ja myös kyseenalaistaa sen, miten vahvasti hän on hakeutunut valokeilaan; mikä on tehnyt hänestä ”itsensä paljastajan”, joka asettuu alttiiksi ja hakee laajaa hyväksyntää. ”Peilailen terveen kunnianhimon ja narsismin rajapintaa. Yritän jäljittää tekemisessä aitoa rakkautta taiteen tekemiseen. Intohimo on olennaista mutta niin on myös arkinen pakertaminen ja asioiden loppuun saattaminen.”
Elleivät Mikko Kuustosen kaltaiset taiteilijat ja ajattelijat tekisi musiikkia, tekstiä tai yleensä taidetta, jäisi moni tärkeä viesti ja tarina kertomatta. ”Teen lauluja ja tarinoita jaettavaksi, joten minun on myös tultava toimeen kaiken palautteen ja arvaamattomuuden kanssa.”
Hän haluaa nostaa erilaisuuden esimerkiksi tärkeän kollegansa Edu Kettusen. Edu Kettunen on tehnyt musiikkia koko ikänsä mutta elänyt enemmän tai vähemmän erakkona. ”Edun vahvuus nousee juuri tuosta toiseuden ja tarkkailijan näkökulmasta. Myös Jii Karjalainen on tuotteistanut nerokkaasti Alter egonsa suojaan turhalta julkisuudelta. Itse olen päätynyt työskentelemään paljon televisiossa, joten oman intimiteetin suojaaminen on välillä vaikeaa.”
Eräs kollega kysyi kerran Mikolta: ”Koska julkaisit ensimmäisen levyn?” Kuultuaan vastauksen, että 40 vuotta sitten, kollega totesi, että olet kyllä aika pitkään ollut Kuustosen Mikko. Hyvin sanottu! ”Olen liukunut jossain vaiheessa rooliin, jossa ihmiset luulevat tuntevansa minut. Todellisuudesta heillä on vain mielikuva ihmisestä.”
Kuin todisteeksi kesken jutustelun tapahtui seuraavaa: Nuori nainen keskeytti kohteliaasti jutustelun ja kertoi, kuinka tärkeä Mikko Kuustonen on vuosien ajan ollut hänen elämässään, ensi kohtaamisesta alkaen. Herkkä kohtaaminen tuntemattoman kanssa päättyi halaukseen – ei se muuten olisi voinut päättyäkään, epäkohteliaisuudelle kun ei ole sijaa!
”Ainoa negatiivinen asia tuollaisissa kohtaamisissa on, että voi syntyä harha, että omat tekemiset ovat tärkeämpiä kuin muiden. Mietin itse jatkuvasti, mitkä asiat minua koskettavat toisten ihmisten teksteissä tai tavassa puhua, laulaa, näytellä tai kirjoittaa. Silloin ei kyse ole virtuositeetista, joka sekin vetoaa, vaan useimmiten jokin toisen ihmisen tavassa tehdä ja siitä miten se heijastuu omaan elämäntilanteeseen.”

Woyzeck

Mikko Kuustosesta on moneksi ja monelle. Pian kolme vuotta sitten syksyllä 2016 aamukahvikeskustelut useissa pöydissä käsittelivät Vain elämää -sarjan jaksoa, jossa Mikko Kuustonen esitti meille ja kollegalleen Hectorille Woyzeck-kappaleen koko sen hetkisellä energiallaan. Tilanne tuntui mielen lisäksi kehossa. Kokeilkaa…
RUUTU.FI: MIKKO KUUSTONEN — WOYZECK
”Muistan tuon tilanteen repivyyden varsin hyvin. Välillä on vaikea tajuta, miksi jokin tarina tai melodian pätkä osuu sieluihimme, vaikka yhtymäkohtaa ei järjellä havaitse.”
Tuo kyseinen Woyzeck-esitys oli Mikolle rankka, koska hän ei koe olevansa vahvoilla esittäessään muiden kappaleita. ”Mutta Woyzeckin tarina on mielenterveystarina jos mikä ihan henkeen ja vereen. Se on tarina hajoamisesta ja harhoista, ihmisen raadollisuudesta, kostosta, verestä ja taposta. Samaistumisen täytyy silloin myös sattua.”
Mikko Kuustosen elämää ei voi pohtia ilman, että tutustuu siihen Kotalahden kaivoskylässä Leppävirralla vietetyn lapsuuden kautta. Kaivos perustettiin 1950-luvun lopussa. Silloin viisilapsinen perhe oli muuttanut sinne Aijalan kaivokselta taloon, jonka nimi oli Kiskola, koska sinne muuttaneet perheet olivat pääosin Kiskosta. Muiden talojen asukkaat olivat muilta kaivoksilta.
”Siinä yhteisössä oli monista eri ’heimoista’ tulleita ihmisiä, ja sinne oli rakennettu asunnot, koulut – koko tarvittava infra. Se oli patruunoiden ajan minimaailma, jossa oli selkeä hierarkia. Insinööreistä ylöspäin jengi asui alueella, jonka nimi oli herrojen harju, enkä minä nähnyt siinä mitään koomista tai kummallista.”

Lapsuus patruunoiden minimaailmassa

Kaikki lapset kävivät samaa koulua ja olivat tekemisissä toistensa kanssa. Jostain vinkkelistä vahva hierarkia ei näkynyt millään tavalla, mutta jollain katsannolla taas näkyi.
Kuustosen perheen tuulikaapissa pidettiin ”kotiapteekkia”, josta kaivosmiehille jaettiin Hota-pulveria. Mikon äidillä ei ollut siihen mitään koulutusta, vaan kyseessä oli Leppävirran apteekin alla toimiva käsivarasto. ”Kaivosyhtiöt olivat aikanaan jakaneet Hota-pulveria kaivosmiehille häkää vastaan. Se oli joskus ollut ongelma tunneleissa, ei kuitenkaan enää, mutta pulverit olivat jääneet ja ihmiset olivat niihin addiktoituneita. Kuului kuvaan, että syötiin aikamoiset määrät särkylääkkeitä.”
Mikko Kuustonen on vanhempiensa selkeä kuopus. Hän syntyi kymmenen vuotta edellisen jälkeen ja sanoo kasvaneensa kodin tuulikaapissa erilaisten ihmisten kohtaamiseen.

”Äidin ainoa selkeä ohjenuora oli, että muista katsoa silmiin ja sano päivää. Joskus kymmenisen vuotta sitten oivalsin, että sieltä on tullut se tahto kohdata ihmisiä, vaikka joskus olisi vain parempi mennä ohi. Yleensä kohtaamiset johtavat hyvään mutta se voi toisinaan olla myös uuvuttava tapa elää.”

Mikko Kuustosen nuoruuteen liittyy vahva hengellisyys mutta se ei ole suoranaisesti Kotalahden peruja, jossa vahvempi vaikuttaja oli ammattiyhdistysliike. Isä oli kaivoksen sekatyömies ja viisi sotavuotta kokenut sotainvalidi, äiti puolestaan huutolaislapsi, joten enemmän he olivat vasemmistoon kallellaan. Iso muutos tapahtui äidin kuollessa, kun Mikko oli 16-vuotias. ”Olin juuri käynyt iltarippikoulun ennen äidin poismenoa ja hain aivan selkeästi lohtua.”
Mikon lapsuus aina ylioppilaaksi tuloon saakka kului kaivosyhteisössä. Hän sanoo, että maailmankuva oli sitä kautta kapea – kuitenkin kyseessä oli ehkä todellinen maailma, jossa yhtiö ja kanssaihmiset pitivät toisistaan huolta. Samalla patruunat tietenkin ”omistivat” henkilöstön.

”Ennen osattiin olla kiitollisia siitä mitä oli”

Mikko Kuustonen kertoo viime aikoina pohtineensa mielenterveyttä selviytymisen näkökulmasta. Hänen vanhin veljensä syntyi jo ennen sotia, hänen vanhempansa ja se ikäpolvi oli sodat kokenut. ”Heidän motiivinsa selvitä ja mennä eteenpäin on ollut todella kova.”
Mikko muistaa, että isä oli aina töissä, jos ei kaivoksella niin tekemässä firaabelihommia. Vaikka vaurautta ei ollut yhtään liikaa — päinvastoin — osasivat he olla kiitollisia siitä mitä oli, arvostivat arjen hienoja asioita; terveyttä, rauhaa, itsenäisyyttä.

”Olen itse joutunut tekemään töitä, että oppisin pysähtymään, olemaan läsnä ja nauttimaan elämän sekunneista. On pirullista, kun on tottunut juoksemaan ja katsomaan vain eteenpäin.”

Viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana on kaiketi tapahtunut yhteiskunnan hallitsematon muutos, joka suuren elintason nousun ja eriarvoisuuden kasvun myötä vaikuttaa mieleemme enemmän kuin uskommekaan.
Mutta palataan vielä Mikon elämässä aikaan, jossa hän haki hengellisyydestä voimaa, liittyi seurakuntanuoriin ja koki 16-vuotiaana herätyksen. ”En tajunnut kirkon herätysliikkeiden korostuksia enkä liioin oivaltanut ajautuneeni poikkeuksellisen mustavalkoiseen yhteisöön.”
Mikko Kuustoselle tuo vaihe oli ehkä elämän suurin kriisi. Äiti oli kuollut syöpään ja hän jäi kahdestaan vanhan, eläkkeelle jäävän isän kanssa. ”Silloin tapahtui aika totaalinen mielenmaiseman muutos, näin myöhemmin ajateltuna aika pelottavakin. Minusta tuli oikeastaan enemmän tai vähemmän saarnamies.”

”Biisejä elämän merkityksestä”

Samaan aikaan Mikko alkoi tehdä lauluja ja siitä tuli hänelle iso kanava. ”Tein aika paatoksellisia biisejä ja kirjoitin aineita elämän tarkoituksesta sekä merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Lopulta lukion viimeisenä vuonna Juha Kela, Anssin isä, pyysi minua Pro Fide -bändiin ja jatkoin bändin vetäjänä Juhan traagisen kuoleman jälkeen. Olin lopulta mukana kahdeksan vuotta.”
Irrottautuminen ei sujunut aivan ilman kipuja, koska Mikko koki tuolloin, että musiikilla on muukin merkitys kuin evankeliumin välittäminen. ”Siteeraan mielelläni lauluntekijä T-Bone Burnettia, jolla on saman suuntainen historia kuin minulla. Hän pohdiskeli, että jos uskomme että jumala on valkeus, niin voimme tehdä kappaleita joko lampusta tai siitä, mitä sen valossa näkee. Se oli minulle olennainen viesti ja päädyin kirjoittamaan siitä, minkä koin ymmärtäväni.”
Mikko Kuustosen elämänkulkua ja mielenmaisemaa leimaa edellä kuvattujen kaivosyhteisön ja hengellisen herätyksen vaiheiden lisäksi Afrikka, joka on opettanut mielestä paljon.
”Kiersin siellä 20 vuoden ajan melko aktiivisesti ja olen laskenut, että vietin yhteensä parisen vuotta noilla kehitysmaakentillä, siitä suurimman osan eri puolilla Afrikkaa.”
Liike ry:n toiminnanjohtaja Ari Koivu kuvasi aikanaan ajatusmaailmojen eroja, joka meillä eurooppalaisilla ja afrikkalaisilla on.

Afrikassa lähdetään siitä, että vieraaksi tullut on lähtökohtaisesti hyvä, koska on tullut heidän luokseen. Me taas usein vaadimme vierasta lunastamaan paikkansa ennen hyväksyntää.

”Tuo on hämmentävän totta kaikissa niissä maalaiskylissä vietettyjen vuorokausien kokemuksella. Niin köyhää kylää en kohdannut, ettei siellä olisi jaettu ateriaa. Se oli toisinaan kiusallista, kun oivalsi että toiset jakavat olemattomasta. Kiire ei myöskään saanut olla.”

”Afrikassa ei ole niin köyhää kylää, ettei ateriaa jaeta”

Erityisesti Mikko Kuustosen mieleen ovat jääneet tilanteet, joissa asioista päätettiin. Silloin piti istua puun alle, eikä hätiköinnistä ollut tietoakaan. ”Tapana oli istua, pohtia ja puhua yhdessä. Yhteisöllisyydestä ei puhuttu vaan siinä elettiin. Kun ei ole sellaisia rakenteita, jotka suojaavat ja turvaavat, toisiin on tukeuduttava. Myös perheen malli on erilainen. Siihen kuuluu valtava määrä ihmisiä. Myös äidin siskoja kutsutaan nimellä mama, koska jos yksi sattuisi menehtymään, astuu seuraava tilalle.”
Mikko Kuustonen kertoo, että afrikkalainen ihmisyys vetosi mieleen ensin jollain romanttisella tasolla, mutta ajan myötä kokemukset vetivät suorastaan hiljaiseksi. ”Se ihmisten arkinen tapa selvitä ja olla olemassa suhteessa toisiinsa, varsinkin niissä parin sadan hengen kyläyhteisöissä, on jollain lailla tuttua lapsuuden kaivosyhteisön kautta. Heidän ainoa keinonsa selviytyä on puhaltaa yhteen hiileen. Myös suhtautuminen muukalaisiin on aseista riisuvaa.”
Dignity — arvokkuuden ajatus — sai Afrikassa uuden muodon eli miten ihmiset voivat kantaa itsensä kauniisti, miten on pakko sietää ja hyväksyä — kun muuta mahdollisuutta ei ole.
Kaiken lopuksi: kuunnelkaa mitä liikkuu Mikko Kuustosen mielessä. Hänen lauluissaan ja teksteissään kuuluu kaikki se, jonka pienestä kaivosyhteisöstä matkaan lähtenyt nuorukainen on saanut kokea matkallaan seestyneeseen aikuisuuteen, kun on osannut pitää silmät, korvat ja mielen avoimena.
Ja osaa pitää yhä edelleen.
mieli.fi
 
 

Опубликовано — Оставить комментарий

Вадим Ротенберг. Как формируются психологические установки?

Как формируются психологические установки?Влиять на поведение человека гораздо проще, чем мы привыкли думать, предупреждает психофизиолог Вадим Ротенберг. Но воспитание может научить нас сопротивляться манипуляции.

Пожалуй, ни одна научная статья по психологии не может соперничать в точности, лаконичности и выразительности мысли с удачным анекдотом, в котором та же идея представлена в виде метафоры.
Вот один такой анекдот.
Человек получает утром письмо на свое имя, но без обратного адреса и без подписи. Внутри записка с именем и фамилией незнакомого ему человека: «Когда этот человек умрет, вы получите 25 долларов». Он произносит про себя короткое ругательство, выбрасывает записку в мусорное ведро и забывает о ней.
Но через относительно короткое время получает по почте чек на 25 долларов и записку с именем другого незнакомого ему человека и обещанием: «Когда этот человек умрет, вы получите 50 долларов».

У него пробуждается любопытство, он начинает искать координаты названного в письме, узнает, что это пожилой и смертельно больной человек, удивленно пожимает плечами, но на этот раз не выбрасывает записку, а сохраняет ее. Вскоре он получает обещанную сумму, узнает, что упомянутый в записке человек действительно умер. И в том же письме находит имя другого человека, после смерти которого ему обещано 100 долларов. И так далее.

Однажды герой видит его на безлюдной улице и с ужасом ловит себя на непроизвольном желании нажать на газ…

На каком-то этапе он начинает выяснять подробности. Узнает, что речь в новом письме идет о криминальном авторитете, следит за его судьбой по газетам, узнает о его убийстве, получает обещанные деньги и очередную фамилию с указанием довольно крупной суммы.
На этот раз упомянут вполне благополучный, успешный и, по-видимому, здоровый молодой человек. Герой анекдота узнает, где тот живет, и время от времени появляется в этом районе. Непроизвольно слежка становится частью его собственный жизни. И однажды, проезжая на автомобиле рядом с домом молодого человека, герой видит его на безлюдной улице и с ужасом ловит себя на непроизвольном желании нажать на газ… Но все-таки успевает нажать на тормоз.
Этот страшный эпизод не отваживает его от слежки. Через некоторое время он получает деньги и узнает, что тот самый незнакомец погиб при невыясненных обстоятельствах. А цена за смерть следующего названного в письме вдвое выше…
Вы уже поняли, что все кончается тем, что он убивает очередного кандидата и получает крупную сумму денег с припиской: «Как вам нравится ваша новая работа?..»
Этот анекдот в утрированной форме описывает некоторые способы формирования поведенческих установок. Процесс этот начинается с детства.
Ребенка поощряют и подталкивают к выполнению желательных родителям поступков, пытаются вызвать интерес к ним, потом вознаграждают за проявленное усердие и сразу же открывают новые перспективы.

Подарки можно делать только от случая к случаю, чтобы они не стали самоцелью, как у героя анекдота

Похвала, награда и проявление любви за хорошие поступки предпочтительнее, чем наказание и эмоциональное отвержение за плохие, хотя без этого часто тоже не удается обойтись. Но стремиться в процессе воспитания надо к тому, чтобы наказанием казалось отсутствие поощрения.
Почти как в этом анекдоте, но с противоположной направленностью: поощрять нужно проявление в поведении высших человеческих ценностей. И выражать поощрение нужно проявлением любви тех, кого любит сам ребенок. При этом подарки можно делать только от случая к случаю, чтобы они не стали самоцелью, как у героя анекдота.
Эмоциональное проявление любви близких, такое важное для ребенка, любви, к которой он стремится, гармонирует с главной задачей воспитания — формированием моральных ценностей, которые несовместимы с асоциальными поступками. Эти ценности в будущем будут препятствовать поведению, которого удалось добиться от героя анекдота с помощью обещанных подарков.
Если главным для ребенка становятся подарки, а не ценность самого поступка, впоследствии его поведение может подлаживаться под любое требование — была бы только надежда на желанный подарок.
http://www.psychologies.ru
http://www.psychologies.ru
Опубликовано — Оставить комментарий

Александра. Усилие воли.

Похожее изображениеНам пишут. Реальные истории.
Если человек научится определять начало своего приступа беспричинного страха (при диагностированной депрессии) — что вот, сейчас начинается, я погибаю (!), нужно не ожидать со страхом продолжения, а усилием мысли перевести этот приступ в нейтральное состояние. Пытаться не испугаться своих мыслей, не поддаться им, а войти в нейтральное состояние, при котором произвести какие-то обычные успокаивающие действия, призванные утвердить тебя на этой земле и в этом самом месте. Заварить чай, посмотреть в окно, ощутить себя. В один из таких ужасных моментов я четко сказала себе: у тебя есть два пути сейчас. Первый — это третий раз за свою жизнь лечь в стационар, пойти по знакомому пути, но это значит, бросить сейчас всю семью, это значит, снова подбирать лечение, а моего врача может не оказаться (а другой меня не знает). Пройдет месяц, прежде чем я выберусь. Есть второй путь — сейчас смириться, что ЭТО во мне живет, пусть живет, но сейчас я буду продолжать жить в своем доме и со своими родными даже с ЭТИМ во мне. Я не буду убегать от него. И как ни странно, чувство ужаса отступило! Я оказалась сильнее…Это было неожиданно. Затем можно подышать, пробежаться кружок вокруг дома, попробовать активировать свои желания. И позволить себе сделать маленький выбор. Например, сказать себе: нет, кофе сегодня не хочу, выпью-ка этого вкусного чая. Печенье сейчас не буду, выберу хлебцы. Ну и прочие маленькие глупости. Мозг сразу расслабляется и ты становишься хозяином своей жизни, берешь ее под контроль.
Если такие приступы повторяются, то конечно, лучше найти частного врача и начать принимать терапию.
Александра.