За помощью к психологу обратилась женщина: «Я замужем 7 лет. Сначала отношения были прекрасными. У мужа удивительная способность создавать мне хорошее настроение. Он постоянно придумывал какие-то мелкие подарочки; мы всё время бывали в каких-то новых интересных местах; почти все домашние заботы брал на себя. Подруги говорили, что он меня избаловал, но ведь ему со мной было хорошо, он сам об этом всё время говорил.
Но полгода назад его словно подменили! Из активного и жизнерадостного человека он превратился в апатичного тюленя, который дни напролет лежит на диване. Мы больше нигде не бываем, на меня он совсем не обращает внимания. Он по собственной инициативе уволился с работы, сказал, что у него есть предложения получше. Но мне кажется, что он обманывает и меня, и себя. Никаких предложений о работе у него нет, и самое ужасное, что он никаких усилий для поиска не прикладывает. В прошлом у него была очень хорошая работа, и мы пока живем на его накопления, но проесть их можно быстро. Поэтому наше будущее меня очень беспокоит…».
Муж
На следующие консультации приходит муж. Сначала возникает гипотеза, что у него кризис среднего возраста. Но потом подтверждается более неприятный диагноз – депрессивное состояние. Далее мужчина обращается к психиатру, который выписывает ему антидепрессанты, и начинается комбинированное лечение (медикаменты + психотерапия). Причем длительность и результаты этого лечения прогнозировать сложно.
Жена
А на консультации снова женщина. Узнав о депрессии мужа, она растеряна и не знает, что делать дальше. Во-первых, она не верит в диагноз. Со стороны депрессия многим кажется каким-то глупым капризом. Люди не верят, что в депрессии действительно невозможно «собраться и взять себя в руки», изменить «плохое настроение», выйти из апатии.
Во-вторых, она совершенно не готова к такой радикальной смене семейных ролей. Если раньше муж был явным эмоциональным лидером, отвечающим за эмоциональный климат в семье, то сейчас эта ответственность перешла к ней. Создавать хорошее настроение близкому человеку – довольно лёгкая и увлекательная задача. Но только не в том случае, когда этот человек в депрессии. Мы пытаемся его обрадовать, а он этой радости не чувствует. Мы не видим ответной реакции, не получаем адекватной обратной связи. Все наши попытки «развеселить и растормошить» уходят, как вода в песок. Такие безответные усилия очень истощают, это путь к эмоциональному выгоранию.
Что же делать в подобной ситуации?
Есть ли возможность сохранить отношения? Такая возможность есть, но нужно ясно осознавать, что в течение всего времени, пока длится лечение, женщине придется быть «эмоциональной батарейкой» для своего мужа. Если человек в депрессии «заморожен» и плохо реагирует на любые эмоции, это не означает, что надо его вовсе изолировать от любых переживаний. Чем больше положительных переживаний будет в жизни депрессивного больного, тем короче будет его путь к выздоровлению. И создать этот позитив могут только близкие люди.
Это очень непростое решение – готовы ли вы взять на себя подобную ответственность? Фактически это роль «эмоциональной сиделки» возле человека, который находится в «эмоциональной коме» (и неизвестно, когда из неё выйдет). Если не готовы, то это ваш выбор, за который никто не вправе вас осуждать (и он означает разрыв отношений). Если готовы, то важно учитывать две вещи.
Это важно учитывать
1. Чтобы подпитывать положительными эмоциями человека в депрессии, у вас должны быть собственные источники эмоциональной подзарядки. Что дарит вам радость? Что улучшает настроение? Что наполняет энергией? Что помогает чувствовать различные положительные эмоции по отношению к близкому человеку (воспоминания, мечты, уважение и т. п.)? Надо составить список ваших способов подзарядки и в самом буквальном смысле планировать их в своем ежедневнике. Если вы научитесь быть в ресурсе и вовремя восстанавливать силы, эмоциональное выгорание вам не грозит.
2. Один в поле не воин. Для того, чтобы помочь выбраться близкому человеку из депрессии, ему нужна персональная «социальная сеть поддержки». Вы не должны быть единственным источником положительных эмоций для близкого человека. Важно, чтобы с ним как можно больше общались друзья и родственники; любые люди, готовые дарить радость, делиться энергией и хорошим настроением. Кто это может быть? По каким поводам можно организовать (или принять участие) в общении? Где и когда можно получить эту эмоциональную поддержку от других людей?
В заключение скажем, что депрессия (как и любые тяжелые заболевания) – серьезное испытание близких отношений на прочность. Но если эту проверку удастся пройти, то в жизни останется очень мало вещей, которые смогут заставить вас усомниться в том, вместе вы или нет.
Сергей Калинин психолог, бизнес-тренер, бизнес-консультант
Источник: https://www.psyh.ru/
Iso osa suomalaisista saattaa edelleen olla sotatraumojen vaikutusten alaisia viime vuosisadan sodista johtuen. Niistä ajoista kulkeutuneet traumat voivat nykyihmisessä ilmetä tunnistamattomissa muodoissa, kirjoittaa toimittaja Henna Salakari.
Ylisukupolvisen trauman ilmentymät
Jarno Katajisto on erityistason perheterapeutti ja vaativan erityistason traumapsykoterapeutti, joka on erikoistunut ylisukupolvisiin traumoihin.
– Tiedetään, että massiiviset traumaattiset vaiheet jonkin kansakunnan historiassa saattavat monella tavalla aikaansaada ylisukupolvista traumatisoitumista. Se voi vaikuttaa yksilöiden, perheiden, jopa koko kansakunnan elämään usean sukupolven ajan, Katajisto kertoo.
– Sota-ajan käsittely menee usein määrätyssä aikataulussa. Ensimmäisellä sukupolvella on yleensä sisäinen tarve yrittää olla etäällä kaikesta, mitä on joutunut kokemaan. On vahva halu suuntautua nykyhetkeen ja tulevaan. Silloin se, että voi tehdä työtä, voi toimia, voi keskittyä vaikka muihin ihmisiin ja omien lasten elämään, antaa suojaa suhteessa omaan sisäiseen oloon. Ja sitäkin tietysti ilmenee, että vältetään muistoja turruttamalla mieltä päihteiden avulla.
Sotatrauma saattaa saada erilaisia muotoja seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven elämässä.― Jarno Katajisto
– Sotatrauma saattaa saada erilaisia muotoja seuraavan sukupolven ja sitä seuraavan sukupolven elämässä. Sanotaan, että usein vasta kolmannessa ja neljännessä sukupolvessa alkaa tulla tilaa kohdata ja käsitellä asioita. Jos ajatellaan Suomessa sodan jälkeistä aikaa, 40-luvun lopulla syntyneet olisivat toista sukupolvea, sitten 70-80-luvulla syntyneet kolmatta. Heilläkin alkaa olla jo lapsia; nykypäivänä on jo siis neljännenkin polven ihmisiä olemassa.
– Toisen ja kolmannen sukupolven edustajilla ei ole mukanaan sodan taakkaa oman kokemuksensa kautta, mutta he ovat usein niitä, joiden oireilusta aletaan havahtumaan ylisukupolvisen trauman olemassaoloon ja seurauksiin. He voivat kokea oireita, joita on mahdoton ymmärtää heidän oman elämänsä kokemusten kautta. Oireet saattavat sen sijaan sopia erittäin hyvin jopa sekä ajallisesti että sisällöllisesti heidän vanhempansa kokemuksiin. Näiden oireilujen jäljittäminen edelliseen sukupolveen vaatii aina oman tutkimusmatkansa, toteaa Katajisto.
– Ylisukupolvisen traumatisoitumisen yhteydessä puhutaan suorasta ja epäsuorasta siirtymästä. Yllä kuvattu on esimerkki epäsuorasta siirtymästä. Suoraa siirtymää voi tapahtua esim. sodan kokeneen perheenjäsenen käyttäytyessä väkivaltaisesti jälkeläisiään kohtaan.
– Tarinoita on hyvin monenlaisia, mutta yleisesti hyväksytty ajatus on, mikä selkeästi lisää alttiutta ylisukupolviselle traumatisoitumiselle, on, jos asioista on vaiettava. Jos sukupolvi, jolla nämä kokemukset ovat niin kestämättöminä heidän olossaan, että joutuu etäännyttämään ne itsestään, heille jos yrittää niistä puhua, niin useasti reaktio saattaa olla aggressiivinen tai sitten täydellinen hiljaisuus.
– Se on ylisukupolvista traumatisoitumista, että vaikka kuinka haluaisi kaikkea hyvää vaikka omille lapsilleen, mutta jos omassa olossa ja omassa taustassa on paljon käsittelemättömiä asioita, niin siinä on väistämättä alttius, että ne saattavat siirtyä myös seuraavan sukupolven oloon, sanoo Katajisto.
Voiko ihmisen fysiologia muuttua traumoista?
Neuropsykologian erikoispsykologi, psykoterapeutti Titta Ilvonen kertoo tavoista, joilla traumakokemukset mahdollisesti voivat siirtyä.
– Epigenetiikan tutkimukset ovat antaneet viitettä, että joukko sisäisiä ja ulkoisia ympäristön tekijöitä voi muuttaa geenien ilmentymistä joissakin tapauksissa jopa pitkäaikaisesti. Tutkimuksia on tehty sekä ihmisillä että eläimillä. Tulokset ovat alustavia ja johtopäätöksien varmistuminen tulee vielä viemään aikaa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että trauman vaikutuksia voi siirtyä suoraan jälkeläiseen solujen muutoksien myötä.
– Tunnettu asia on, että siirtymistä voi tapahtua varhaisessa vuorovaikutussuhteessa. On siis mahdollista, että sukupolvien välinen siirtyminen voi tapahtua monella tasolla: neuraalisesti, hormonaalisesti, kognitiivisesti ja käyttäytymisen kautta yli sukupolvien.
Turvallisuudentunne parantaa yhteistyösuhdetta, niin terapiassa kuin muutoinkin elämässä, sanoo psykoterapeutti Titta Ilvonen.Kuva: Arto Nurmela
Sotilaan kokemus
Sodan tilanteet aiheuttavat toisinaan jälkikäteen post-traumaattisen stressihäiriön, PTSD:n, joka voi joskus jäädä pitkäkestoiseksi. Sen kantajia olivat Suomessakin monet sodan käyneistä, mutta oireiden taustaa ei ymmärretty eikä tarjolla ollut apua. Ongelman siirtyminen eteenpäin oli todennäköistä. Shell shock-nimitys annettiin jo 1. maailmansodan traumatisoituneille, joilla oli mm. flash-backejä, kokemusten äkillistä palaamista painajaisen tavoin hereillä ollessakin.
Samoja ongelmia käsitellään nykyään mm. rauhanturvaajien kanssa.
Afganistanin veteraani Toni (nimi muutettu) kärsii sodan jäljistä.
– Kotiutuksen jälkeen on ollut hankalaa ihan arjessa, kun esim. autolla ajaessa saattaa nähdä tiessä kuopan ja äkillinen reaktio on väistää sitä pommina. Tai ilotulitus voi laukaista kokemuksen aidosta aseellisesta tulituksesta.
Ilotulitus voi laukaista kokemuksen aidosta aseellisesta tulituksesta.― Toni
– Pahinta oli kuitenkin havaita, miten lähipiirin oli vaikea ymmärtää muutos käytöksessä, jota ei pystynyt entisellä tavalla hallitsemaan. Oma persoona vaikutti muuttuneen. Hyväntuulisuus saattoi hetkessä vaihtua synkkyyteen ja pahaan ärtymykseen, joka herätti muissa jopa pelkoa. Sen odottaminen, että muuttuisi ennalleen, on itselle ja muille vaikeaa.
Trauma voi aiheuttaa positiivisten tunnekokemusten latistumista ja toimintakyvyttömyyttä, ns.”hyytymistä”.Kuva: Knuut Nissinen
Traumoihin liittyy usein tunteiden kirjon, siis positiivisen kokemisen latistumista, näköalattomuutta ja alistumista; ihminen lakkaa odottamasta tulevaisuudeltaan mitään.
Tällaisia miehiä palasi sodasta myös 1940-luvulla koteihin, joissa lapset saivat tuntea oireet, mutta eivät ymmärtäneet niiden syitä. Väkivalta oli eräs trauman hallitsematon purkautumiskeino. Väkivaltaisuutta on pahimmillaan voinut periytyä ylisukupolvisena tähän päivään asti. Periytynyt trauma on voinut ilmetä myös kyvyttömyytenä huomioida ja nähdä lasta, olla läsnä ja tuottaa turvaa, sellaisena kuin lapsi niitä tarvitsisi.
Traumatisoitunut vanhempana
Psykologi, vaativan erityistason traumapsykoterapeutti Anne Suokas on erikoistunut lapsuuden kompleksiseen traumaan.
– Kun on lapsuudessa vakavasti traumatisoitunut, oma lapsi voi olla suurin traumalaukaisija. Vanhemman voi olla vaikea olla läsnä juuri silloin, kun lapsi tarvitsisi vanhempaansa eniten. Lapsen itku voi herättää oman varhaisen tarvitsevuuden, joka saattaa estää vanhempaa vastaamasta lapsen tarpeisiin. Monenlaiset oman traumatisoitumisen uudelleenelämiset voivat estää sen, että lapsi tulisi oikeasti kuulluksi ja kohdatuksi ja hänen kokemuksensa ymmärretyksi.
Suomessa on ensimmäisenä maailmassa kehitetty selkeärakenteinen tietoon ja vertaistukeen perustuva traumatisoituneiden vanhempien ryhmähoitomalli, jossa pyritään vaikuttamaan ylisukupolvisen trauman siirtymiseen, opettamaan vanhempia tunnistamaan traumaoireita, jotka voivat vaikuttaa omiin lapsiin. Vakautta vanhemmuuteen -ryhmän tavoitteena on tarjota tietoa ja tukea vanhemmille, jotka ovat kokeneet lapsuudessaan kaltoinkohtelua tai laiminlyöntiä, ruumiillista tai henkistä. Tavoitteena on kokemus, että omaan oloon on mahdollista vaikuttaa, oppia sitä harjoitusten kautta vähitellen. Kun vaikeat tunteet hallitsevat vähemmän oloa, pystyy paremmin seuraamaan lapsen mielenliikkeitä ja tuntea iloa äitinä tai isänä olemisesta.
Koulutuksen opas Vakautta vanhemmuuteen, kertoo esim. miten traumatisoituneen suuntautumista nykyiseen aikaan ja paikkaan voi auttaa.
Vaikeuksien voittaminen lähtee omien tunteiden ja hankalien asioiden havainnoinnista.
Usein vaikeista lapsuuden kokemuksista selviytyneille joka tilanteessa nykyhetkeen keskittyminen voi olla haasteellista. Vanhat mielikuvat, tunteet, muistot tai ajatukset saattavat tulvia mieleen. Voi tuntua, ettei hallitse toimintaansa tai että menettää otteen ajan kulumiseen. Joissain tilanteissa voi kokea että mieli ikään kuin tyhjenee ja kiinnittyminen nykyhetkeen herpaantuu, ilman että huomaa, mikä sen aiheuttaa.
Vaikeuksien voittaminen lähtee omien tunteiden ja hankalien asioiden havainnoinnista. Se on mahdollista, kun pystyy keskittymään ja kiinnittymään ympäröivään todellisuuteen. Ryhmässä harjoitellaan tarkkaavuuden suuntaamista nykyhetkeen ja sen kautta etäisyyden saamista omiin vaikeisiin oloihin. Toistamalla ja kokeilemalla erilaisia harjoituksia on mahdollista parantaa kykyä pysyä suuntautuneena nykyhetkeen.
Ristiriitaisten tunteiden kahleissa
Traumaterapeutti Anne Suokas on joutunut työssään havaitsemaan, miten vaikeaa esim. ystävien on ymmärtää traumatisoituneen näkymätöntä sisäistä elämää.
– Lapsuudessa vakavasti traumatisoituneen ei ole helppo ajatella tulevaisuutta. Toiveikkuus tai innostus on usein ehdollistunut pettymyksiin ja vastoinkäymisiin. Varhaisesti traumatisoitunut on kuitenkin sidottu lapsuuden perheeseen tuhansilla, sanattomilla, näkymättömillä siteillä. Traumatisoitunut on sisäistänyt kaltoinkohtelevan vanhemman säännöstön, joka ei tue hänen selviytymistään aikuisiän haasteista: «Et voi koskaan elää vapaasti omaa elämääsi lapsuuden perheen ulkopuolella etkä voi koskaan täysin luottaa muihin tai uskoutua muille.»
Traumoihin liittyy usein näköalattomuutta ja alistumistaKuva: Knuut Nissinen
– Kun jokin elämässä tekee toiveikkaaksi, samalla usein nousee pelko ja sisäinen ääni tai ajatus, jossa liiallisesta toivosta tai odotuksesta seuraa jotakin pahaa. Kokemuksissa toivo ja hyvän ennakointi on aina päättynyt johonkin arvaamattomaan pahaan ja sen vuoksi sisäiset suojaukset toivoa vastaan ovat erityisen vahvoja. Päässä soi aina: «Älä toivo tai tapahtuu jotakin pahaa».
Kenen äänen kuulet päässäsi
Psykoterapeutti Titta Ilvonen kertoo, että hyvin usein muussakin psykoterapiassa kuin traumaterapiassa lähdetään käsittelemään ihmisen sisäistä puhetta. Terapian alussa asiakkaat monesti eivät tunnista omaa ajatteluaan ja kokevat olevansa tilanteiden ja tapahtumien uhreja. Silloin terapeutti kysyy: «Kenen äänen kuulet päässäsi puhuvan, isän, äidin… jonkun muun?»
– Meillähän tiettyä tunnetilaa ja kehollista tuntemusta kuvaa jokin sana. Kuten vaikka ikävää kehollista vatsan tuntumaa voi kuvata sana ”pelko”. Se millaisia merkityksiä ihminen liittää sanoihin, riippuu hänen omista kokemuksistaan ja eletystä historiasta, Ilvonen toteaa.
– Sisäistetyillä uskomuksilla on päässämme tapana esiintyä ehdottomuuksina: aina, ei koskaan, täysin, ei ikinä. Ja näihin hermojärjestelmämme reagoi ikiaikaiseen tapaan: taistele, pakene, lamaannu. Sen sijaan, että vatvoisimme mielessämme toimimatonta ja sanoihin perustuvaa uskomusten vyyhtiä, kuten ”Olen avuton, olen huono”, voimme irtautua niistä ja arvioida sanojen todenperäisyyttä. Tätä harjoitellaan terapiassa, kertoo Ilvonen.
– Meistä jokaisella on mahdollisuus oppia hahmottamaan paremmin, miten ajattelumme muokkaa käsitystä itsestämme ja maailmasta – ja kohdistamaan voimavarat mielekkäämmin oman elämän kannalta. Psykoterapiassa terapiasuhteen toimivuudelle tärkeintä on yhteistyön syntyminen asiakkaan ja terapeutin välillä. Paraneminen tapahtuu yhteistyösuhteessa, silloin kun on kehittynyt riittävän turvallinen olemisen kokemus terapeutin vastaanotolla.
Trauma on kansallinen taakka
On todennäköistä, että monet meistä joutuvat kantamaan historiallisten traumojen jälkiä mukanaan. Henna Salakari on tehnyt Radio Yle 1:n dokumenttiryhmälle kolme dokumenttia historian traumaattisista vaikutuksista, kaksi sodan traumojen ylisukupolvisuudesta yksilön kannalta: Kahlittu Tahto ja Väkivallan Perintö. Kolmas Pahuuden Paradoksi käsittelee mm. sotapropagandaa ja sen suhdetta ylisukupolvisiin ilmiöihin. Kahlitun Tahdon päähenkilö etsii syitä omalle «hyytymiselleen», toimintakyvyttömyydelle, jolle ei ole näkyvää syytä. Epäilykset suuntautuvat ylisukupolviseen traumaan tai lapsuuden traumaan, josta ei ole varmoja todisteita.
Dokumentissa Väkivallan Perintö käsitellään sotatraumoja ja niiden aiheuttamaa väkivaltaisuutta. Samalla pohditaan laajempaa kysymystä, mistä väkivalta ylipäätään tulee ihmisyhteisöön. Molemmissa ohjelmissa kerrotaan trauman vaikutusmekanismeista sekä miten trauman juuret ja juonteet usein paljastuvat ihmiselle itselleen vasta tutkimisen kautta kuin sipulia kuorien. Siten asia usein etenee terapiassakin.
Dokumentti Pahuuden Paradoksi ruotii mm. 1930-luvun kehityskulkuja Kolmannessa Valtakunnassa ja pohtii miten sen ajan propagandan keinot toimivat.
Teksti: Henna Salakari yle.fi
«Я стою в метро и задыхаюсь. Это произошло со мной впервые. Было непонятно и страшно».
Мне 21 год, я учусь и работаю в полсмены. В целом, всё налажено. Есть отношения, учёба успешна, на работе ответственна и исполнительна, семья поддерживает. Но, внутри постоянная тревога. Переживания, как всё будет, волнения из-за всяких пустяков, желание всё контролировать, обесценивание важности отдыха. Временами эмоциональные качели и много страхов. И вот в метро по пути домой — паническая атака. Я задыхаюсь, и мне страшно за свою жизнь.
Почему она возникла? Как я потом узнала, у неё нет ситуационных объективных причин. Просто в один момент происходит мощный регресс, неопределённость кажется невыносимой. А во время самого приступа просто есть ощущение, что сейчас умрёшь.
Психотерапевт и автор книги «Свобода от тревоги» Роберт Лихи, пишет: «Первая паническая атака обычно возникает без видимой причины и интерпретируется катастрофически. Из-за этого усиливается сверхбдительность, то есть постоянное сосредоточение на любых признаках возбуждения и необычных ощущениях. Вместе с этим растет доверие к неправильной интерпретации происходящего – «У меня сердечный приступ» или «Я схожу с ума». Это приводит к повторению панических атак.
В тот момент, я уже немного слышала о панических атаках и о том, какие симптомы её сопровождают: учащенное сердцебиение, нехватка кислорода, головокружение, слабость, дезориентация, напряженная дрожь. Благодаря этим знаниям, в тот момент, я смогла взять себя в руки, нормализовать своё состояние. И взрослым с этим, действительно, легче. У них уже больше жизненного опыта и наблюдений за собой. Но, что, если с панической атакой (ПА) сталкивается ребенок, в частности подросток? Как ему помочь, объяснить, что с ним происходит? И как его поддержать в этот момент? Рекомендации ниже помогут вам. Они проверены в психотерапевтической практике с подростками и их родителями. Поделитесь с тем, кому, как вам кажется, они могут быть полезны.
1. В первую очередь, позаботьтесь о своем состоянии. Помните, что ПА не вечна, и ребенку скоро станет лучше. И вы сможете помочь ему только, если сами будете спокойны. Если же вы будете тревожиться, то это может только усилить панику ребенка. Как регулировать себя, если чувствуете, что тоже начинаете беспокоиться? Сделайте очень глубокий вдох и медленный выдох. Если вы в этот момент рядом с ребенком, можете его тоже пригласить к этому упражнению. Можно так и сказать: «Я тоже начинаю волноваться. Поэтому, сейчас подышу, чтобы успокоиться. Давай вместе!» Для справки: паническая атака – это приступ сильного страха. И усиливается он страхом человека о своих реакциях. Т.е. человек боится не какой-то конкретной ситуации, а того, что его реакция на эту ситуацию будет такой сильной, что он с ней не справиться. Но, это не так. От панических атак не умирают, более того, они проходят сами спустя несколько минут. И вы можете ребенку показать, как можно взять под контроль свой страх. И нормализовать свое состояние с помощью дыхания.
2. Проговорите механизм, который происходит во время панической атаки. Дайте рациональной части мозга ребенка информацию. Говорите это спокойным, размеренным голосом, делая небольшие паузы между предложениями. Можете проговорить следующее (одно или несколько, что будет уместнее к ситуации): «Я вижу, что тебе страшно. Тебе кажется, что ты задыхаешься и тебя кружиться голова. Поэтому, ты думаешь, что может случиться что-то плохое. Но, это не так. С тобой все нормально. Тебе ничего не угрожает. Ты же помнишь, что говорили врачи? С тобой все в порядке! «Твое дыхание участилось. И в организме оказалось очень много кислорода. Поэтому, и кажется, что ты задыхаешься и у тебя головокружение. Но, если ты станешь дышать медленнее, всё нормализуется» «Это временное состояние. Если ты тихонечно посидишь и подышишь, ты успокоишься» «Панические атаки прекращаются сами по себе. Врачи говорят, что они — просто результат возбуждения. И они не опасны для тебя!»
3. Предложите ребенку понаблюдать за своим дыханием. Ему важно в такие моменты дышать медленно диафрагмой, а не животом. Такое дыхание восстанавливает баланс углекислого газа и кислорода в крови. Попросите ребенка в положении лежа, положить руку на грудь. Пусть понаблюдает, если рука опускается и поднимается на груди, значит дыхание поверхностное. Пригласите ребенка вдохнуть так, чтобы наполнился его живот, и что бы он медленно поднялся и опустился. И проследить, чтобы рука на груди не двигалась. Здесь не нужно контролировать и делать всё-все правильно. Главное, чтобы ребенок понаблюдал за процессом и ощутил особенности своего дыхания.
4. Предложите ребенку переключить своё внимание с внутренних ощущений на то, что происходит вокруг Попросите ребенка описать, что он видит вокруг. Спросите, там, где он находиться, преобладают светлые цвета или темные, яркие или тусклые?Пусть назовет вам, что он видит перед собой. Есть ли рядом часы, уточните, который час.
Вот еще несколько полезных приёмов, чтобы помочь ребенку остановить паническую атаку: дыхание по квадрату; дыхание со счётом; вспомнить алфавит в обратном порядке; посчитать что-то вокруг; сделать короткий вдох и быстрый выдох.
Конечно, будет полезным посетить психотерапевта, чтобы ребенок закрепил навыки справляться с ПА, стал понимать свои чувства, уметь управлять ими и быть более спокойным.Источник: https://psy-practice.com/
За помощью к психологу обратилась женщина: «Я замужем 7 лет. Сначала отношения были прекрасными. У мужа удивительная способность создавать мне хорошее настроение. Он постоянно придумывал какие-то мелкие подарочки; мы всё время бывали в каких-то новых интересных местах; почти все домашние заботы брал на себя. Подруги говорили, что он меня избаловал, но ведь ему со мной было хорошо, он сам об этом всё время говорил.
Iso osa suomalaisista saattaa edelleen olla sotatraumojen vaikutusten alaisia viime vuosisadan sodista johtuen. Niistä ajoista kulkeutuneet traumat voivat nykyihmisessä ilmetä tunnistamattomissa muodoissa, kirjoittaa toimittaja Henna Salakari.
«Я стою в метро и задыхаюсь. Это произошло со мной впервые. Было непонятно и страшно».