En ollut ainakaan onnellinen. Hetki, jolloin tajusin, että olin hukuttanut kaikki omat unelmani, oli käänteentekevä.
Toisten ihmisten mielestä minulla oli varmasti kaikki hyvin: oli oma firma, perhe ja asuntolaina. Mahtavat kulissit olivat pystyssä, mutta minulla ei ollut mielenkiintoa suunnitella elämääni eteenpäin.
Valehtelin itselleni ja valehtelin samalla muille. Yksinäisinä pimeinä hetkinä tunsin olevani umpikujassa, jossa ainoalta vaihtoehdolta näytti, että vetäisin itseni kiikkuun.
Ainoa kiinnekohtani ja ilonaiheeni olivat lapset.
Opetin pojalleni, että on aivan sama, mitä hän ryhtyy tekemään isona, kunhan hän vain on onnellinen.
Mutta elinkö itse niin kuin opetin? En.
Millaisen kuvan lapsi silloin saa vanhemmastaan? Valheellisen.
Lopetin valheessa elämisen. Samalla menetin paljon, mutta sain tilalle oman itseni.
Tanssin lapsena monta vuotta balettia Suomen Kansallisoopperassa. Olin kai lahjakaskin, mutta venäläinen opettajani oli kohtuuttoman ankara. Ellei jalka pysynyt määrätyssä asennossa, jalan alle laitettiin naula. Jos ei osannut hypätä oikein, niin hän potkaisi jalat alta kesken hypyn.
Hyvää palautetta ei tullut koskaan. Oppilas ei ikinä ollut oikeanlainen, vaan aina sai tuntea olevansa ylipainoinen. Sellainen ei voi tehdä hyvää 10–14-vuotiaalle keskenkasvuiselle. Uskon, että rankka harrastus on vaikuttanut kielteisesti minäkuvaani.
Koska aikaavieviä treenejä oli monta kertaa viikossa, elin lapsuudenperheessäni omissa kuvioissani. Olin esimerkiksi matikanläksyissäni 80 sivua jäljessä muita ja pelkäsin tunneille menoa, mutta en kertonut sitä kotona.
Olin 12-vuotias, kun eräs kaverini innosti minut mukaan purjehtimaan. Paikalla ei ollut vanhempia tai muita auktoriteetteja, vaan saimme opetella alkeet suunnilleen kirjoista katsomalla. Se tuntui helpottavalta. Jätin baletin.
Olen kilpailuhenkinen. Aloitin kisaamisen heti, ja se tuntui hyvältä. Kun entinen kilpapurjehtija Rainer Packalen lahjoitti seuralle laserveneen, seuran paras sai sen käyttöönsä. Purjehdin veneellä kolme vuotta ja pääsin mukaan olympiaryhmän valmennusleirille.
Otin ison kehitysloikan. Vuosituhannen vaihteessa sain managerin ja sponsoreita ja purjehdin neljä vuotta Team San Sebastianissa kipparina. Voitimme kahdesti SM-kultaa.
”Lopulta en pystynyt tekemään enää töitä, enkä uskaltanut avata laskuja.”
Menin naimisiin jo 24-vuotiaana. Meille syntyi pian lapsi.
Yritin yhdistää perheenisän ja purjehtijan roolit ja tuoda perheeseen leipää. Yhtälö tuntui hankalalta. En ole tyyppi, joka haaveilee omasta kesämökistä ja tykkää grillailla takapihalla. Maallinen mammona ei ole minulle tärkeää. Kun äiti lapsuudessani sanoi, että tarvitsisin uudet kengät, ehdotin, että mennään katsomaan, löytyisikö kellarista jotain sopivaa.
Työskentelin purjeompelijana ja perustin oman yrityksen.
Väliin mahtui viiden vuorokauden seikkailukilpailu, Archipelago Raid, joka on superraskas extremekisa 18-jalkaisella eli viisi ja puolimetrisellä katamaraanilla.
Vuonna 2009 osallistuin kaverini Jouni Romppasen kanssa Atlantin ylitys -kilpailuun. Sen startti oli Ranskassa ja reitti kulki Meksikoon.
Kisamme alkoi hienosti ja purjehdimme hyvin. Ihmiset ihmettelivät, miten ”meren viimeisimmästä kolkasta” saattoi tulla niin hyviä purjehtijoita.
600 mailia ennen Karibian saaria vallitsi mainio, oikea samppanjapurjehdussää. Teimme säännöllisesti veneessämme rutiinitarkastuksia.
Tuona kauniina päivänä kaverini tuli kierrokselta ja totesi, että purjehduksemme päättyy tähän: veneen kölilaatikko oli haljennut.
Meidän oli varauduttava siihen, että vene kaatuu. Siirryimme kannelle asumaan. Pyysimme apua, ja monien vaiheiden jälkeen rahtilaiva pudotti meille lisää dieseliä, niin että pääsimme läheisimmälle saarelle, St. Barthille.
Pettymykseni on valtava. Projekti, johon olimme valmistautuneet kaksi vuotta, meni hukkaan.
Purjehduksen aikana jouduimme viettämään paljon aikaa yksiksemme. Yön pimeinä hetkinä oli aikaa mietiskellä maailman menoa ja itseään siinä mukana.
Siellä, keskellä valtamerta, uskalsin tunnustaa, että olen täydellisen onneton.
Meille oli syntynyt toinen lapsi. Seuraavat vuodet elin masennuksen vallassa tiedostamattani sitä.
Yritykselläni meni kehnosti. Rästissä oli sekä laskuja että veroja. Uskottelin, että kohta yritykseni pääsee pahimmasta suosta. Lopulta en pystynyt tekemään enää töitä, enkä uskaltanut avata laskuja.
Verottaja näki tilanteen minua paremmin ja neuvoi, että laittaisin firman nurin.
Se oli hyvä päätös. Sain heti muualta töitä purjeneulojana.
Tapasin nykyisen kihlattuni maailmanmestaruuskisoissa, joissa olimme saman miehistön jäseninä voittamassa kultaa.
En ollut koskaan avautunut sisimmistä tunteistani, mutta hänen kanssaan tunsin oloni turvalliseksi. Aloimme yllätyksekseni heti puhua paljon. Kerroin hänelle enemmän kuin kenellekään aikaisemmin elämäni aikana. Olimme samalla aaltopituudella – sopiva termi purjehtijalle.
Kun puhuin asiat ääneen, ne muuttuivat todeksi. Samalla alkoi lainehtia maailman suurin rakkaus.
Kerroin vaimolleni, että aion erota. Kaksi pientä lasta ja sosiaalisesti sidottu ympäristö eivät tehneet asiaa helpoksi. Odotin, että saisin tukea ystäviltäni, mutta avopuolisoni lisäksi vain yksi ystävä jaksoi kuunnella ja ymmärtää minua. Kaikki muut hylkäsivät minut, myös perheeni.
”Ota lusikka kauniiseen käteen! Ota pää pois perseestä!” minulle sanottiin.
Avioero ja konkurssi olivat yhdessä aikamoinen paketti. Avopuolisoni näki, että tarvitsin apua. Sen hakeminen tuntui vieraalta, sillä olen aina pärjännyt omillani.
Menin kuitenkin terveyskeskukseen. Minulla todettiin keskivaikea masennustila. Sain siihen lääkityksen.
Muutimme avopuolisoni kanssa vuodeksi Palmalle Olympia-purjehduskampanjan takia. Turvauduin psykoterapiaan Skype-puheluiden avulla, mutta minusta tuntui, etteivät ne johtaneet mihinkään.
Avioero voi olla helvetti. Oma eroni tuntui kaksinkertaiselta helvetiltä. Lapset vedettiin erotaisteluun mukaan, ja luottamus rikkoontui kuin lasipallo.
Sovitusta tapaamisoikeudesta on käyty vääntöä. Lapsia en ole nähnyt kahteen vuoteen.
Minusta tuntuu kuin olisin repäissyt itseni irti jostain kultista tai lahkosta, ja irtioton jälkeen olemassaoloni kielletään.
On lapsille kuitenkin parempi, että on olemassa vain yksi totuus, vaikka se minusta tuntuisikin väärältä.
Olisinpa tiennyt masennukseni aikaan, että on olemassa Mielenterveysseuran kriisipuhelin! Olisin kipeästi tarvinnut ulkopuolista kuuntelijaa.
Moni soittaa apua vasta, kun seisoo sillankaiteella. Siinä kohtaa ei osaa suunnitella mitään, haluaisi vain pois. En usko, että kukaan haluaa oikeasti kuolla – sitä haluaa vain ulos ahdistavasta tilanteesta.
Minua auttoivat rakastettuni ja entistä aktiivisempi liikunnan harrastaminen.” n
KUKA? Sam Öhman
Ammatti purjeompelija
Asuinpaikka Kauniainen
Ikä 39 vuotta
Perhe kihlattu, kaksi lasta
Harrastus juoksu, purjehdus – kaikki liikunta
TEKSTI ULLA-MAIJA PAAVILAINEN KUVAT ARI OJALA
Juoksu mielenterveystyölle
Sam Öhman juoksee heinäkuussa Englannissa James Cracknellin perustaman 100 kilometrin ultrajuoksun nimeltä Race to The Stones. Sam omistaa juoksunsa mielenterveystyölle.
”Liikunta voi auttaa valtavasti kuntoutumisessa.”
Sam koki liikunnan tervehdyttävän voiman erityisesti ongelmiensa keskellä.
”Kun oli oikein vaikeaa, minulla oli tapana lähteä vihalenkille. Välillä juoksin pari lenkkiä illassa. Sata kilometriä ei ole mitään masennukseen verrattuna.”
Race to The Stonesin Sam arvelee juoksevansa 16 tunnissa.
”Hillitsen kilpailuviettiäni. Treenaan juoksemalla viisi kuusi kertaa viikossa 8-17 kilometrin pituisia lenkkejä.”
Samin projektia voi seurata ja osallistua keräykseen osoitteessa www.satasensuora.com.
https://www.mielenterveysseura.fi