Метка: suomi

Опубликовано от — Оставить комментарий

Suo­ma­lai­nen mie­len­ter­veys­po­li­tiik­ka on unoh­ta­nut va­ka­vas­ti sai­raat ih­mi­set.

Kuvahaun tulos: Suo­ma­lai­nen mie­len­ter­veys­po­li­tiik­ka on unoh­ta­nut va­ka­vas­ti sai­raat ih­mi­set.Hyvin voimisen ja ennaltaehkäisemisen eetos on ohjannut huomiota pois vakavasti sairaiden aseman kohentamisesta suomalaisessa mielenterveyspolitiikassa, väitöstutkija Karoliina Ahonen Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta arvioi. Mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksia ei voi edistää, mikäli yhteiskunnan syrjäyttäviin tekijöihin ei puututa.
Karoliina Ahonen on tutkinut väitöskirjassaan suomalaisen mielenterveyspolitiikan muodostumista mielisairaaloiden lakkauttamisen jälkeen. Hän on selvittänyt, miten julkinen valta on pyrkinyt turvaamaan kansalaisten perus- ja ihmisoikeudet mielenterveystyötä ohjatessaan.
Mielisairaaloita ryhdyttiin purkamaan Suomessa 1980-luvulla kansainvälisen esimerkin mukaan. Muutos liittyi laajempaan laitoshoidon alasajoon, missä julkisia palveluita haluttiin keventää ja tehostaa. Mielisairaalat tulivat yhteiskunnalle kalliiksi. Toisaalta psykiatrinen hoito myös kehittyi sekä ihmisoikeusajattelun vahvistumisen myötä että lääketieteellisestä näkökulmasta.
– Lisäksi syntyi uudenlaisia lääkkeitä, jotka mahdollistivat avohoitoon siirtymisen, Ahonen kertoo.
Muutoksilla oli vaikutuksensa. Mielenterveyspolitiikan painopiste siirtyi vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksien turvaamisesta koko väestön mielenterveyden ja hyvinvoinnin hallintaan.
– Suomalainen mielenterveyspolitiikka on ollut terveyden edistämiseen, ennaltaehkäisemiseen ja hoidon kehittämiseen keskittyvää hyvinvointivaltion politiikkaa. Hyvinvointivaltio tarvitsi terveitä ja työkykyisiä kansalaisia. Vakavasti sairaiden ihmis- ja perusoikeuksia ei ole onnistuttu turvaamaan palvelujärjestelmään keskittyneen kehittämistyön avulla, sillä palvelujärjestelmää on kehitetty kyvykkäille ja aktiivisille kansalaisille. Vakavasti sairaat eivät ole pystyneet hyödyntämään tällaista järjestelmää, Ahonen toteaa.

Mie­len­ter­vey­den häi­ri­öön sai­ras­tu­nei­den ih­mi­soi­keuk­sia ei voi edis­tää, mi­kä­li yh­teis­kun­nan syr­jäyt­tä­viin te­ki­jöi­hin ei puu­tu­ta

Mielenterveystyön kehittämiseen liittyvät ihmisoikeuskysymykset keskittyvät Ahosen mielestä tällä hetkellä ennakkoluuloja vastaan kamppailemiseen ja asennevaikuttamiseen. Sen sijaan huomiota tulisi kiinnittää hänen mukaansa pikemminkin syrjinnän ja ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseen ja estämiseen.
– Nyt yhdessäkään julkisen vallan poliittisessa ohjausasiakirjassa ei analysoida systemaattisesti, millaisia tuloksia mielenterveyspolitiikalla on saavutettu ja mitkä ovat konkreettiset toimenpiteet tai mitattavat tavoitteet ihmisoikeuksien turvaamiseksi.
– Esimerkiksi avohoitoa mielenterveyspolitiikan keinona ei ole kyseenalaistettu missään vaiheessa. Myöskään avohoidon alkuperäisen tavoitteen, ihmisoikeuksien vahvistamisen, toteutumista ei ole arvioitu, väittelijä sanoo.
Ahosen mukaan julkinen valta olisi voinut ohjata mielenterveyspolitiikkaa toisin. Yhteiskunnallisten tieteenalojen tutkijoiden olisi myös hänen mielestään kiinnostuttava lääketieteellisen lähestymistavan hallitsemassa mielenterveystyössä nykyistä vahvemmin siitä, miten mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmis- ja perusoikeudet toteutuvat.
– Mielenterveyspolitiikan tulisi taata ihmisille resurssit yhteiskunnallisen toimijuuden toteuttamiseen sekä itsestään ja läheisistään huolen pitämiseen. Muutosta tarvitaan esimerkiksi palkkatyöstä ja yhteisöistä syrjäytymiseen sekä puutteellisiin asumisoloihin, väittelijä toteaa.
**
TM Karoliina Ahonen väittelee 10.1.2020 kello 12 Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheesta «Suomalainen mielenterveyspolitiikka – Julkisen vallan ohjaus mielenterveyden häiriöön sairastuneiden ihmisoikeuksien turvaamiseksi». Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Helsingin yliopiston Metsätalo-rakennuksen sali 1, Unioninkatu 40, Helsinki.
Vastaväittäjänä on professori Simo Vehmas, Tukholman yliopisto, ja kustoksena on professori Jaana Hallamaa Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta.
Väitöskirja on myös elektroninen julkaisu ja luettavissa E-thesis -palvelussa.
Väittelijän yhteystiedot: s-posti: karoliina.ahonen@helsinki.fi, @KaroliinaAhonen
www.helsinki.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Mitä tehdä, jos ajatus kuolemasta pelottaa?


Kuolema on ihmiselämän väistämätön tosiasia. Vaikka ajatus kuolemasta on epämiellyttävä, psykologin mukaan elämän rajallisuus olisi tärkeä kohdata. Joskus kuolemanpelko voi olla kuitenkin niin vahva, että pelkotila rajoittaa ihmisen toimintakykyä. Silloin kuolemanpelkoon on tärkeä saada apua.
Kuolema on osa ihmiselämää, mutta miksi niin luonnollinen ajatus usein ahdistaa ja pelottaa? Psykologi Johanna Stenbergin mukaan ihmisillä on taipumus kieltää kuolevaisuutensa ja elää kuin aikaa olisi rajattomasti. Hän on perehtynyt vakavasti sairastuneiden ihmisten kokemuksiin tilanteessa, jossa tautiin ei ole parantavaa hoitoa ja elämän päätepiste nousee yllättäen eteen.
– Länsimaisessa kulttuurissa kuolema on siivottu pois arjesta ja näkyviltä. Kärjistäen, kun ennen mummit ja ukit kuolivat saman katon alla, nyt mietitään, onko lasten soveliasta osallistua hautajaisiin, Stenberg kertoo.

Kun kuolema koskettaa omaa elämää, särkyy haavoittumattomuuden illuusio

Uhka kuolemasta voi tulla iholle jossain kohtaa elämää esimerkiksi oman sairauden tai läheisen menettämisen myötä. Stenbergin mukaan nämä ovat usein hetkiä, jolloin ymmärretään, että myös oma elämä voi päättyä milloin tahansa.
– Tilanne on ennakoimaton ja pelottava, ja menetämme arkea sekä hyvinvointia ylläpitävän hallinnan kokemuksen. Tapahtumat särkevät haavoittumattomuuden illuusion.
Kuolemanpelko voi olla varsinaisen kuolemisen pelkäämisen lisäksi voimakasta ahdistusta elämän rajallisuudesta ja merkityksestä: miksi olemme täällä ja mikä on elämän tarkoitus?
Aina kuolemanpelko ei liity pelkoon oman elämän päättymisestä, vaan sen takana voi olla huolia läheisten pärjäämisestä.
– Vanhemmat saattavat kokea kuolemanpelkoa erityisesti siinä vaiheessa, kun on pieniä lapsia, jotka ovat vielä riippuvaisia itsestä, Stenberg kertoo.

Kuolemanpelko vaikeuttaa elämästä nauttimista

Lievä kuolemanpelko näyttäytyy muun muassa epämiellyttävinä ajatuksina elämän hauraudesta sekä varautumisena erilaisiin vaaroihin ja uhkiin. Elämästä on vaikea nauttia ja asioihin on hankala heittäytyä murheiden varjostaessa mieltä.
Vahva pelko voi olla sen sijaan jopa salpaava.
– Kuten mikä tahansa pelko, vahva kuolemanpelko rajoittaa toimintakykyä. Ihminen ei pysty rentoutumaan tai nukkumaan, koska ajatus kuolemasta ahdistaa ja pyörii jatkuvasti mielessä, Stenberg kuvailee.

Ihmiset saavat lohtua eri asioista

 Elämänlaatua heikentävän pelon lievittämiseen on tärkeä löytää hoitokeino. Jotkut pystyvät käsittelemään pelkotilaa itsenäisesti esimerkiksi kirjoittamisen kautta, toiset hyötyvät keskustelemisesta esimerkiksi ystävän tai ammattilaisen kanssa.
Osalle lohtua voi tuoda myös ajatus oman kuoleman jälkeisestä todellisuudesta. Miten asiat ovat sitten, kun minua itseäni ei enää ole, ja millaisen jäljen haluaisin itsestäni jättää?
– Tämänkaltainen valmistautuminen auttaa monia elämään epävarmuuden kanssa: että jossain määrin kaikki on kunnossa, kun itseä ei enää ole. Jotkut jopa suunnittelevat omat hautajaisensa ja listaavat tarkkoja toiveita oman kuolemansa jälkeisestä ajasta, Stenberg kertoo.
Kuolemaa ympäröivä epävarmuus synnyttää myös turva-ajatuksia, joihin osa ihmisistä nojautuu. Näitä voi Stenbergin mukaan olla esimerkiksi skenaariot kuolemanjälkeisestä elämästä sekä tuonpuoleisista todellisuuksista.
– Usko voi vähentää ahdistusta kaiken päättymisestä. Ajatukset olemisen jatkuvuudesta voivat lieventää elämästä ja rakkaista luopumisen tuskaa. Tämä ei tarkoita, että kaikki uskomukset olisivat defensiivisiä selityksiä – emmehän toistaiseksi tarkasti tiedä, mitä tietoisuus on, ja mitä sille tapahtuu maallisen taipaleen päätteeksi.

Kuolemanpelko nostaa päätä esimerkiksi sairastumisen myötä. Kuvassa sairaalassa oleva henkilö pitää toista ihmistä kädestä kiinni.

Kuolemanpelko nostaa usein päätään sairauden tai läheisen menettämisen myötä.

Kuolema on, ja saa olla, pelottava ajatus

 On täysin normaalia vältellä ajatusta kuolemasta, sillä kuolema on, ja saa olla, pelottava ajatus. Haitallista kuitenkin on, jos ikäviä asioita, kuten kuolemaa ei pysty lainkaan kohtaamaan, Stenberg muistuttaa.
– Kuolemanpelosta voi päästä eroon, mutta tarvitseeko? Vain silloin, jos pelko haittaa elämää tai johtaa oman kuolevaisuuden totaaliseen kiistämiseen.
On hyödyllistä kohdata se tosiasia, että oma elämä päättyy joskus.
– Oman kuoleman hetkeä ei voi etukäteen tietää, eikä siihen voi täysin valmistautua. Kuolemasta murehtimisen sijaan kannattaakin keskittyä jäljellä olevaan elämään.

”Elämän rajallisuuden ymmärtäminen voi tuoda merkitystä arkeen”

 Stenberg itse uskoo, että jonkinasteinen kuolemanpelko on hyvä asia.
– Parantumattomasti sairaiden kohtaaminen on tuonut itselleni paljon hyvää. Kun ymmärtää kaiken tilapäisyyden, osaa käyttää aikansa paremmin, kun vielä on täällä. Voi tehdä valintoja sen pohjalta, miten oman elämänsä haluaa elää.
Kun oman kuolevaisuuden uskaltaakin hyväksyä ajoissa, on mahdollista pohtia, millaisen tarinan haluaa jättää jälkeensä.
– Elämän rajallisuuden ymmärtäminen voi lopulta auttaa keskittymään oleelliseen ja tuoda merkitystä jokapäiväiseen arkeen.
– Mutta kun puhumme elämää häiritsevästä pelosta, kannattaa siitä puhua muille ja hakea tarvittaessa ammattiapua, Stenberg jatkaa.
anna.fi