Позвонить - 358 - 40 - 5689681

Home » Из личного опыта » Mikko Kuustonen: ”Näen mielenterveydestä huolehtimisen yhtä luonnollisena asiana kuin fysiikan ylläpitämisen.”

Mikko Kuustonen: ”Näen mielenterveydestä huolehtimisen yhtä luonnollisena asiana kuin fysiikan ylläpitämisen.”

”Mielenterveys on minulle rakas ja hyvin läheinen teema, läsnä jokaisessa päivässä”, sanoo laulaja ja lauluntekijä sekä tyylikäs taiteilija Mikko Kuustonen.

”Näen mielenterveyden hoitamisen aivan samanlaisena asiana kuin fysiikan ylläpitämisen. Olen kaiketi jossain määrin mielenterveyskuntoilija, enkä koe sitä erityisen ongelmalähtöiseksi toiminnaksi. Olen pitkälti yli 20 vuotta käynyt erilaisissa terapioissa aina tarpeen mukaan ja kokenut sen osaksi hyvää elämää.”

Mikko Kuustonen kertoo, että elämässä on ollut vaiheita, joissa on tarvittu ulkopuolista ja riippumatonta peiliä. ”Erityisesti se on tärkeää tällaisessa ammatissa, joka on julkinen ja vääristää maailmankuvaa kaiken aikaa, ja jossa on liikaa olalle taputtelijoita. Pahimmillaan mediakuva muodostuu persoonan ikoniksi ja kohde alkaa uskoa itsekin tähän hallusinaatioon. Olen nähnyt miten helvetillisen tuhoisa tie se voi olla. Kannattaakin tehdä töitä sen eteen, että jalat pysyisivät tukevasti maassa.”

Mikko Kuustonen pohtii, että arkiset kohtaamiset ovat tärkeitä. Hän ei koe niitä kovin erilaisina kuin vaikka keskusteluja terapeuttien kanssa. ”Ainoa ero on siinä, että terapeutti on aina tavallaan ’maksettua rakkautta’. Hänen kanssaan ei tarvitse tulla toimeen, eikä häntä tarvitse miellyttää. Se on kiistatonta laatuaikaa, jossa kuulija myös tarvittaessa jäsentää puhetta ja auttaa pysymään fokuksessa.”

Mikko Kuustonen kuvaa hyvin, miten mieltä – aivan samoin kuin fysiikkaa – kannattaa hoitaa, ettei se rapistuu. Mutta samaan hengenvetoon hän sanoo tunnistavansa, missä pian 60-vuotiaan mielenterveyden sudenkuopat ovat. ”Se on spiraalimainen masennuksen kehä, johon on lukuisia syitä. Osa tulee lapsuudesta, osa joistain muista elämänvaiheista. Ahdistukset laukeavat tietyissä tilanteissa pienillä triggereillä, ellei ole tarkkana.”

Kyseessä ei ole dramaattinen juttu tai kierre, joka katkaisisi elämän. Hän haluaa vain tiedostaa, minne ansat on viritetty, jotta voisi elää hyvää elämää.

”Julkisuus on petollinen laji”

Mikko Kuustonen pohtii usein ja myös kyseenalaistaa sen, miten vahvasti hän on hakeutunut valokeilaan; mikä on tehnyt hänestä ”itsensä paljastajan”, joka asettuu alttiiksi ja hakee laajaa hyväksyntää. ”Peilailen terveen kunnianhimon ja narsismin rajapintaa. Yritän jäljittää tekemisessä aitoa rakkautta taiteen tekemiseen. Intohimo on olennaista mutta niin on myös arkinen pakertaminen ja asioiden loppuun saattaminen.”

Elleivät Mikko Kuustosen kaltaiset taiteilijat ja ajattelijat tekisi musiikkia, tekstiä tai yleensä taidetta, jäisi moni tärkeä viesti ja tarina kertomatta. ”Teen lauluja ja tarinoita jaettavaksi, joten minun on myös tultava toimeen kaiken palautteen ja arvaamattomuuden kanssa.”

Hän haluaa nostaa erilaisuuden esimerkiksi tärkeän kollegansa Edu Kettusen. Edu Kettunen on tehnyt musiikkia koko ikänsä mutta elänyt enemmän tai vähemmän erakkona. ”Edun vahvuus nousee juuri tuosta toiseuden ja tarkkailijan näkökulmasta. Myös Jii Karjalainen on tuotteistanut nerokkaasti Alter egonsa suojaan turhalta julkisuudelta. Itse olen päätynyt työskentelemään paljon televisiossa, joten oman intimiteetin suojaaminen on välillä vaikeaa.”

Eräs kollega kysyi kerran Mikolta: ”Koska julkaisit ensimmäisen levyn?” Kuultuaan vastauksen, että 40 vuotta sitten, kollega totesi, että olet kyllä aika pitkään ollut Kuustosen Mikko. Hyvin sanottu! ”Olen liukunut jossain vaiheessa rooliin, jossa ihmiset luulevat tuntevansa minut. Todellisuudesta heillä on vain mielikuva ihmisestä.”

Kuin todisteeksi kesken jutustelun tapahtui seuraavaa: Nuori nainen keskeytti kohteliaasti jutustelun ja kertoi, kuinka tärkeä Mikko Kuustonen on vuosien ajan ollut hänen elämässään, ensi kohtaamisesta alkaen. Herkkä kohtaaminen tuntemattoman kanssa päättyi halaukseen – ei se muuten olisi voinut päättyäkään, epäkohteliaisuudelle kun ei ole sijaa!

”Ainoa negatiivinen asia tuollaisissa kohtaamisissa on, että voi syntyä harha, että omat tekemiset ovat tärkeämpiä kuin muiden. Mietin itse jatkuvasti, mitkä asiat minua koskettavat toisten ihmisten teksteissä tai tavassa puhua, laulaa, näytellä tai kirjoittaa. Silloin ei kyse ole virtuositeetista, joka sekin vetoaa, vaan useimmiten jokin toisen ihmisen tavassa tehdä ja siitä miten se heijastuu omaan elämäntilanteeseen.”

Woyzeck

Mikko Kuustosesta on moneksi ja monelle. Pian kolme vuotta sitten syksyllä 2016 aamukahvikeskustelut useissa pöydissä käsittelivät Vain elämää -sarjan jaksoa, jossa Mikko Kuustonen esitti meille ja kollegalleen Hectorille Woyzeck-kappaleen koko sen hetkisellä energiallaan. Tilanne tuntui mielen lisäksi kehossa. Kokeilkaa…

RUUTU.FI: MIKKO KUUSTONEN — WOYZECK

”Muistan tuon tilanteen repivyyden varsin hyvin. Välillä on vaikea tajuta, miksi jokin tarina tai melodian pätkä osuu sieluihimme, vaikka yhtymäkohtaa ei järjellä havaitse.”

Tuo kyseinen Woyzeck-esitys oli Mikolle rankka, koska hän ei koe olevansa vahvoilla esittäessään muiden kappaleita. ”Mutta Woyzeckin tarina on mielenterveystarina jos mikä ihan henkeen ja vereen. Se on tarina hajoamisesta ja harhoista, ihmisen raadollisuudesta, kostosta, verestä ja taposta. Samaistumisen täytyy silloin myös sattua.”

Mikko Kuustosen elämää ei voi pohtia ilman, että tutustuu siihen Kotalahden kaivoskylässä Leppävirralla vietetyn lapsuuden kautta. Kaivos perustettiin 1950-luvun lopussa. Silloin viisilapsinen perhe oli muuttanut sinne Aijalan kaivokselta taloon, jonka nimi oli Kiskola, koska sinne muuttaneet perheet olivat pääosin Kiskosta. Muiden talojen asukkaat olivat muilta kaivoksilta.

”Siinä yhteisössä oli monista eri ’heimoista’ tulleita ihmisiä, ja sinne oli rakennettu asunnot, koulut – koko tarvittava infra. Se oli patruunoiden ajan minimaailma, jossa oli selkeä hierarkia. Insinööreistä ylöspäin jengi asui alueella, jonka nimi oli herrojen harju, enkä minä nähnyt siinä mitään koomista tai kummallista.”

Lapsuus patruunoiden minimaailmassa

Kaikki lapset kävivät samaa koulua ja olivat tekemisissä toistensa kanssa. Jostain vinkkelistä vahva hierarkia ei näkynyt millään tavalla, mutta jollain katsannolla taas näkyi.

Kuustosen perheen tuulikaapissa pidettiin ”kotiapteekkia”, josta kaivosmiehille jaettiin Hota-pulveria. Mikon äidillä ei ollut siihen mitään koulutusta, vaan kyseessä oli Leppävirran apteekin alla toimiva käsivarasto. ”Kaivosyhtiöt olivat aikanaan jakaneet Hota-pulveria kaivosmiehille häkää vastaan. Se oli joskus ollut ongelma tunneleissa, ei kuitenkaan enää, mutta pulverit olivat jääneet ja ihmiset olivat niihin addiktoituneita. Kuului kuvaan, että syötiin aikamoiset määrät särkylääkkeitä.”

Mikko Kuustonen on vanhempiensa selkeä kuopus. Hän syntyi kymmenen vuotta edellisen jälkeen ja sanoo kasvaneensa kodin tuulikaapissa erilaisten ihmisten kohtaamiseen.

”Äidin ainoa selkeä ohjenuora oli, että muista katsoa silmiin ja sano päivää. Joskus kymmenisen vuotta sitten oivalsin, että sieltä on tullut se tahto kohdata ihmisiä, vaikka joskus olisi vain parempi mennä ohi. Yleensä kohtaamiset johtavat hyvään mutta se voi toisinaan olla myös uuvuttava tapa elää.”

Mikko Kuustosen nuoruuteen liittyy vahva hengellisyys mutta se ei ole suoranaisesti Kotalahden peruja, jossa vahvempi vaikuttaja oli ammattiyhdistysliike. Isä oli kaivoksen sekatyömies ja viisi sotavuotta kokenut sotainvalidi, äiti puolestaan huutolaislapsi, joten enemmän he olivat vasemmistoon kallellaan. Iso muutos tapahtui äidin kuollessa, kun Mikko oli 16-vuotias. ”Olin juuri käynyt iltarippikoulun ennen äidin poismenoa ja hain aivan selkeästi lohtua.”

Mikon lapsuus aina ylioppilaaksi tuloon saakka kului kaivosyhteisössä. Hän sanoo, että maailmankuva oli sitä kautta kapea – kuitenkin kyseessä oli ehkä todellinen maailma, jossa yhtiö ja kanssaihmiset pitivät toisistaan huolta. Samalla patruunat tietenkin ”omistivat” henkilöstön.

”Ennen osattiin olla kiitollisia siitä mitä oli”

Mikko Kuustonen kertoo viime aikoina pohtineensa mielenterveyttä selviytymisen näkökulmasta. Hänen vanhin veljensä syntyi jo ennen sotia, hänen vanhempansa ja se ikäpolvi oli sodat kokenut. ”Heidän motiivinsa selvitä ja mennä eteenpäin on ollut todella kova.”

Mikko muistaa, että isä oli aina töissä, jos ei kaivoksella niin tekemässä firaabelihommia. Vaikka vaurautta ei ollut yhtään liikaa — päinvastoin — osasivat he olla kiitollisia siitä mitä oli, arvostivat arjen hienoja asioita; terveyttä, rauhaa, itsenäisyyttä.

”Olen itse joutunut tekemään töitä, että oppisin pysähtymään, olemaan läsnä ja nauttimaan elämän sekunneista. On pirullista, kun on tottunut juoksemaan ja katsomaan vain eteenpäin.”

Viimeisten muutaman vuosikymmenen aikana on kaiketi tapahtunut yhteiskunnan hallitsematon muutos, joka suuren elintason nousun ja eriarvoisuuden kasvun myötä vaikuttaa mieleemme enemmän kuin uskommekaan.

Mutta palataan vielä Mikon elämässä aikaan, jossa hän haki hengellisyydestä voimaa, liittyi seurakuntanuoriin ja koki 16-vuotiaana herätyksen. ”En tajunnut kirkon herätysliikkeiden korostuksia enkä liioin oivaltanut ajautuneeni poikkeuksellisen mustavalkoiseen yhteisöön.”

Mikko Kuustoselle tuo vaihe oli ehkä elämän suurin kriisi. Äiti oli kuollut syöpään ja hän jäi kahdestaan vanhan, eläkkeelle jäävän isän kanssa. ”Silloin tapahtui aika totaalinen mielenmaiseman muutos, näin myöhemmin ajateltuna aika pelottavakin. Minusta tuli oikeastaan enemmän tai vähemmän saarnamies.”

”Biisejä elämän merkityksestä”

Samaan aikaan Mikko alkoi tehdä lauluja ja siitä tuli hänelle iso kanava. ”Tein aika paatoksellisia biisejä ja kirjoitin aineita elämän tarkoituksesta sekä merkityksestä tai merkityksettömyydestä. Lopulta lukion viimeisenä vuonna Juha Kela, Anssin isä, pyysi minua Pro Fide -bändiin ja jatkoin bändin vetäjänä Juhan traagisen kuoleman jälkeen. Olin lopulta mukana kahdeksan vuotta.”

Irrottautuminen ei sujunut aivan ilman kipuja, koska Mikko koki tuolloin, että musiikilla on muukin merkitys kuin evankeliumin välittäminen. ”Siteeraan mielelläni lauluntekijä T-Bone Burnettia, jolla on saman suuntainen historia kuin minulla. Hän pohdiskeli, että jos uskomme että jumala on valkeus, niin voimme tehdä kappaleita joko lampusta tai siitä, mitä sen valossa näkee. Se oli minulle olennainen viesti ja päädyin kirjoittamaan siitä, minkä koin ymmärtäväni.”

Mikko Kuustosen elämänkulkua ja mielenmaisemaa leimaa edellä kuvattujen kaivosyhteisön ja hengellisen herätyksen vaiheiden lisäksi Afrikka, joka on opettanut mielestä paljon.

”Kiersin siellä 20 vuoden ajan melko aktiivisesti ja olen laskenut, että vietin yhteensä parisen vuotta noilla kehitysmaakentillä, siitä suurimman osan eri puolilla Afrikkaa.”

Liike ry:n toiminnanjohtaja Ari Koivu kuvasi aikanaan ajatusmaailmojen eroja, joka meillä eurooppalaisilla ja afrikkalaisilla on.

Afrikassa lähdetään siitä, että vieraaksi tullut on lähtökohtaisesti hyvä, koska on tullut heidän luokseen. Me taas usein vaadimme vierasta lunastamaan paikkansa ennen hyväksyntää.

”Tuo on hämmentävän totta kaikissa niissä maalaiskylissä vietettyjen vuorokausien kokemuksella. Niin köyhää kylää en kohdannut, ettei siellä olisi jaettu ateriaa. Se oli toisinaan kiusallista, kun oivalsi että toiset jakavat olemattomasta. Kiire ei myöskään saanut olla.”

”Afrikassa ei ole niin köyhää kylää, ettei ateriaa jaeta”

Erityisesti Mikko Kuustosen mieleen ovat jääneet tilanteet, joissa asioista päätettiin. Silloin piti istua puun alle, eikä hätiköinnistä ollut tietoakaan. ”Tapana oli istua, pohtia ja puhua yhdessä. Yhteisöllisyydestä ei puhuttu vaan siinä elettiin. Kun ei ole sellaisia rakenteita, jotka suojaavat ja turvaavat, toisiin on tukeuduttava. Myös perheen malli on erilainen. Siihen kuuluu valtava määrä ihmisiä. Myös äidin siskoja kutsutaan nimellä mama, koska jos yksi sattuisi menehtymään, astuu seuraava tilalle.”

Mikko Kuustonen kertoo, että afrikkalainen ihmisyys vetosi mieleen ensin jollain romanttisella tasolla, mutta ajan myötä kokemukset vetivät suorastaan hiljaiseksi. ”Se ihmisten arkinen tapa selvitä ja olla olemassa suhteessa toisiinsa, varsinkin niissä parin sadan hengen kyläyhteisöissä, on jollain lailla tuttua lapsuuden kaivosyhteisön kautta. Heidän ainoa keinonsa selviytyä on puhaltaa yhteen hiileen. Myös suhtautuminen muukalaisiin on aseista riisuvaa.”

Dignity — arvokkuuden ajatus — sai Afrikassa uuden muodon eli miten ihmiset voivat kantaa itsensä kauniisti, miten on pakko sietää ja hyväksyä — kun muuta mahdollisuutta ei ole.

Kaiken lopuksi: kuunnelkaa mitä liikkuu Mikko Kuustosen mielessä. Hänen lauluissaan ja teksteissään kuuluu kaikki se, jonka pienestä kaivosyhteisöstä matkaan lähtenyt nuorukainen on saanut kokea matkallaan seestyneeseen aikuisuuteen, kun on osannut pitää silmät, korvat ja mielen avoimena.

Ja osaa pitää yhä edelleen.

mieli.fi

 

 

Добавить комментарий

Ваш e-mail не будет опубликован. Обязательные поля помечены *