Huumori on ollut Mika Tommolan selviytymiskeino lapsesta asti. Kun lääkäri diagnosoi ahdistuneisuushäiriön, moni asia ratkesi.
Kun Mika Tommola oli lapsi, hän näki harvoin vanhempiensa nauravan yhdessä. Isä, Esko Tommola, työskenteli kirjeenvaihtajana ja uutisankkurina Ylellä ja MTV3:lla. Hän oli aikansa julkkis, karuista oloista ponnistanut sota-ajan lapsi, ja satsasi täysillä uraansa. Marianne-äiti oli kotona kolmen lapsen kanssa.
Perhe muutti moneen otteeseen pääkaupunkiseudulla ja asui isän työn vuoksi pitkään myös Tukholmassa.
– Missä ikinä asuimmekin, en koskaan nähnyt vanhempieni nukkuvan samassa sängyssä tai pitävän hauskaa keskenään. Se oli vanhan ajan etäinen avioliitto.
Mitä tekee pikkupoika nähdessään, että vanhemmat eivät naura? Hän tietysti pelleilee saadakseen hymyn äidin tai isän huulille. Mika arvelee, että otti hassuttelijan roolin luontaisesti perheen vanhimpana lapsena.
Vanhempien viileistä väleistä huolimatta Mika muistaa lapsuutensa onnellisena, hän sai käydä hyviä kouluja ja harrastaa. Hän keräili postimerkkejä, bongaili lintuja ja haaveili taikurin ammatista. Viimeksi mainittuun liittyi vahvasti tarve viihdyttää muita.
Taikurin ura jäi lyhyeksi mutta päättyi huipulla: sana innokkaasta teinitaikurista oli kiirinyt, ja Mikaa pyydettiin lämmittelemään Aira Samulinin tanssiryhmää, joka esiintyi varusmiesten kotiinpaluujuhlassa Santahaminassa.
– 13-vuotias taikuripoika ei ehkä ollut ihan sitä, mitä parikymppiset varusmiehet juhliltaan toivoivat. Kuka sen idean oli mahtanut keksiä? Mutta, no, olin minä ainakin halpa esiintyjä.
Show meni pieleen, pallot eivät pysyneet käsissä. Mutta varusmiehiä nauratti. Tavoite oli saavutettu.
Mika Tommola uskoo intuitioon: ”Loputon vaihtoehtojen puntarointi ei vie minnekään”
Senkun hyppää vaan, ei kannata pähkäillä. Sitä ohjenuoraa Mika Tommola on noudattanut elämässään niin pienissä kuin suurissakin päätöksissä.
– Loputon vaihtoehtojen puntarointi ei vie minnekään. Intuitio tietää ratkaisun ja sitä kannattaa kuunnella.
Jos Mika on joskus innostuksissaan unohtanut kuunnella vaistoaan, asiat ovat menneet pieleen.
Viitisentoista vuotta sitten Mika huomasi ilon kadonneen elämästään. Olo oli levoton, käytös tylyä ja kärsimätöntä, huumori muuttui pisteliääksi, jopa kyyniseksi. Mika hakeutui työterveyslääkärille, joka diagnosoi hänelle ahdistuneisuushäiriön. Ahdistus näkyi ennen kaikkea kriisitilanteissa, joista Mika alkoi hakea hätäistä ulospääsyä.
– Minulla ei ollut kykyä rauhoittua, nähdä isoa kuvaa. Tein silloin hätiköityjä ja huonoja päätöksiä, vaikka kuvittelenkin olevani ihan fiksu ihminen.
Mika pääsi terapiaan, ja sen aloittaessaan hänellä oli monta kysymystä: Miksi toimin niin impulsiivisesti? Miksi en oikeasti kuuntele muita? Miksi minulle on niin tärkeää, että saan toteuttaa itseäni?
Hahmoterapeutin avulla hän alkoi löytää käytökselleen selityksiä. Selvisi muun muassa se, että lapsuudessa tapahtuneet asiat olivat muokanneet hänestä pienen koomikon, joka halusi värittää ankeutta, saada vanhemmat nauramaan.
Terapiassa Mika on harjoitellut myös kuuntelemista, niin intuitionsa kuin muiden ihmistenkin. Kun on jatkuvasti tohkeissaan omista jutuistaan, toisten huomioon ottaminen jää helposti kakkossijalle.
– Empatian puute on heikko kohtani. Sitä taitoa joudun oikeasti treenaamaan. Erityisen raskasta se on ollut läheisille.
Kaikkiin kysymyksiin ei ole vieläkään saatu vastausta, mutta eteenpäin Mika kokee menneensä. Terapiaa hän suosittelee kaikille.
– Suren, kun näen hermostuneita ja äkäisiä ihmisiä ja vaistoan, että selitys olemukseen löytyy lapsuudesta. Tasapainon elämään voisi saada pätevän terapeutin ohjauksessa.
Etusivu
Последние три года многим дались нелегко. Два года пандемии, а затем начало полномасштабной войны в Украине повлияли не только на уровень жизни людей, но и на их психическое здоровье.