Рубрика: Из личного опыта

Опубликовано от — Оставить комментарий

Nora Rantalainen, 26, käy psykologilla kuin hierojalla.

Nora RantalainenNora Rantalainen, 26, käy psykologilla kuin hierojalla ja toivoo, että kaikki suomalaiset tekisivät samoin – moni nuori aikuinen huoltaa mielenterveyttään
Moni nuori aikuinen käy ennaltaehkäisevästi hakemassa ongelmiinsa uutta näkökulmaa ennen kuin tilanne ehtii pahentua.

26-vuotias Nora Rantalainen ehtii tavata nopeasti ennen psykologin vastaanottoa. Hän nimenomaan haluaa kertoa, mihin on menossa, koska haluaa näin tehdä psykologilla käymisestä arkipäiväisempää.

Rantalainen itse käy samaan tapaan psykologilla kuin vaikkapa hierojalla tai kampaajalla: myös mieltä pitää huoltaa aika ajoin.

– Psykologi kuuntelee. Hirveän harva osaa tänä päivänä enää kuunnella, monet rupeavat ratkomaan niitä ongelmia. Kun asiat saa sanottua ääneen, ne ovat äärimmäisen pieniä sen jälkeen.

Hänen mielestään kaikkien suomalaisten pitäisi käydä psykologilla.

– Ei ymmärretä, kuinka tärkeää mielenhuolto on. Mieli pitäisi aina laittaa ensimmäisenä kondikseen.

Moni nuori aikuinen ajattelee Rantalaisen tavoin: apua haetaan ennen kuin mielenterveys alkaa pahasti säröillä. Ennen apua haettiin vasta, kun ei ollut muuta vaihtoehtoa, sanoo Väestöliiton Terapiapalveluiden johtava psykoterapeutti Tarja Santalahti.

– Kun tuntuu, että tarvitsee uuden näkökulman, lähdetään hakemaan apua ennen kuin ollaan pahemmassa pulassa. Nimenomaan nuoret aikuiset ovat sen oivaltaneet.

Silti avun saaminen voi edelleen olla hankalaa.

Mielenterveyden häiriöihin haetaan aiempaa enemmän apua. Se johtunee osin siitä, että kynnys hakea apua on madaltunut.

Esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapiaa saaneiden määrä on reilusti yli tuplaantunut (siirryt toiseen palveluun) kymmenessä vuodessa. Suurin ryhmä on nuoret aikuiset eli 25–34 -vuotiaat. Vuonna 2019 Kelan kuntoutusterapiaa sai yli 50 000 suomalaista.

Moni joutuu kuitenkin odottamaan terapiaan pääsyä pitkään tai ei saa sitä lainkaan. Syitä on monia: erikoissairaanhoito on osassa Suomea ruuhkautunut ja terapeuteista on pulaa.

Lyhyempi terapia avuksi?

Nora Rantalainen tietää olevansa onnellisessa asemassa, sillä apua on ollut tarjolla.

Rantalainen on huostaanotettu 13-vuotiaana. Lastenkodissa hän pääsi ensimmäisen kerran purkamaan ajatuksiaan ammattilaiselle.

Lastenkotitaustasta huolimatta hänetkin on parikymppisenä tiputettu pois avun piiristä Kelan hylättyä Rantalaisen kuntoutusterapiahakemuksen.

Osa ei kuitenkaan edes hae apua. On arvioitu, että vain puolet heistä, joille psykoterapia sopisi hoidoksi, hakee Kelan tukea. Yksi syy lienee hankala prosessi, jota on kuvailtu esimerkiksi tässä Ylen jutussa.

Nora Rantalainen
Nora Rantalainen on käynyt psykologille 13-vuotiaasta asti, ja käy nykyisinkin puhumassa ammattilaisen kanssa muutaman kerran kuukaudessa. Meeri Niinistö / Yle

Parin vuoden takaisen väitöstutkimuksen mukaan masennusoireita voidaan vähentää jo muutamalla terapiakäynnillä. Lyhytterapiassa terapeutti tavataan 4–20 kertaa.

Opiskelijoiden terveydenhoitopalveluita tarjoaava YTHS pilotoi parhaillaan lyhytterapiaa omassa palveluvalikoimassaan. Tavoitteena on nopea hoitoon pääsy ja alkuvaiheen tuki, jotta opiskelija saa avun jo lievien häiriöiden hoitoon.

Kelan kuntoutuspsykoterapiakorvaus on enintään 200 terapiakäyntiä kolmen vuoden aikana. Lyhytterapian avulla useampi ihminen voisi saada apua, sanoo YTHS:n mielenterveystyön johtava ylilääkäri Tommi Väyrynen.

– Lyhytterapia on usein aivan riittävä ensivaiheen toimenpide. Jos siirryttäisiin kohti lyhytterapiaa, sillä 200 käynnillä voisi 20 ihmistä saada 10 kerran lyhytterapian.

Tällainen lyhytterapia sopii ihmiselle, jonka oireet ovat vielä lieviä he esimerkiksi vielä etsivät ratkaisua käsillä olevaan ongelmaan, sanoo Väestöliiton Tarja Santalahti.

– Kun on kyse vaikeista asioista, kuten traumoista ja persoonan rakenteeseen liittyvistä ongelmista, pitkä terapia on hyvä vaihtoehto. Lyhytterapia on kuitenkin ennaltaehkäisyssä tärkeä muoto. Odottaessa pidempään terapiaan pääsyä, saadaan tilanteeseen helpotusta lyhytterapialla.

Yksityiseltä puolelta avun saaminen voi kuitenkin olla kallista ja julkisella puolella avun saaminen saattaa kestää. Santalahti muistuttaa, että esimerkiksi koronan aiheuttamista huolista kannattaa matalalla kynnyksellä soittaa esimerkiksi auttaviin puhelimiin.

Pitääkö mulla olla jokin hätänä, että voin käydä terapiassa?

Nora Rantalainen

Nora Rantalainen sai lopulta apua sairaskassan kautta, sen jälkeen työterveydestä. Esikoisen syntymän jälkeen apu löytyi neuvolasta.

– Jos ei ole työterveysetua tai muita helppoja tukitoimia ympärillä, avun saaminen voi olla vaikeaa ja kallista, Rantalainen pohtii.

Nora Rantalainen nauraa
Nora Rantalainen kertoo elävänsä onnellista arkea, johon kuuluu myös psykologilla käynti silloin tällöin. Meeri Niinistö / Yle

Rantalaisella menee hyvin; hän on juuri saanut esikoisensa ja elää tasapainoista, onnellista elämää. Hän käy psykologilla muutamia kertoja kuukaudessa, lähinnä purkamassa ajatuksia vaikkapa äitiydestä tai päästämässä ulos raskaan työviikon höyryjä.

– Jos ilmaisee ystävälle, että vitsi kun ahdistaa, helposti aletaan säälimään ja varomaan. Psykologi pystyy ottamaan sen vastaan, kun taas lähipiiri saattaa huolestua.

Hän uskoo, että kynnys hakea apua on madaltumassa. Somessa moni kertoo Rantalaisen tavoin käyvänsä juttelemassa ammattilaisen kanssa. On jopa sanottu, että terapiasta on tullut ylpeydenaihe.

Silti Rantalainen kokee, että on tärkeää sanoa ääneen, että on menossa psykologille. Kyseenalaistajia löytyy hänen mukaansa edelleen.

– Vieläkin se on tabu ja kysytään «ai sä käyt terapiassa, mikä sulla on hätänä». Pitääkö mulla olla jokin hätänä, että voin käydä terapiassa?

yle.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

”Makasin eteisen lattialla ja itkin”.

”Moni meistä tarvitsisi elämään paljon enemmän tekemistä ja olemista, joka ei tähtää mihinkään”, Eeva Kolu sanoo.Jos hellittää hetkeksi, romahtaako kokonaan? Muun muassa tätä Eeva Kolu pohtii esikoiskirjassaan Korkeintaan vähän väsynyt.

Olin taas kerran lähdössä juna-asemalle ja nostaessani rinkkaa selkääni kaaduin. Enkä päässyt enää ylös. Mikään fyysinen vamma ei estänyt minua nousemasta ylös lattialta, mutta en vain saanut koottua voimia siihen. Makasin rinkka selässä eteisen lattialla ja itkin.

Painavin taakka oli henkinen. Eeva Kolu, 34, oli uupunut.

– Opiskelin täyspäiväisesti yliopistossa ja tein samalla kahta duunia, matkustin koko ajan työn ja opiskelujen takia kolmen kaupungin väliä. Lisäksi tunsin jatkuvaa riittämättömyyttä siitä mitä kaikkea olisi pitänyt ihmisenä olla, Kolu kertoo.

Olisi pitänyt jaksaa olla muun muassa elegantti, tiedostava, omaa intohimoaan sitkeästi toteuttava, omaperäinen, positiivinen….– ja pitää ikävät tunteet visusti piilossa omassa sisimmässä.

Sukupolvikokemus

Mielenterveysongelmat ovat lisääntyneet, ja uupumuksesta on Kolun näkemyksen mukaan tullut suoranainen sukupolvikokemus. Millenial burnout.

– Yksi iso tekijä on epävarmuus. Perusturvallisuuden tunne on kadonnut, Kolu arvelee.

Länsimainen maailma on täynnä valinnanmahdollisuuksia, mutta ihminen jää niiden ääreen herkästi yksin. Yhteisöllisyys on rapautunut.

– En tiedä yhtään naapurin nimeä ja tuuletan, jos joku moikkaa rappukäytävässä, Kolu antaa esimeriksi.

Avunkin moni voi ostaa sen sijaan, että pyytäisi sitä lähipiiriltään.

– Jokainen on vastuussa omasta onnestaan, on oma tehtävä pärjätä ja menestyä.

Sosiaalinen media tuo silmien eteen kaiken sen, mitä muut tekevät ja mitä he ovat ja saavuttavat.

– Ja kaikki paikat, joissa voisimme nytkin olla sen sijaan, että olemme siellä missä olemme. Lisäksi sosiaaliseen mediaan liittyy paine siitä, että omaa arvoa on mitattava numeroissa ja rakennettava itsestään ihmisen sijaan brändiä.

Tästä syntyy uudenlaista riittämättömyyden tunnetta.

– Suorituskeskeisyys alkaa yhä nuoremmilla, eikä se liity enää vain työhön ja vapaa-aikaan, vaan ihmisyyteen.

Itsestä pitäisi jatkuvasti kehittää parempaa versiota.

– Kuin olisi projekti eikä ihminen.

Koronakeväänä päivittäiset kävelyt ja auringon näkeminen toivat yksin asuvan Kolun elämään iloa.

Kuva: Mikko Rasila

Pysähdys

Muutamaa vuotta myöhemmin tuli sitten se vatsahaava, ne (piikkisuorat) hiustukot tyynyllä, teiniakne aikuisiässä, kauhujen yöt ja kuristavat kädet kaulalla. Burnout numero kaksi.

Kolun uupumus uusiutui. Hän koki, ettei koskaan ollut tarpeeksi, vaikka olisi tehnyt mitä.

– Olin käännekohdassa urallani ja mietin, mikä olisi seuraava askel. Menin mentaalivalmentajalle, joka sanoi, että et sinä tarvitse uraneuvojaa vaan lisää iloa elämään. Tajusin, että en enää tiedä, mikä on kivaa.

Hän oli vain suorittanut, toipumistakin.

Uupumus iski vielä kolmannenkin kerran.

– Tajusin vihdoin, että olin ihan pienestä asti edennyt tavoitteesta toiseen enkä missään vaiheessa edes pysähtynyt iloitsemaan, kun saavutin jotain. Nykyajassa on vahvasti läsnä ajatus, että koko ajan, vapaa-ajallakin, pitäisi olla tehokas ja tehdä jotain hyödyllistä. Moni meistä tarvitsisi elämään paljon enemmän tekemistä ja olemista, joka ei tähtää mihinkään.

Lupa olla heikko

Kolun oli annettava itselleen lupa olla heikko, ja uskallettava näyttää se myös muille.

– Kun hyväksyy ja näyttää heikon ja haavoittuvan itsensä, kaikki ihmissuhteet muuttuvat läheisimmiksi, hän tietää nyt.

Muut eivät hyljänneetkään, kuten Kolu oli sisimmässään pelännyt.

Juuri yhteisöllisyys, muiden ihmisten puoleen kääntyminen kaikessa haavoittuvuudessakin, on yksi masennuksen ja uupumuksen vastalääke.

– Ristiriitaista nykyajassa on se, että kaikilla on hinku rakentaa unelmien elämää, mutta tutkimukset viittaavat siihen, että sosiaaliset suhteet tekevät ihmiset kaikkein onnellisimmiksi. Ja silti yleensä uhraamme ne ensimmäisenä, kun on niin kiire tavoitella kaikkea muuta.

Muiden ihmisten merkitys hyvinvoinnille kirkastui koronakeväänä. Kolu kärsi, kun hän ei päässyt tapaamaan ystäviään eikä kahvilaan tai kuntosalille muiden joukkoon.

Yksin ollessa vanhat ahdistavat ajatukset nostivat uudestaan päätään. Rutiinit helpottivat.

– Päätin etten jää kotiin pyörimään pyjamassa, vaan puen joka päivä farkut, juon kahvin puistossa ja käyn joka päivä kävelyllä. Kokkasin joka päivä lounaan, ja menin ajoissa nukkumaan. Liikunnasta tuli mielelle lääke, että pääsi lenkille ja ulos, näki auringon ja sinisen taivaan.

Moni asia saa kiinnostaa

Yrittäessäni keksiä Suuren Intohimoni olen kokeillut vaikka mitä. Vaihtanut työpaikasta toiseen, hakenut palkattomiin harjoitteluihin, osallistunut koulutuksiin, tarjonnut mitä erilaisimpia juttuja mitä erilaisimpiin julkaisuihin. Olen perustanut julkaisuja ja yrityksiä, joskus hyvällä, joskus huonolla menestyksellä. Mutta mikään ei koskaan tuntunut ihan siltä omalta jutulta.

Ilmassa leijuu oletus siitä, että jokaisen pitäisi löytää se oma juttu. Unelmaduuni, kutsumus.

– Se luo lisää paineita nykyajan työelämässä, koska enää ei riitä että menestyy. Täytyy lisäksi menestyä seuraamalla omaa intohimoaan.

Mitäs jos unelmaa ei löydykään?

No ei tarvitsekaan! Moneen eri asiaan voi Kolun mielestä suhtautua intohimoisesti, eikä kutsumuksen tarvitse löytyä palkkatyöstä. Sekin, että tekee vain jotain, riittää.

– Olen huomannut, että en tarvitse mitään yhtä suurta intohimoa. Jaan intohimoani eri asioihin. Olen kiinnostunut kasveista, siitä mitä naapuruston kukille kuuluu. Rakastan käydä kirppiksillä ja tutkia mitä sieltä löytyy. Leffat, kirjat, ruoka – ne ovat sellaista pienten asioiden fiilistelyä.

Italia, Japani ja barokkiajan taide kuuluvat niin ikään Kolun kiinnostuksen kohteisiin. Meri ja metsäkin ovat tärkeitä juttuja.

– Tekemiseni merkitys syntyy siitä, että puen sanoiksi ihmisiä yhdistäviä kokemuksia.

Eeva Kolu työskentelee vapaana kirjoittajana ja sisällöntuottajana.

Kuva: Mikko Rasila

Aikaa toipumiseen

Tärkein oivallus oli se, kun Kolu lupasi antaa itselleen aikaa toipua.

– Minulla oli aina ollut ajatus siitä, kuinka kauan toipumien saa kestää. Viimeisen episodin jälkeen tajusin, että olin ollut seitsemän vuotta samassa putkessa. Piti hyväksyä, että annan itselleni niin kauan aikaa kun vaadin.

Voimat eivät välttämättä palaa koskaan aivan entiselleen.

– Jaksamisen kanssa tasapainottelu ja energian sääntely tulee varmasti olemaan koko loppuelämän kestävä prosessi. Lähden yleensä niin täysillä tekemään. Jos remontoin eteisen, en nuku ennen kuin se on tehty.

Nykyisin Kolu kutsuu itseään ”toipuvaksi perfektionistiksi”. Hän tekee uudestaan ja uudestaan päätöksen näyttäytyä maailmalle epätäydellisenä.

Näytän ihmisille keskeneräisiä töitä, jaan ideoita joita en ole kehitellyt loppuun, kerron hyvistä uutisista ennen kuin ne ovat varmistuneet. Vastustan kiusausta korjata jälkikäteen kirjoitusvirheet some-päivityksissäni. Kirjoitan aiheista, joista häpeä vaatii vaikenemaan, ja painan julkaise-nappulaa kauhunhiki otsalla. Yhtenä päivänä otin selfien ja ajattelin, että kylläpä aknearvet näkyvät pahasti meikkivoiteesta huolimatta. Tajusin heti perään, että juuri siksi minun piti ilman muuta julkaista kuva.

Kursiivilla merkityt osiot Eeva Kolun kirjasta Korkeintaan vähän väsynyt (Gummerus 2020).

Noora Valkonen

www.is.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Ирина Камалендинова. Грустная мелодия депрессии.

Грустная мелодия депрессии, Гештальт Терапия – Гештальт КлубДепрессия — мы часто слышим это слово. Но, что в действительности происходит с человеком в депрессии, каковы симптомы заболевания, как оно лечится и когда стоит обратиться к специалисту, на деле мы определить не всегда способны.
Унылость, холодность и скука, проявляющаяся в телах и в повседневной жизни — вот наиболее распространенные характеристики этого состояния. У большинства людей в депрессии отсутствует внутренняя радость и внутреннее оживление, которые добавили бы им жизненной энергии. Требуются усилия для того, чтобы встать и приняться за обычную жизнь. Человек чувствует себя не в силах сдвинуться с места.
Образуется внутренняя пустота и отсутствие настоящего удовольствия. При этом могут сохраняться внешне улыбка, говорливость и манеры — переносить муки с улыбкой на лице — подходящая метафора, описывающая фасадность внутренней жизни. Жизнь продолжается в холодности и расчетливости, а все вокруг воспринимается в мрачных и унылых тонах.
Человек замыкается, и остается внутренне одиноким. Наиболее очевидно — отсутствие эмоционального взаимодействия с окружающей средой. Как же велик соблазн забыть о возбуждении жить, о своем теле, и жить в неземной атмосфере чистого духа! Но такая диссоциация невозможна, так как человек, находящийся в депрессии, не является шизофренической личностью. Он может умертвить свое тело, но не может жить вне его.
Общим для людей, находящихся в депрессии, является то, что человек живет прошлым, с соответствующим отрицанием настоящего. Таким образом, теряется связь с существующей реальностью.
Кроме прошлого в субъективном опыте человека присутствует некоторое воображаемое будущее, как правило, абсолютизированное до уровня избавления от всех страданий. Этот образ будущего представляет собой мифическое, недостижимое в реальности бытие, что еще больше увеличивает желание оттолкнуть актуальную реальность.
Стимулом, для появления депрессии могут служить различные факторы. Наряду с травмирующими переживаниями, такими как смерть близких, развод, потери, поводом для депрессии могут стать и менее очевидные события. Любые изменения в привычном жизненном укладе, могут приобрести депрессивное течение. Особенно, если эти изменения вынужденные, например, переезд на новое место жительства, смена работы, партнера. Так каким же образом наши переживания переходят в депрессию?
В процессе терапии становится ясно, что чувство, находящееся под запретом все это время — это грусть. Грусть, то чему не было места до этого момента в отношениях.
То есть, человек, будучи ребенком, не имел возможности переживать утрату чего-либо (прежнего состояния комфорта, любимой игрушки, родительского поощрения). Чувство грусти, которое возникало при этом — отрицалось тем или иным родительским вмешательством — и, следовательно — не имело возможности быть признанным как уместное при данных обстоятельствах.
Например: родитель отвлекает ребенка от переживаний, предлагая что- нибудь вкусное или интересное. Реализуется сразу решение в действии — «давай исправим«, запрещается грустить «плакать нельзя, не хорошо«, и т. п.. Таким образом, переживание грусти обесценивается : что толку от слез.
Тогда ребенок лишается возможности вернуться к мобилизирующим эмоциям гнева и — от него — подойти к возбуждению.
Естественное течение переживаний — это тревога, вызванная изменением привычного состояния, затем гнев, который в последствии может уступить место другим чувствам, возбуждению и активности, направленной на изменение обстоятельств, и лишь завершая весь этот ряд переживаний является грусть как символ утраты.
Сам по себе запрет на переживание печали, рождает внутреннюю безжизненность, свойственную депрессии. Блокируя грусть, мы лишаемся и других чувств, наступает тишина. Возбуждение теперь приносит вред, и возвращает нас ко всем отторгнутым эмоциям, соответственно максимальны попытки человека в депрессии влиять на возбуждение, сужая диапазон своих действий до минимума.
Если не избегать собственных переживаний, не заглушать их, а дать им право на существование, признать — это и будет первый шаг на пути к выздоровлению. Но чаще случается так, что человек в депрессивном состоянии фиксируется в своих мучительных переживаниях и мыслях, зацикливается в своей апатии. Важно вовремя признать, что состояние, в котором я пребываю, невыносимо для меня, и сам я, похоже, не справляюсь.
Именно с этого момента открывается возможность помочь человеку встретиться со своими чувствами, и пережить их в безопасном пространстве. В терапевтической встрече клиент осознает право испытывать и выражать, что не менее существенно, грусть в присутствии другого ( в данном случае — терапевта), и иметь — уже в современной ему реальности — эмоциональный отклик значимого человека, как знак признания его субъективной реальности. Терапевтическая работа помогает обнаружить так же причину грусти и способы фиксации на не выращенных, закупоренных чувствах, контенированных в теле.
История непроживаемой боли, сужающей наше жизненное пространство, становится , таким образом, доступной и осознаваемой. И — с этого момента — клиент, сопровождаемый терапевтом, находит русло для свободного движения замершему опыту. Новая система подвижности эмоций , направленных в контакт с миром, приносит желанную трансформацию стиля жизни.