Мать известного психолога Роберта Дилтса, одного из основоположников НЛП, в 1978 году заболела раком груди. Ее лечили, но результат был не утешительным. В 1982 году Патрисию Дилтс выписали домой на четвертой стадии.
Роберт, как любящий сын, решил: раз уж он сумел оказать помощь стольким людям, своим клиентам, почему он не может попытаться помочь собственной матери?!
Дилтс, буквальном смысле, заперся вместе с матерью в доме. И активно вел терапевтический процесс, в котором сделал одно из важнейших открытий психологии. Он обнаружил причины, по которым люди сами не позволяют себе изменить свою жизнь к лучшему.
Дилтс назвал это «ОГРАНИЧИВАЮЩИМИ убеждениями», или «ВИРУС СОЗНАНИЯ». Их оказалось всего три.
А началось все с монолога: «Сынок, -сказала Патрисия Дилтс- Я понимаю, что ты очень ко мне привязан и не хочешь, чтобы я умерла. Но никто и никогда не вылечивался от рака 4-й стадии, тем более врачи сказали, что ничего уже сделать нельзя.»
Это — первое ограничивающее убеждение, которое Дилтс назвал «БЕЗНАДЁЖНОСТЬ». Суть которого: если никто и никогда чего-то не смог, то и я не смогу. Бывают разные варианты: «ни одна женщина этого не может», «никто не в этой стране так не может», «ни один человек этого не делал…» и так далее.
Но Дилтс не был бы гениальным психологом, если бы не увидел, как можно справиться с чувством безнадежности. Прежде всего, нужно найти нечто такое, что было бы исключением из правил, ситуации когда было по-другому.
Он принес матери вырезки из газеты и выписки из медицинских журналов, записи телепередач о людях, которые излечились от тяжелых болезней, неожиданно и необъяснимо для врачей. Такие случаи действительно есть, и они описаны.
Лекарством, в этом случае, стали истории, которые вопреки всему оказались успешными решениями, непохожими на обычные.
Дальше дело застопорилось: Р. Дилтс столкнулся со вторым типом «вируса» — «БЕСПОМОЩНОСТЬ».
«Да, конечно, -сказала его мать, -такие люди есть. Но они — особенные, это исключения. Я не такая: я обычная, старая, слабая и больная женщина. Я не смогу то, что получилось у них, у меня нет на это ресурсов.»
И казалось, что это не возможно изменить. Только не для Роберта Дилтса. Он считал, что у любого человека есть неограниченный ресурс. Он напомнил матери, как когда-то давно их семья жила бедно, впроголодь. Но Патрисия всегда находила выход из ситуаций, безвыходных как казалось на первый взгляд, пользуясь принципом «глаза боятся, а руки делают».
Когда она вспоминала один за другим эти эпизоды, она приободрилась, и ей становилось все лучше и лучше, к слову ненадолго. Это было последнее, третье препятствие, самое неочевидное ограничивающее убеждение. Дилтс назвал его «НИКЧЁМНОСТЬ».
Его мать долго отказывалась говорить об этом, и наконец произнесла:
-Ты помнишь свою бабушку, мою мать?
— Да, помню.
— А помнишь, от чего она умерла? От рака груди. А ее сестра, моя тетя, от чего умерла она?
— От рака пищевода, кажется.
— Я очень любила и свою мать, и тетю. Я ничем не лучше их. Если они умерли от рака, почему же я должна поправиться?
Дилтс обнаружил, что преданность семье, родителям и старшим родственникам — хорошая, в общем то правильная черта, которая может сыграть злую шутку в вопросе поиска хорошего решения.
Для его матери выздороветь в ситуации, в которой ее собственная мать умерла, было равносильно предательству. » Коль, так жили предки, и мы их любим, значит,- так будем жить и мы.» Короче, «никогда не жили хорошо, нечего и начинать». Очень знакомо и в нашей культуре!?
Преодолеть это препятствие было труднее всего. Роберт Дилтс догадался, как можно преодолеть и это:
«Подумай хорошенько- сказал он матери- Хочешь ли ты, чтобы моя сестра, твоя дочь, если она вдруг заболеет раком, решила, если моя мать умерла от этого, то я тоже должна умереть так же! Ведь я так ее люблю!»
— Что ты такое говоришь!? — возмутилась Патрисия Дилтс.
— Ну так дай ей хороший пример, измени это. Если ты сейчас решишь поправиться, то и она, вдруг заболев, скажет себе: моя мать сумела выздороветь, и я смогу.
Ресурс для преодоления «НИКЧЁМНОСТИ» лежит в осознании возможности хорошего будущего. Дети неосознанно копируют своих родителей. Если мы не находим новую модель поведения, которая позволит прожить еще 25 _50 лет, с удовольствием и пользой, сядем на лавочки, доживать и жаловаться на жизнь, демонстрируя безнадежность и беспомощность, то и наши дети, из любви к нам, в 50 скажут: мы ничуть не лучше наших родителей, которые решили стать стариками.
А что до матери Роберта Дилтса, она, конечно же, все равно умерла. Спустя много лет.
Здоровья Вам и осознанности!
Автор Ксения Чурмантеева, (под редакцией А. Михайловой)
Itsetuhoisuus vei vankilaan ja ulosottoon. Diagnoosin löytyminen ja yksi mukava ihminen palauttivat elämänilon.
Rasmus Anderssén oli 22-vuotias, kun hän päätti kuolla.
Oli kesäkuinen aamu vuonna 2013. Aurinko paistoi lämpimästi. Rasmus lähti ajamaan kotoaan Pietarsaaresta Kasitielle Vaasan suuntaan. Reitti oli hänelle tuttu, hän oli ajanut sen tuhansia kertoja.
Pohjanmaan laakeat pellot vilistivät ohi. Rasmus painoi kaasun pohjaan. Auton vauhti kiihtyi 200 kilometriin tunnissa.
Sitten Rasmus käänsi rattia.
«Minulla oli kaikkea, mutta jostain syystä en vain ollut onnellinen.»
Rasmus Anderssén
Parikymppisellä Rasmuksella oli selkeä näkemys siitä, millaista elämän pitäisi olla. Pitäisi saada kasaan täydellinen paketti.
– Olin ostanut kattohuoneiston, auton ja moottoripyörän. Olin vakituisessa työssä ravintolassa kokkina. Minulla oli tyttöystävä. Minulla oli se kaikki, mutta jostain syystä en vain ollut onnellinen, Rasmus kertoo.
Rasmuksen selittämätön paha olo jatkui. Kun hän sai tietää, että tyttöystävä oli pettänyt, kaikki muuttui toivottomaksi.
«Kunpa olisin kertonut jollekin, että voin huonosti. Tämän kaiken olisi voinut estää», Rasmus miettii.Turkka Korkiamäki
– En välittänyt enää mistään. Lakkasin menemästä töihinkin. Miksi olisin mennyt, kun palkka jonka sieltä sain ei riittänyt maksamaan pois velkojani, Rasmus sanoo.
Rasmus jätti perheelleen jäähyväiskirjeen. Hän oli sitä kirjoittaessaan varma, että perhe ymmärtäisi häntä.
– Ajattelin, että he voisivat olla iloisia minun puolestani, kun en joudu tuntemaan enää tätä tuskaa. Ajattelin, että he ymmärtäisivät, että tämä oli ainut looginen ratkaisu.
Kiitollinen sairaanhoitajalle
Kun Rasmus tuotiin Vaasan keskussairaalaan, hänellä oli vatsassa pitkä avohaava, toinen jalka oli poikki kahdesta kohdasta ja selkä oli syvillä naarmuilla.
Leikkauksen jälkeen Rasmus jäi osastolle. Mukava sairaanhoitaja piti hänelle seuraa ja kierrätti häntä potilassängyllä pitkin sairaalan käytäviä ja pihamaata.
Muutama päivä leikkauksen jälkeen hoitaja vei Rasmuksen katsomaan leikkaussalia, jossa hänen henkensä oli pelastettu. Hän kertoi Rasmukselle, että toistakymmentä lääkäriä ja hoitajaa kursivat hänet kasaan useita tunteja kestäneessä leikkauksessa.
– Niin monta lahjakasta ja koulutettua ihmistä oli pelastamassa minun elämääni. Sitä samaa elämää, jonka olin puoli tuntia aiemmin yrittänyt heittää hukkaan, Rasmus sanoo.
– Muistaakseni sen sairaanhoitajan kanssa käydyn keskustelun aikana syttyi ensi kerran ajatus siitä, että olihan siihen oltava jokin syy, miksi olin vielä täällä.
«Olen pyytänyt kaksi kertaa oikeudessa anteeksi tekoani. Tuntuu pahalta ajatella, miten muut ovat joutuneet kärsimään minun takiani», Rasmus sanoo.Turkka Korkiamäki
Itsetuhoisuus tieliikenteessä on aina rikos. Itsemurhayritys liikenteessä asettaa hengenvaaraan useita muita ihmisiä.
Rasmuksen tapauksessa matkassa oli tuuria. Kukaan sivullinen ei loukkaantunut.
– Minulla todettiin vakava kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta mielentilatutkimusten perusteella olin silti täysin vastuussa siitä mitä tein, Rasmus kertoo.
Rasmus tuomittiin tapon yrityksestä ja liikenteen vaarantamisesta kolmen vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja 82 000 euron sakkoihin ja korvauksiin.
«Minulla ei käynyt pienessä mielessäkään, että siellä on ihminen, joka tulee vastaan. Olin niin sekaisin, että en pystynyt ymmärtämään sitä.»
Rasmus Anderssén
– Olen pyytänyt toiselta osapuolelta anteeksi kaksi kertaa oikeudenkäynneissä. Tuntuu tosi pahalta nyt ajatella, miten moni on joutunut kärsimään minun takiani.
– Minulla ei käynyt pienessä mielessäkään, että siellä on ihminen, joka tulee vastaan. Olin niin sekaisin, että en pystynyt ymmärtämään sitä.
Nykyään Rasmus on Suicide Zero -järjestön puheenjohtaja. Kynttilätapahtumassa Vaasassa järjestö sytytti 824 kynttilää, yhden jokaiselle itsemurhan tehneelle vuonna 2017.Turkka Korkiamäki
824 kynttilää — yksi jokaiselle itsemurhan tehneelle
Rasmus istui tuomionsa Vaasan vankilassa. Toukokuussa 2018 hän vapautui.
Vaikka kokemukset vankilasta, oikeudenkäynneistä ja mielentilatutkimuksista olivat raskaita ja vaikeita, elämässä on eri tavalla merkitystä kuin koskaan aiemmin.
Kaksisuuntainen mielialahäiriö pysyy kurissa lääkityksellä. Mielialat eivät enää vaihtele maniasta syvään masennukseen.
Rasmus ryhtyi vapaaehtoiseksi Suicide Zero Suomi -järjestöön, jonka tavoitteena on ehkäistä itsemurhia. Tänä vuonna hänestä tuli järjestön puheenjohtaja.
«Suomi on ainut Pohjoismaa, jossa ei ole ollut itsemurhien ehkäisyohjelmaa. Samalla Suomessa tehdään eniten itsemurhia Pohjoismaissa.»
Rasmus Anderssén
Itsemurhien ehkäisypäivänä 10. syyskuuta järjestö sytytti 824 kynttilää Luotsinpatsaalle Vaasan kirkon eteen. Siinä oli yksi kynttilä jokaiselle, joka teki itsemurhan vuonna 2017.
Itsemurhayrityksiä tehdään Suomessa vuosittain arviolta 10 000 – 30 000. Tarkkaa määrää on vaikeaa arvioida, sillä kaikista yrityksistä ei jää jälkeä minnekään.
Paitsi tietysti ympäröiviin ihmisiin. Kun ihminen tekee itsemurhan, kuusi läheistä traumatisoituu, arvioi MIELI Suomen Mielenterveys ry. (siirryt toiseen palveluun)Sillä on kauaskantoiset seuraukset, jotka näkyvät myös itsemurhien tekemässä laskussa kansantaloudelle.
Itsemurhat maksavat MIELI ry:n mukaan vuosittain ainakin 200 miljoonaa työkyvyttömyytenä, sairauslomina ja ensi- ja tehohoidon hintana.
Itsemurhien ehkäisytyö on tuonut Rasmuksen elämään uutta merkitystä. «Nyt minulla on tehtävä elämässäni, kun saan auttaa muita. Kaikesta voi selvitä. Ottaa vain päivän kerrallaan», Rasmus sanoo.Turkka Korkiamäki
Rasmuksen mukaan hänen työnsä tärkein tavoite on ollut saada Suomeen itsemurhien ehkäisyohjelma.
– Suomi on ainut Pohjoismaa, jossa sellaista ei ole ollut. Samalla Suomessa tehdään eniten itsemurhia Pohjoismaissa, Rasmus kertoo.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo, että itsemurhien ehkäisyohjelma on parhaillaan valmisteilla sosiaali- ja terveysministeriössä. Sen on määrä astua voimaan ensi vuoden alusta ja jatkua vuoteen 2030 asti. Valmistelu alkoi tämän vuoden alusta.
– Viimeksi Suomessa on ollut itsemurhien ehkäisyprojekti vuosina 1986-1996. Voidaan päätellä, että se oli menestyksekäs, sillä 1990-luvun alun jälkeen itsemurhien määrä Suomessa on puolittunut, Partonen kertoo.
“Itsemurhakuolleisuus todennäköisesti kasvaa”
Uusi ehkäisyohjelma otetaan käyttöön vuoden 2020 alusta, eikä yhtään liian aikaisin. Itsemurhien määrä oli vähentynyt vuoteen 2015 asti, mutta viimeisimpinä tilastoituina vuosina 2016 ja 2017 itsemurhien määrä nousi. Vuonna 2017 itsemurhiin kuoli 90 ihmistä enemmän kuin vuonna 2015.
– Itsemurhakuolleisuus todennäköisesti kasvaa, kun väestö vanhenee ja väkiluku kasvaa.
Findikaattorin (siirryt toiseen palveluun) mukaan itsemurhan tehneiden keski-ikä oli vuonna 2017 naisilla 49 vuotta ja miehillä 46 vuotta. Väkiluvun odotetaan kasvavan muun muassa maahanmuuton myötä.
Tilastoista on vaikeaa päätellä, mitkä itsemurhille altistavat taustasyyt ovat mahdollisesti voimistuneet.
– Tavallisimpia syitä ovat masennussairaudet ja päihderiippuvuudet. Voidaan kysyä, ovat masennussairaudet yleistyneet tai vakavoituneet, tai onko niiden hoito muuttunut tehottomammaksi. Saavatko ihmiset tehokasta hoitoa ja riittävän ajoissa? Partonen pohtii.
WHO:n kansainvälisen mielenterveyden toimenpideohjelman tavoitteena on tiputtaa itsemurhien määrää 10 prosentilla kaikissa maissa. Suomen ensi vuonna alkava uusi itsemurhien ehkäisyohjelma pyrkii vastaamaan tähän tavoitteeseen.Turkka Korkiamäki
Toisaalta nykyiset itsemurhien ehkäisykeinot eivät ehkä ole enää niin vaikuttavia kuin ennen.
Edellisen itsemurhien ehkäisyprojektin aikana ohjeistettiin koko Suomessa eri alojen, erityisesti sosiaali- ja terveydenhuoltoalan, ammattilaisia tunnistamaan itsemurhan vaara ja ohjaamaan hoidon piiriin.
Masennus opittiin tunnistamaan paremmin ja hoitamaan tehokkaammin. Päihteiden käyttöön puututtiin aktiivisemmin. Fyysisiä sairauksia hoidettaessa opittiin huomioimaan myös psykososiaalinen puoli ja antamaan myös psyykkistä tukea.
Kun valtakunnallinen projekti päättyi 1996, ohjeiden noudattaminen jäi jokaisen kunnan omalle vastuulle.
«Joissakin kunnissa ohjeet itsemurhien ehkäisemisestä ovat ehkä unohtuneet, tai niitä ei enää niin tarkasti noudateta.»
Timo Partonen
– Vanhat ohjeet pätevät edelleen, mutta niiden noudattaminen on toteutunut vaihtelevasti eri kunnissa. Joissakin kunnissa ohjeet ovat ehkä unohtuneet, tai niitä ei enää niin tarkasti noudateta, Partonen miettii.
Itsemurhien määrässä on suuria alueellisia eroja. Synkimpiä alueita tämän suhteen ovat olleet Itä- ja Pohjois-Suomi. Sairaanhoitopiireistä Pirkanmaalla menetetään eniten elinvuosia itsemurhakuolemien takia.
–Uudessa itsemurhien toimenpideohjelmassa on tarkoitus virkistää kuntien muistia vanhojen oppien osalta. Itsemurhia ehkäisevät hankkeet saavat myös lisää rahoitusta, Timo Partonen sanoo.
“Kaikesta voi selvitä, kun ottaa päivän kerrallaan”
Toissa kesänä Rasmus tapasi Saijan ja rakastui. Heillä oli paljon yhteistä, muun muassa pienet tytöt, melkein kaimat: Rasmuksella Saga, Saijalla Saaga.
Nyt Saija odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta.
Uusperhe muutti juuri pieneen omakotitaloon Edsevöhön. Kun teemme haastattelua syyskuussa, muuttolaatikot ovat vielä purkamatta ja pintaremonttia kaipaavien seinien tapetit repsottavat.
29-vuotiaan Rasmuksen velat ovat yhä ulosotossa. Hänellä ei ole vakituista työpaikkaa, mutta hän tekee keikkahommia ravintola-alalla ja luennoi kokemusasiantuntijana itsemurhien ehkäisemiseksi.
«Ei tässä ole mitään täydellistä, eikä tarvitse ollakaan. Nautin nyt pienistä asioista elämässä.»
Rasmus Anderssén
Asiat ovat ehkä aavistuksen rempallaan, mutta Rasmus puhkeaa tuon tuosta leveään hymyyn. Hän on nyt todella onnellinen.
– Ei tässä ole mitään täydellistä, eikä tarvitse ollakaan. Nautin nyt pienistä asioista elämässä.
Rasmus korostaa olevansa aivan varma, ettei enää ikinä yrittäisi itsemurhaa.
Rasmuksesta tulee pian toisen kerran isä. Avopuoliso Saija odottaa parin ensimmäistä yhteistä lasta.Turkka Korkiamäki
– Koko se ajatusmaailma, että on välttämättä oltava se paketti — työpaikka, kallis auto, hieno asunto ja joku, jonka kanssa jakaa se — en ajattele niin enää. Onnea voi saada myös ilman niitä.
– Nyt minulla on tehtävä elämässäni, kun saan auttaa muita. Kerron aina, että kaikesta voi selvitä. Ottaa vain päivän kerrallaan. Apua on saatavilla, Rasmus muistuttaa.
Onko sinulla tai läheiselläsi itsetuhoisia ajatuksia? Apua on saatavilla. Itsetuhoiset puheet ja ajatukset on aina otettava vakavasti.
MIELI ry:n valtakunnallinen kriisipuhelin toimii numerossa 09-25250111 arkisin melkein vuorokauden ympäri, kello 9.00-7.00. Viikonloppuisin ja juhlapyhinä kriisipuhelin päivystää klo 15.00-07.00.
Lähihoitaja Piia Vinkki toivoo, että avoin keskustelu työuupumuksesta auttaa ymmärtämään ilmiötä paremmin ja puuttumaan ennalta kuormittaviin olosuhteisiin.
Uniongelmat alkoivat kaksi ja puoli vuotta sitten. Piia Vinkki, 37, oli aina ollut hyvä nukkumaan, eikä vuorotyö ollut aikaisemmin vaikuttanut työstä palautumiseen. Yhtäkkiä hän alkoi heräillä keskellä yötä, ja heräämisen jälkeen työasiat alkoivat pyöriä mielessä niin, ettei uni enää palannut.
Se oli Piialle ensimmäinen merkki siitä, ettei kaikki ollut kunnossa.
Oireita tuli lisää, mutta Piia ei osannut puuttua tilanteeseen, koska ei oikein itsekään ymmärtänyt, mikä oli vialla.
Muisti alkoi pätkiä ja keskittyminen töihin oli vaikeaa, eikä Piia enää kyennyt nauttimaan työstä, joka ennen oli tuntunut merkityksellistä.
– Aikaisemmin helpot työrutiinit alkoivat tuntua haastavilta ja niiden tekemiseen kului enemmän aikaa. Aloin lopulta epäillä omia kykyjäni, hän kertoo.
Kuulostaa tyypilliseltä työuupumuksen kokeneen ihmisen sairauskertomukselta, sanoo Työterveyslaitoksen psykologi Tiina Koivisto.
– Väsymys ja uniongelmat ovat usein työuupumuksen ensimmäiset merkit. Heräät väsyneenä, vaikka olisit nukkunut pitkään tai sinun on vaikea nukahtaa tai nukahdat ja heräät jo aamuyöllä saamatta enää unen päästä kiinni.
Väsymyksen lisäksi työstään uupunut ihminen voi kyynistyä ja alkaa suorittaa työtä mekaanisen kaavamaisesti. Samalla ammatillinen itsetunto heikkenee.
– Työntekijä kokee, ettei hänen tekemänsä työ ole enää mielekästä ja ettei hänestä ole mihinkään.
Tyypillistä on myös tarkkaavaisuuden ja keskittymiskyvyn heikkeneminen.
Monilla uupumukseen liittyy kehollisia oireita, esimerkiksi vatsakipua, päänsärkyä tai flunssakierrettä. Lopulta niin kävi myös Piialle, uupumus alkoi oireilla myös fyysisesti.
Häneltä kesti kuitenkin monta kuukautta myöntää itselleen, että ei enää jaksanut. Lopulta Piia jäi sairauslomalle vaikean työuupumuksen takia.
Työntekijällä on oikeus saada tukea työssä jaksamiseen
Työuupumuksesta toipuminen vie kuukausia, vaikeasta työuupumuksesta jopa vuosia. Tutkimusten mukaan se altistaa sairauksille, etenkin mielenterveysongelmille, ja voi muuttaa aivojen toimintaa pysyvästi. Hoitamattomana työuupumus voi johtaa jopa työkyvyttömyyteen.
Vakavista seurauksista huolimatta työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi eikä se oikeuta Kelan maksamaan sairauspäivärahaan tai velvoita työnantajaa maksamaan sairausajan palkkaa. Siksi työuupumuksesta johtuvan sairausloman perusteeksi kirjataan usein esimerkiksi masennus.
Tiina Koivisto määrittelee työuupumuksen häiriöksi, joka johtuu pitkittyneestä työstressistä ja joka kuluttaa ihmisen psyykkisiä voimavaroja.
Työuupumus on siis reagointia työssä vallitseviin, kuormittaviin oloihin, ja ihannetapauksessa tilanteeseen puututaan työpaikalla hyvissä ajoin.
– Jokaisessa työpaikassa on oltava työkyvyn varhaisen tuen malli, jossa kuvataan, millaisilla toimilla työpaikalla edistetään työkykyä ja ehkäistään työkyvyn heikkenemistä. Sen mukaan on hyvä toimia.
Koivisto muistuttaa, että työnantajalla on viime kädessä vastuu huolehtia siitä, ettei työ aiheuta vaaraa terveydelle.
– Kuormittunut työntekijä kannattaa ohjata työterveyshuoltoon, hän neuvoo.
Niin alkoi myös Piia Vinkin toipuminen. Hän kertoo, että työterveyshuollossa ja työpaikalla hänen tilanteeseensa suhtauduttiin vakavasti. Oma esimies on aidosti ollut kiinnostunut Piian voinnista koko sairausloman ajan.
– Esimiehen kanssa on luottamukselliset välit. Hän on kannustanut ja tukenut minua koko ajan, Piia kehuu.
Usein käy niin, että tunnollinen ihminen hoitaa työnsä viimeiseen saakka ja tilanne ehtii edetä vakavaksi ennen kuin työpaikalla osataan kiinnittää asiaan huomiota. Voi käydä myös niin, että uupunut ihminen huomaa oman tilanteensa viimeisenä.
– Ihminen sopeutuu itselleen epäsuotuisiin tilanteisiin varsin nopeasti ja jaksaa sinnitellä yllättävän pitkään. Uupumuksen oireista tulee uusi normaali tila, Piia kuvailee.
Sairastaminen ei ole suorittamista
Sairauslomalle jääminen ei ollut helppoa työorientoituneelle ja tunnolliselle työntekijälle.
– Ei ole helppo olla vain, kun on tottunut toimimalla edistämään asioita, ei olemaan paikallaan, Piia Vinkki huokaisee.
Alussa sairausloma tuntuikin velvollisuudelta.
– Ensimmäiset kuukaudet yritin urheilla ja kehittää samalla itseäni, kävin lenkillä aamulla ja illalla ja kuuntelin samalla äänikirjoja.
Piian keho ylikuormittui, mistä seurasi lisää fyysisiä oireita. Kuitenkin vasta vakavat rytmihäiriöt keskeyttivät sairausloman suorittamisen ja saivat Piian kuuntelemaan omaa vointiaan.
Nyt Piia on ollut työuupumuksen takia pois töistä vähän yli vuoden. Vuoteen mahtuu parempia jaksoja mutta myös hetkiä, jolloin oireet ovat palanneet. Se kuuluu toipumisprosessiin. Silloin Piia on tehnyt itselle mielekkäitä asioita, kävellyt metsässä tai joogannut.
– Vähitellen elämään on alkanut tulla valoa ja uusia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, Piia sanoo nyt.
Yksi suunnitelmista liittyy työuupuneiden vertaistukeen. Piia kertoo löytäneensä verkosta paljon tietoa työuupumuksesta, mutta ei yhtään sellaista paikkaa, jossa olisi voinut puhua asiasta saman asian eläneiden kanssa kasvotusten.
– Omassa lähipiirissä ei ole muita työuupumuksen läpi käyneitä ihmisiä, ja koin olevani yksin sen kanssa. Halusin tavata ja keskustella ihmisten kanssa, jotka oman kokemuksen ymmärtävät, miltä se tuntuu ja näkyy arjessa.
Koska sopivaa kohtaamispaikkaa ei ollut, Piia päätti perustaa sellaisen. Työuupuneiden vertaistukiryhmä on kokoontunut Oulussa viime syksystä alkaen. Hän kertoo, että vertaistukiryhmän perustaminen ja tapaamiset ovat olleet korvaamaton voimavara toipumisessa.
Selväksi on tullut, että ihmiset uupuvat hyvin erilaisilla aloilla ja erilaisissa työtehtävissä. Yhdistäviä tekijöitä ovat Piian mukaan muiden muassa korkea työmoraali, tunnollisuus ja halu tehdä parhaansa töissä.
– Yhteiskunta on nykyään vaativa. Pitää olla tehokas ja samalla kehittää itseään. Vaatimukset ovat kovia riippumatta millä alalla työskentelee. Tunnollinen ihminen haluaa tehdä parhaansa ja se voi aiheuttaa kuormitusta.
Mutta eivätkö tunnolliset työntekijät ole juuri sellaisia, joita työnantajat arvostavat?
Psykologin mukaan tunnollisuus onkin tiettyyn mittaan asti hyvin myönteinen ominaisuus. Se auttaa organisoimaan ja suunnittelemaan tehtäviä.
– Joskus tunnollisuus voi mennä liiallisuuksiin, ja silloin se alkaa haittamaan myös työssä suoriutumista. Siitä pois oppiminen ei ole helppo prosessi, Tiina Koivisto sanoo.
Hänen mukaansa on tärkeä oppia hyväksymään oma epätäydellisyytensä.
Aina ei tarvitse yrittää parastaan.
– Meillä on lupa tuottaa pettymyksiä toisille ja muuttaa mieltämme ja sanoa ei – en pysty, jaksa tai en vain halua. Aina ei tarvitse yrittää parastaan.
Uskallusta puhua uupumuksesta
Piia Vinkki toivoo, että työssä jaksamisesta uskallettaisiin puhua avoimemmin. Aikaisemmin hänen oli itsekin vaikea puhua uupumuksesta.
– Nykyään kerron avoimesti kokemuksestani, jos se auttaa muita ymmärtämään uupumista paremmin ja ennaltaehkäisemään muita uupumiselta ja puuttumaan ajoissa asiaan.
Tiina Koiviston mukaan työuupumuksesta puhutaan nykyään jo paljon enemmän ja ymmärrys siitä ilmiönä on kasvanut. Joissain työyhteisöissä voi valitettavasti kuitenkin vielä esiintyä ymmärtämättömyyttä tai ongelman vähättelyä.
– Oma toiveeni on, että työyhteisöt olisivat psykologisesti riittävän turvallisia. Tällöin monenlaisiin vaikeisiin asioihin päästäisiin puuttumaan ajoissa. Tästä olisi hyötyä sekä työnantajalle että työntekijälle.
Pysähtyminen toi uutta elämään
Työ voi olla mielekästä ja silti kuormittavaa. Silloin käy helposti niin, ettei huomaa pitää kiinni työn ja vapaa-ajan rajoista.
– Hoitoalalla työn määrä ja vaativuus on kasvanut. Resurssien kiristämisen vuoksi on haastavaa tehdä työtä, jossa minimoidaan ”työvälineet”. Hoitajat joutuvat työskentelemään omien arvojen vastaisesti, mikä käy raskaaksi ja kuormittaa, Piia pohtii.
Psykologin mukaan omien rajojen kohtaaminen voi aiheuttaa häpeää esimerkiksi jos ihminen on kasvanut ympäristössä, jossa heikkous ei ole sallittua.
– On hyvä muistaa, että työuupumus ei ole vain yksilön ongelma vaan ongelma on työn ja työntekijän suhteessa. Voisi ajatella, että ensin uupuva on herkkä ja hälyttää siitä, että työn organisoinnissa on haasteita, Tiina Koivisto sanoo.
Työuupumus ei ole vain yksilön ongelma vaan ongelma on työn ja työntekijän suhteessa.
Työntekijän työuupumukseen puuttuminen on siis tapa estää mahdollisten ongelmien leviäminen laajemmalle.
Piia Vinkki sanoo, että rankat kokemukset ovat tuoneet myös paljon hyvää. Hän haluaa ajatella, että ikävilläkin kokemuksilla on jokin tarkoitus.
Terapeutin avulla Piia on alkanut rakentaa uusia toimintamalleja tukemaan työssä jaksamista ja puuttumista ajoissa kuormittaviin tilanteisiin.
Entiseen työhönsä hän ei aio palata, mutta kun työhön paluu aikanaan koittaa, hän uskoo tuntevansa paremmin oman jaksamisensa rajat.
Työuupuneiden vertaistukiryhmässä hänellä on kolmen muun aktiivin kanssa vireillä toiminnan laajentaminen ja uupuneiden yhdistyksen perustaminen.
Siinäkin tehtävässä lähihoitajan osaamisesta on hyötyä. Työuupuneiden vertaistukiryhmästä tai yhdistyksestä kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä sähköpostitse osoitteeseen uupuneet@gmail.com. www.superlehti.fi
Мать известного психолога Роберта Дилтса, одного из основоположников НЛП, в 1978 году заболела раком груди. Ее лечили, но результат был не утешительным. В 1982 году Патрисию Дилтс выписали домой на четвертой стадии.
Itsetuhoisuus vei vankilaan ja ulosottoon. Diagnoosin löytyminen ja yksi mukava ihminen palauttivat elämänilon.
Lähihoitaja Piia Vinkki toivoo, että avoin keskustelu työuupumuksesta auttaa ymmärtämään ilmiötä paremmin ja puuttumaan ennalta kuormittaviin olosuhteisiin.