Psykoterapiaan eivät pääse ne, jotka sitä kipeimmin tarvitsisivat.
Lausunto on sivun mittainen. Psykoterapeutti kirjoitti sen helsinkiläisestä Annastaloppuvuodesta 2013.
Potilas aloitti pykoterapian ak:n vastaanotolla paniikki- masennus ja ahdistusoireilun sekä itsetuhoisten ajatusten ja käyttäytymisen vuoksi, siinä lukee.
Kelaa varten laaditussa paperissa risteilee ikäviä sanoja: tunne-elämän epävakaus, perheväkivalta… Potilas pelkää hylätyksi tulemista… On jatkuvassa uupumisen vaarassa…
Terapeutti korostaa, että Anna pärjää nyt, mutta tarvitsee apua:
Jotta potilas kykenee jatkossakin olemaan työelämässä ja kasvattamaan lapsensa turvallisessa ja eheässä kodissa, on erittäin tärkeää jatkaa psykoterapiaa.
Anna oli tuolloin 30-vuotias.
Masennus oli alkanut yhdeksänvuotiaana. Iltaisin, Annan maatessa yksin pimeässä vyöryi ahdistus, joka tuntui syövän kaikki aistit ja ajatukset.
”Se oli sellaista kokonaisvaltaista kauhua, jolta vain uni pystyi pelastamaan, mutta unta oli vaikea saada, kun pelotti niin paljon”, hän kertoo. ”Joskus maanittelin siskon viereeni nukkumaan, että oli vähän turvallisempi olo.”
Anna luuli kuolevansa.
Ne olivat paniikkikohtauksia. Nyt Anna arvelee, että kohtauksiin liittyi pelko hylätyksi tulemisesta.
Ei olisi ihme, sillä pienenä tyttöä oli jätetty yksin yöaikaan ja isä oli väkivaltainen ja arvaamaton. Pahinta ei kuitenkaan ollut itseen kohdistuva väkivalta, vaan huoli ja vastuu pienemmistä sisaruksista. Jo kahdeksanvuotiaana Anna vaihtoi näiden vaippoja, ruokki ja laittoi nukkumaan. Joskus sisarukset kutsuivat häntä vahingossa ”äidiksi”.
Paniikkioireet sijoittuivat samoihin aikoihin kun Annan pikkuveli tuli siihen ikään, että isä alkoi pahoinpidellä myös tätä. Veli oli puolitoistavuotias.
”Järjellä tajuan, etten olisi voinut tehdä mitään. Mitä pikkutyttö mahtaa aikuiselle miehelle?”
Anna oppi lukemaan vanhempiensa mielialoja ja nielemään tunteensa, muuten seurasi rangaistus.
”Jos aamiaispöydässä oli kärttyinen, tuli Hesarista naamaan.”
Murrosiässä paniikkioireet pahenivat. Olo oli jatkuvasti ahdistunut ja väsynyt, ja koulussa keskiarvo putosi yhdeksästä kuutoseen. Anna oli kyllin vanha ymmärtääkseen, että sellainen ei ollut normaalia. 14-vuotiaana hän pyysi ensimmäisen kerran äidiltä apua. Tämä vei tytön psykiatrille, joka määräsi niin vahvoja mielialalääkkeitä, että Anna ei jaksanut kävellä kaksikerroksisen kotitalon yläkertaan. Hän lopetti pian niiden syömisen.
Sen jälkeen Anna kiersi viidentoista vuoden aikana psykiatrian poliklinikoilla, nuorten kriisipisteessä ja sairaaloiden päivystyksissä, jutteli vaihtuvien psykiatristen sairaanhoitajien kanssa, kokeili erilaisia lääkkeitä.
”Kun olo parani lääkkeistä, olo oli euforinen: tässä sitä vaan ollaan kauppajonossa, ihan näin vain. Tuli vähän harha, että kaikki on ookoo.”
Kaaos palasi aina myöhemmin. Välillä masennus oli täydellistä lamaannusta, Anna vain istui tai makasi tuntikausia liikkumatta. Pahimpina aikoina oli aistiharhoja, vakavia unihäiriöitä, viiltelyä ja itsemurhayrityksiä.
Kerran sairaalan päivystyksessä lääkäri sanoi Annan ranteet tikattuaan, että kannattaisi käydä juttelemassa jonkun kanssa. Kukaan ei vain kertonut, missä.
”Terapiasta ei koskaan edes puhuttu, eikä missään ohjattu eteenpäin. Itse en osannut kysyä. En edes tiennyt, että terapiaa voisi saada.”
Ei ole ihme, että Anna ei tiennyt. Psykoterapiaa saa vain murto-osa sitä tarvitsevista, eikä sen järjestämisestä vastaa mikään yksittäinen taho.
Periaatteessa kunnilla on lakisääteinen velvollisuus tarjota terapiaa – joko itse tai ostopalveluna. Todellisuudessa sitä on julkisella puolella saatavilla niukasti.
Käytännössä vähänkin kynnelle kykenevä ohjataan etsimään yksityinen terapeutti ja hakemaan Kelalta tukea ”kuntoutuspsykoterapiaan”, joka on tarkoitettu opiskelu- tai työkyvyn ylläpitämiseksi – silloin Kela maksaa osuuden terapian hinnasta.
Lisäksi terapiaan voi päästä työterveyshuollon kautta tai yksinkertaisesti maksamalla itse.
Koska terapian saaminen on sidottu työkykyyn, apua ei aina saa se, joka sitä eniten tarvitsisi, vaan se, joka pystyy vielä työskentelemään. Lopputulema on nurinkurinen: mitä hullumpi, sen vaikeampi on saada lakisääteisiä mielenterveyspalveluita.
Ei ole myöskään sama, missä päin maata asuu. Psykoterapeutteja on eniten Uudellamaalla, eniten hoidontarvetta Pohjois-Suomessa.
Asiantuntijat kuvailevat tilannetta sekavaksi kokonaisuudeksi, josta kenelläkään ei ole täyttä kuvaa. Valtakunnallista tilastointia ei ole, vain Kelan tuen saajista on kattavat rekisterit.
Suurin osa Suomessa järjestettävästä psykoterapiasta on Kelan tukemaa, ja viime vuonna sitä sai noin 27 000 ihmistä. Väestötutkimukseen perustuvien arvioiden mukaan keskusteluhoitoa toivovia olisi jopa noin 150 000 henkeä.
Kun ihmisellä on suurin hätä, hänelle sälytetään vastuu siitä, että hän järjestää itselleen hoidon ja siihen rahat. Näin kiteyttää tilanteen psykiatri Kristian Wahlbeck. Hän on Mielenterveysseuran kehitysjohtaja ja edustaa seuraa myös eduskunnan Mielenterveyspoliittisessa neuvottelukunnassa.
”Suomen systeemi on poikkeuksellinen verrattuna muihin Pohjoismaihin”, Wahlbeck sanoo.
Esimerkiksi Norjassa psykoterapeutteja toimii perusterveydenhuollossa ja heidän vastaanotoilleen ohjataan suoraan terveyskeskuksesta.
Se on hyvä malli, koska masennuksen hoidossa varhainen puuttuminen säästää tutkitusti sekä inhimillistä kärsimystä että rahaa.
Suomessa psykoterapia on Wahlbeckin mukaan ainoa kansallisen Käypä hoito -suosituksen mukainen hoito, jota ei ole saatavilla julkisessa terveydenhuollossa.
Verrataan. Jos fyysisistä oireista kärsivää autettaisiin samoin kuin mielenterveyspotilasta, se tarkoittaisi osapuilleen tätä: Lääkäri sanoisi terveyskeskuksessa, että sinulla on sydämen vajaatoiminta ja tarvitset siihen hoitoa. Sitten hän kehottaisi selvittämään, mikä tarjolla olevista hoitomuodoista olisi sopivin ja etsimään itse erikoislääkärin yksityissektorilta.
Tämä omatoiminen etsintä on pahimmillaan vaarallista. Harva tuntee esimerkiksi psykoterapian eri muotoja ja niiden etuja tai haittoja.
”Tietyissä tiloissa psykoanalyyttisesta terapiasta voi mennä entistä enemmän sekaisin”, Wahlbeck sanoo. ”Kognitiivisesta terapiasta on näyttöä masennuksen hoidossa, mutta jos potilaan on vaikea puhua, jokin toiminnallinen terapiamuoto voi sopia paremmin.”
Hyväosainen keskiluokka makoilemassa sohvalla ja puhumassa pehmeitä, kun ahdistaa. Tämä on monen mielikuva psykoterapiasta.
Osin se onkin totta. Helpoiten psykoterapiaa saa, jos on rahaa, kontakteja ja niin sanottua sosiaalista pääomaa.
Eräs Kelan tukea nauttiva työssäkäyvä terapia-asiakas kuvaa terapiatietä näin:
Ajanvaraus yksityiselle psykiatrille onnistuu netissä minuutissa, ilman että kenellekään pitää selittää tai perustella, miksi erikoislääkärille pitää päästä. Psykiatrilla on käytävä kolmesta neljään kertaan kolmen kuukauden aikana. Yksi kerta maksaa 140 euroa. Näiden käyntien pohjalta tehdään Kelaan ”B-lausunto”, joka maksaa potilaalle noin 150 euroa. Kolmen kuukauden prosessin aikana pitää etsiä itselleen sopiva psykoterapeutti. Jos kokeilee paria kolmea, sekin hupi maksaa vähintään pari–kolmesataa, eikä kustannuksia vielä korvaa kukaan. Jos siis pystyy sijoittamaan työkykynsä ylläpitämiseksi lyhyen ajan sisällä tuhat euroa ja sen jälkeen maksamaan osan terapiakustannuksistaan ja lausunnon uusimisen vuosittain, terapiaa kyllä saa.
Toisessa ääripäässä ovat esimerkiksi tuetuissa asumisyksiköissä asuvat mielenterveyskuntoutujat, jotka ovat yhteiskunnan vähäosaisimpia liki kaikilla mittareilla laskettaessa.
Viime vuonna käynnistyneessä Musta laatikko -tutkimushankkeessa on käynyt ilmi, että asumispalveluihin ei yleensä sisälly psykiatrista hoitoa tai terapiaa. Voidaan tulkita, että palveluyksikön asukas ”on jo julkisen hoidon piirissä”, vaikka hän saisi lähinnä apua arjen toimiin. Mielenterveyskuntoutuja saattaa nähdä psykiatria 15 minuutin ajan kerran kuussa tai vuodessa. Ani harva saa terapiaa, jotkut ehkä, jos perhe maksaa.
”Terapiasta on säästetty, tiedossani ei ole oikeastaan yhtään meidän asukasta, joka olisi päässyt terapiaan”, eräs hoitaja vastasi viime kesänä asumisyksiköiden henkilökunnalle tehdyssä kyselyssä.
Toinen: ”Terapian saaminen yleisesti on vaikeaa ja tuntuu, ettei juuri kukaan osaa tai halua kertoa, miten sinne pääsee.”
Kolmas: ”Kuntoutuja saattaa olla sairastunut jo niin pitkään, että uudelleenarvio terapian hyödyistä nähdään tarpeettomana.”
Epätasa-arvo psykoterapian saamisessa voi juontua historiasta. Hoitomuoto ei tullut Suomeen julkisen terveydenhuollon kautta vaan niin, että yksittäiset lääkärit kävivät hakemassa koulutusta ulkomailta.
Vähitellen syntyi harrastuneiden ihmisten yhteisöjä ja yhdistyksiä, jotka kouluttivat yksityisesti. Näitä olivat esimerkiksi Psykoanalyyttinen yhdistys, Psykoterapiayhdistys ja Therapeia-säätiö. Terapia oli yksityisten ammatinharjoittajien tarjoamaa palvelua lähinnä niille, joilla oli varaa.
Vasta 1980–90-luvun taitteessa alaa alettiin säädellä ja psykoterapeutiksi itseään kutsuvan piti saada pätevyys sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirastolta Valviralta.
Vuonna 2012 psykoterapeuttien koulutus siirtyi yliopistojen alaisuuteen. Ne tekivät siitä maksullisen täydennyskoulutuksen, joka maksaa opiskelijalle yli 20 000 euroa. Julkisen puolen työnantajalle on riski kustantaa työntekijälle kallis koulutus, jonka saatuaan hänen kannattaa siirtyä yksityiseksi ammatinharjoittajaksi. Valtaosa Suomen terapeuteista toimii edelleen yksityisesti.
Tammikuussa eduskunnan Mielenterveyspoliittinen neuvottelukunta esitti, että psykoterapia pitäisi tuoda julkisen terveydenhuollon piiriin sote-uudistuksen yhteydessä. Masennuksesta johtuvat työkyvyttömyyseläkkeet maksavat vuodessa 509 miljoonaa euroa. Kun eläkkeelle joutuneiden hoitotaustaa on tutkittu, heistä vain noin joka kymmenes on saanut psykoterapiaa – siis sairauden vaatimaa hoitoa, joka olisi voinut estää työkyvyttömyyden. Tutkimuksista tiedetään, että psykoterapian avulla noin kuusi prosenttia palaa työelämään. Jos terapia olisi peruspalvelu, se palauttaisi arvion mukaan vuodessa 7 500 ihmistä sosiaalietuuksien varasta työelämään. Se tarkoittaisi noin 340 miljoonan säästöä vuodessa.
On laskettu, että psykoterapiaan sijoitettu euro tarkoittaa noin kolmen euron säästöä.
Anna pääsi lopulta terapiaan.
Sen mahdollistivat kolme asiaa: työ, raha ja oikea hoitoonohjaus.
Anna ajattelee, että tämän olisi pitänyt tapahtua viimeistään lukion kolmannella luokalla.
”Mun elämäni oli 30 vuotta rämpimistä, hirveää kompurointia. Olen kyllä onnistunut tekemään toivomiani asioita kuten valmistumaan ja perustamaan perheen, mutta olen myös tehnyt kaikkeni sabotoidakseni sitä.”
Viimeisin alamäki alkoi Annan ollessa toisen lapsensa kanssa äitiyslomalla. Läheinen ystävä kuoli, ja Anna masentui. Hän alkoi viillellä itseään varpaiden välistä, koska ”sieltä lapset eivät sitä huomaneet”. Terveyskeskuksesta potilas lähetettiin taas kerran eteenpäin, tällä kertaa Helsingin itäiselle psykiatrian polille.
”Siellä tuntui ensimmäisen kerran, että nyt tajutaan. Psykiatri ja sairaanhoitaja kuuntelivat puoli tuntia, ja sen jälkeen olin arviointijaksolla kolmisen kuukautta.”
Diagnoosi: epävakaa persoonallisuus ja masennus. Hoidoksi neuvottiin kognitiivis-analyyttista psykoterapiaa.
Anna joutui etsimään terapeutin ja maksamaan kulut aluksi itse, mutta tässä vaiheessa se ei ollut ongelma. Hänellä oli työpaikka kolmannen sektorin sosiaalipalveluissa.
Kelan tuki kattoi noin puolet psykoterapiakäynneistä kolmen vuoden ajan.
Viimeisellä tapaamiskerralla joulukuussa 2015 puhuttiin siitä, miten Annan kannattaa toimia, jos olo huononee tai vastoinkäymisiä tulee.
”Se mitä mulle tapahtui terapiassa on, että olen oppinut tunteiden käsittelyä. En ole toipunut epävakaudesta, mutta en anna impulssien viedä. Pitää ymmärtää ongelman syy, että sen voi ratkaista jotenkin järkevästi.”
Hoitosuhteen aikana Anna on vähitellen saanut itsetuhoisen käyttäytymisen kuriin. Hän on alkanut harrastaa liikuntaa.
Anna on vakuuttunut siitä, että ilman terapiaa hän olisi menettänyt työpaikkansa.
Työssään hän kohtaa traumatisoituneita asiakkaita, jotka jäävät ongelmineen yksin.
”Kun ihmiset eivät ole työkykyisiä tai heillä ei ole työpaikkaa, heille ei tarjota mitään. Se on tosi graavia.”
Annan nimi on muutettu. Juttua varten on haastateltu myös Työterveyslaitoksen ylilääkäriä Teija Kivekästä ja Kelan tutkimusprofessoria Annamari Tuulio-Henrikssonia.
Kirjoittaja on toimittajajäsenenä mukana Musta laatikko -tutkimushankkeessa, jossa selvitetään mielenterveyskuntoutujien asumispalveluita.
Myötätuntoinen yritys menestyy usein taloudellisesti, ainakin kansainvälisten tutkimusten mukaan.
Hahmotushäiriön oireet usein tunnistetaan koulussa, vaikka häiriötä ilmiönä ei osattaisikaan nimetä. Toisin oli ennen: nyt aikuisiässä olevat ovat saattaneet koko ikänsä pitää itseään tyhmänä.
