В гештальт-терапии мы рассматриваем человека как целостную и самоорганизующуюся структуру. Сам факт нашего рождения подтверждает здоровый баланс между потребностями организма и внешней средой: действительно если бы у наших родителей что-то функционировало неправильно, то скорее всего, мы бы так и не появились на этот свет.
С самого рождения мы взаимодействуем с этим миром, регулируя отношения с ним для того, чтобы наша жизнь могла продолжаться дальше. Эти регуляции могут быть как осознанными так и находиться вне нашего осознавания. Нам необходимо дышать, есть, пить, общаться… и еще огромное множество различных интересных и не очень вещей. Это то, о чем в гештальт-терапии говорится как об «организмических потребностях», то есть о потребностях нашего организма.
К сожалению, мы часто путаем потребности нашего организма с теми желаниями, которые не имеют большого к этому отношения. Например, молодой человек мечтающий о новом спортивном автомобиле, совершенно не задумывается над тем что, возможно, его настоящая потребность состоит в том, чтобы понравиться девушке… Однако, если если бы он потратил энергию на контактирование с ней, то, возможно мы стали бы свидетелями создания крепкой и счастливой семьи.
А вместо этого мы сможем увидеть «счастливого» обладателя красного Ferrari. Ирония в том, что сколько бы спортивных суперкаров он себе не купил, его настоящая потребность так и не будет удовлетворена, потому что совсем не факт, что обладание автомобилем поможет ему в знакомстве и установлении отношений.
Для современного человека осознать свои истинные потребности является достаточно большой сложностью. Почему же так происходит?
Предоставим слово одному из уважаемых гештальт-терапевтов, Джею Левину:
[…]…Вы можете пойти в книжный магазин и найти множество книг по самопомощи, — «Как мне научиться изменять себя чтобы стать другим, лучшим человеком», «Что я могу сделать с собой чтобы стать лучше», и так далее, и тому подобное, что бы это не значило…
Но парадоксальная теория изменений не имеет ничего общего с этим.
Она просто утверждает, что мы были рождены в этой человеческой ситуации в здоровом виде и нам нет нужды быть отличным от того кем мы уже являемся.
Но что к несчастью происходит? С того самого момента, пока мы еще совсем маленькие, мы начинаем научаться, или вернее, нас учат тому, какими мы должны быть:
— Ты слишком много бегаешь;
— Не делай этого;
— Ты слишком озабоченный;
— Ты слишком взволнованный;
— Успокойся;
— Ты ешь слишком много… или слишком мало;
— Ты слишком много спишь… или ты недостаточно спишь;
— Ты должен быть таким… или ты должен быть таким..;
и так далее…
Мы научаемся всем этим правилам, и учимся быть теми, кем мы не являемся. Мы научаемся тому, как игнорировать наши потребности, наши организмические потребности.
В гештальт-терапии потребность никогда не является проблемой. Повторю: потребность никогда не является проблемой! Понимаете?
Вы будете удивлены, как много видов терапии вам скажут, что ваша потребность — проблема. Вам скажут: «Вы не должны быть такими!», «Вы не должны даже хотеть этого!», и они будут пытаться научить вас стать тем, кем вы не являетесь на самом деле, игнорируя ваши потребности.
Но мы знаем, что изменения случаются, когда вы становитесь тем, кем вы являетесь на самом деле. А вы становитесь тем кто вы есть, когда идентифицируетесь со своей потребностью.
Поскольку — вы это и есть ваша потребность. Вы целостны. А если кто-то говорит вам что ваша потребность проблема, получается что вы сами — проблема.
Мы воспринимаем это так: если мои потребности проблема, значит, я тоже проблема! И если я не хочу быть проблемой, то мне надо избавиться от себя… или я должен игнорировать проблему, защищаться от нее, уклоняться от осознавания своих потребностей, делать все что угодно кроме того, чтобы принимать свои потребности серьезно.
Потом мы начинаем притворяться кем-то другим. Все эти пути избегания осознавания потребностей которым мы научаемся, мы называем прерываниями. Фрейд называл это сопротивлениями. Это то, что стоит на пути осознавания себя такими, какие мы есть… […]
Осознавание потребностей дает нам возможность полностью реализовывать свои возможности, саморегулироваться, получая из среды все необходимое, путем устранения прерываний контакта с ней. Можно сказать метафорой: личность – это цветок, которому садовник не должен мешать расцвести. Даже если садовник — мы сами.
Материал взят из лекции, прочитанной Д. Левиным (Jay Levin) на семинаре посвященном парадоксальной теории изменений, который проходил в Бишкеке в феврале 2016 года.
Источник
Метка: симптомы депрессии
Fanni-Lauran tarina.
Kaikki alkoi hiljaa, vähitellen. En enää jaksanut lähteä salille ja väsytti. En halunnut lähteä viettämään iltaa kavereiden kanssa ja kohta en olisi edes pystynyt. Alkoi ahdistaa ja mieli oli maassa. Uppouduin töihin ja yritin olla siinä paras. Itketti ja nukuin huonosti. En enää tehnyt mitään vapaa-ajalla.
En ymmärtänyt oloani. Kaikkihan oli hyvin. Elämässäni oli ollut paljon suuria muutoksia viimeisen vuoden aikana, mutta olin tehnyt ne mielelläni, hyvillä mielin, joten en osannut odottaa, ettäkö ne vaikuttaisivat minuun niin. Olin muuttanut pois kotoa ja lopettanut harrastustoimet. Olin elänyt vähän villimpää nuorisoelämää. Kaikkihan oli hyvin.
Vuoden 2010 ensimmäisinä päivinä menin lääkäriin, koska olin muljauttanut nilkkani. Keskustelin tohtorin kanssa ja aloin itkeä. Sanoin, etten ole nukkunut kahteen viikkoon, enkä muutenkaan voi hyvin. Minut saatettiin seuraavalle tohtorille, joka diagnosoi minulla masennuksen ja antoi lääkettä. Hän myös suositteli minulle käyntiä kuraattorin luona. Sain vähän sairaslomaa.
En minä syönyt niitä lääkkeitä. En uskonut, että mulla olisi ollut mitään masennusta. Miksi muka olisi? Kaikkihan oli hyvin. Helmikuussa lomaviikon jälkeen, vietettyäni viikko neljän seinän sisällä maanisesti piirtäen ja itkien, ymmärsin, ettei tämä ihan normaalia ole. Hain apteekista lääkkeen ja soitin ajan kuraattorille. Joka oli muuten ihan paska. Kuraattori kuunneltuaan minua tunnin verran kehotti hakemaan kirjastosta lastenhoito-oppaan, koska minulla oli hänen mukaansa ongelmia oppilaiden kanssa töissä. Tajusin itsekin, ettei siitä ollut kyse. Jätin hänet omaan arvoonsa, mutta jatkoin lääkkeiden syömistä.
Kevään aikana en puhunut kuin yhdelle ystävälleni olostani, hänellekin mahdollisimman vähän. Pyysin häntä kuitenkin saattamaan minut maaliskuussa psykiatriseen päivystykseen Auroran sairaalaan. Pyysin, koska tiesin, että sinne minun oli mentävä, mutta koko matkan yritin keksiä silti tekosyitä, miksei mentäisikään sinne. Yritin jäädä jalkakäytävälle istumaan ja ystäväni joutui vetämään minua perässään. Vetäessään hihani nousi vähän ja hän ensimmäisenä näki viiltelyjälkiä. Ne tekivät hänestä entistä päättäväisemmän ja pääsimme Auroraan. Sain rauhoittavaa lääkettä ja käskyn tulla takaisin, jos ei helpota.
Kävin kevään aikana kolme kertaa Aurorassa, ennen kuin minut otettiin psykiatrian poliklinikalle akuuttityöryhmään potilaaksi. Uusia lääkkeitä määrättiin, sain puhua ongelmistani ja minut pakkomäärättiin sairaslomalle: en ollut työkunnossa. Jollain ihmeen voimilla kuitenkin pysyin töissä lukukauden loppuun asti; jopa niin, ettei kuntoni romahtamista huomattu.
Akuuttityöryhmässä minulla oli viikoittain tapaamisia Sturenkadun poliklinikalla. Kesäkuussa, kun kesälomani alkoi, vointini silti huononi. Kun poliklinikka oli menossa kiinni heinäkuuksi, kysyi hoitaja, olenko miettinyt osastohoitoa. En, vastasin. Kotona kuitenkin mietin, ja lähetin sähköpostin hoitajalle. Seuraavana päivänä tapasimme ja hän saattoi minut Laakson mielialahäiriöosastolle. Jäin sinne lähes koko syksyksi. Pari kertaa minua yritettiin kotouttaa, mutta voin niin huonosti, että palasin aina takaisin.
Sairaalasta hoitajat saivat minut suostuteltua soittamaan vanhemmilleni, jotka kävivätkin tiuhaan kylässä osastolla. Tilanne oli heille tullut yllätyksenä, olin onnistunut piilottamaan kaiken reilun vuoden ajan. He olivat tukenani niin paljon kuin vain annoin. Olin kuitenkin niin omissa maailmoissani, että vasta myöhemmin ymmärsin heidän apunsa.
Joulukuussa kävin enää päiväosastolla Laaksossa, joskin enemmän kuin muut. Jäin päiväohjelman jälkeen myös syömään päivällisen osastolle, sillä en saanut kotona laitettua ruokaa, ja ravintohan on niin tärkeää diabeetikolle. Kun hoitajat olivat siinä lähdössä, sanoin pahassa olossani, että nähdään, jos nähdään, ja he ymmärsivät mitä tarkoitin. Minut saatettiin Auroran sairaalaan suljetulle osastolle. Olin siellä kai joulun yli. Vaikea muistaa tarkasti näitä juttuja.
Tammikuussa minut siirrettiin Laakson päiväosasto 10:lle kolmen kuukauden jaksolle. Olen kiitollisuuden velassa kaikille minua hoitaneille lääkäreille ja hoitajille. Kympissä olin edelleen niin huonossa kunnossa, etten esim. käynyt kotona suihkussa ollenkaan. Lempparihoitajani päätti, että käyn sitten hoitajien tilassa, pari kertaa viikossa, jos ei kerta muuten onnistu. Hän myös kävi kärsivällisesti kanssani läpi kauppalistat, kotiohjelmat ja kaiken, mitä en itse voinnissani pystynyt tai saanut itse tehtyä.
Kutenkin, vointi vaan huononi, ja tammikuun lääkärikäynnillä sovittiin, että palaan Laaksoon ja ryhdytään ECD- eli sähköshokkihoitoon. Sain helmikuussa toistakymmentä sähköhoitoa Auroran kellarissa, mutta hoito ei auttanut salamasti kuin monilla muilla. En tiedä vieläkään oliko se ECD-hoidon ansiota vai ei, mutta vähitellen, jostain syystä, oloni alkoi kevät puolella parantua, vähän vähässä.
Kevään oli Kympissä, kesän taas Laaksossa ja syksyn taas Laaksossa. Sain useamman kolmen kuukauden jakson peräjälkeen. Kun välillä en ollut missään sisällä, auttoivat äitini ja äitipuoleni minua selviytymään olemalla luonani n. 95% ajasta. Jos olin puolitoistatuntiakin yksin, menin jo jonkinmoiseen ”tilaan”, josta oli vaikea saada minua pois. Yön olin yksin kotona, sillä en uskaltanut pysyä äidillä, sillä se oli mielestäni liian kaukana Aurorasta, päivystyksestä. En myöskään suostunut lähtemään kaupungista, ettei Aurora vaan jää vaihtoehdoista pois.
Jotenkin, en tiedä miten, selvisin. Joulukuussa minut potkaistiin nätisti pois Kympistä – oltuani siellä lähes vuoden – ja hain Helsingin Diakoniaopistolle valmentavalle luokalle. Puoli vuotta siellä meni kuin unessa, mutta seuraavana syksynä (kesän vietettyäni taas osastolla) tuntui, että elämä voittaa. Aloin nähdä ympärilleni, saada ystäviä, enkä enää nukkunut 14 tunnin yöunia.
Iso juttu minulle oli myös loppukesänä löytynyt Kulttuuripaja Elvis. Kävin Elviksessä kirjoitusryhmässä, sillä minulle oli tullut tavaksi kirjoittaa runoja ja pieniä novelleja sairaalassa. Kirjoituksistani pidettiin ja jonkin kumman itsetunto-boostin aikana lähetin tekstejäni pienelle kustantamolle Kurikassa. Niistä pidettiin ja sain kustannussopimuksen!
Kirjan julkistamistilaisuudessa aloitin varovasti tervehtimisen näillä sanoilla: ”Niin kuin joku teistä ehkä tietää, mulla on ollut vähän vaikeaa tässä pari vuotta…” Kyllä, kaikki nyökkäsivät, ja vasta siinä ymmärsin, että nämä perheeni ja ystäväni, ne ovat kulkeneet matkaa kanssani, vaikken sitä itse edes tiennyt. Tämä oli yksi suurimmista oivalluksistani elämässä. Tämän jälkeen en enää piilotellut sairautta, vaikken viiltelyjälkiä halunnutkaan julkisuuteen tuoda.
Seuraavat 1,5 vuotta olin Diakissa ja sen jälkeen 3 vuotta Ammattiopisto Luovissa, joka on ollut aivan loistava paikka: paikka, jossa ihmiset otetaan yksilöinä vastaan. Olen myös ensimmäisen kirjan julkistamisesta vuonna 2012 (toinen kirjani julkaistiin 2014) puhunut masennuksesta julkisesti – ja tilaisuuksiahan on riittänyt! Kokemusasiantuntijoita on masennuksenkin alalta vaikka kuinka paljon, mutta jostain syystä sairaus yhä pitää yllään häpeän leimaa. Vaan ei minulle. Minä sairastan myös diabetesta, enkä häpeä sitäkään. Ihmisellä voi mennä vaikka kuinka hyvin, niin kuin minulla meni, mutta depressio on sairaus, eikä sairaus kysy lupaa.
Tällä hetkellä olen juuri lopettelemassa opintojani Ammattiopisto Luovissa ja osittain jo työelämässä. Toivon, että voin jatkaa opintojani kohti graafisen suunnittelijan tutkintoa syksyllä, mutta sen näkee sitten. Toimin Raha-automaattiyhdistyksen Paikka Auki –avustusohjelman Nuorten Johtoryhmässä sekä Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa. Olen mukana Paikka Auki -hankkeessa Mieletöntä Valoa tekemässä historiaa mielenterveyskuntoutujien ja kehitysvammaisten mediasta kiinnostuneiden henkilöiden yhteistyössä. Olen myös löytänyt toisen puoliskoni, rakkaani, enkä voisi kuvitella olevani rakastetumpi.
Toki minulla on ollut 15-17 osastojaksoa, joka on aivan hirveä määrä. On ollut päiviä, jolloin olen ollut vähällä luovuttaa, mutta tärkeintä on, että aina on löytynyt syy jatkaa eteenpäin. Mielessäni on jo monta vuotta ollut sanonta ”Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä,” millä tarkoitan, että en ollut tällaista elämää itselleni suunnitellut, mutta voin kai nyt nauttia helmistä, joita olen sen avulla löytänyt. Olen tavannut ja tutustunut hienoihin ihmisiin, kuullut upeita ja kamalia tarinoita ainakin yhden ihmiselämän verran, ja tutustunut itseeni enemmän kuin voi edes kuvitella.
Joskus on yhä vaikeita päiviä. Elämä heittelee ylös ja alas. Mutta jokainen päivä on pois siitä painajaisesta, joka joskus oli.
Haluan kiittää kaikkia sairaalatyöntekijöitä puhtaanapitäjistä psykiatreihin ja erityisesti hoitajiin, jotka pienellä palkalla saavat niin harvoin ruusuja. Helsingin kaupunki ja Suomen terveydenhuolto on tehnyt minuun vaikutuksen, tämä tosissaan on maailman paras maa elää (ja sairastaa).
Toivon, että voin omalla tarinallani auttaa ja innoittaa edes yhtä pahoinvoivaa henkilöä.
”Myös kiertotiet ovat matkan tekemistä, ja vain pikkupolkujen varrelta löytyy metsämansikoita.”
Fanni-Laura Patanen
Selviytyjä ja Mielettömän valon vertaistuottaja
www.sosped.fi
Анна Паулсен. Обесценивание vs самовлюбленность.
Это две стороны медали, по другому еще «я гений — я унылое гавно». Чтоб туда-сюда не мотало, лучше сразу признать, что я и то, и другое, и то, что между этим. А еще и то, и другое случается как следствие генерализации оценки, то есть если уж гений — то во всем, и если уж гавно — то тотально и навсегда. Обобщение «все, всегда, никогда, всё» — враг адекватной оценки и самооценки. Неадекватность — это как раз упускание из виду локальности происходящего. Адекватнее — это «вот здесь и сейчас я молодец и супер, а вот здесь и сейчас я чо-та плохо справляюсь». С таким подходом можно себя поддержать, чтобы почва из под ног не вылетала, и можно обнаружить зону роста.
Генерализация происходит в основном в силу идеализации одних сторон личности и навыков и обесценивание других, причем без вопроса, конкретизации «почему это в здесь и сейчас для меня плохо, а почему это в здесь и сейчас для меня хорошо?».
Я на днях посмотрела фильм Быкова «Жить» (есть еще Сигарева «Жить», его еще не смотрела), так вот, мораль этого фильма «захочешь жить, совершишь все грехи», просто бОльшая часть населения не попадала в такую ситуацию, и вот пока не попала, верит в то, что «мы-то белые и пушистые» и с этой точки зрения и смотрит на других. Мы все хорошие, пока нам ничто не угрожает.
Признать в себе и бога, и дьявола тоже полезно для того, чтобы во-первых, этим можно было управлять, поставить свою природу себе на службу, а во-вторых, научиться быть снисходительнее и к себе, и к людям, что в общем делает жизнь не такой ужасной. Сравните, если я верю в то, что я исключительное гавно, то на фоне всех остальных я буду страшно страдать и на аффективной стадии буду очень жесток к окружающим, а если я верю, что я святой, то буду злиться на несовершенство других и раниться от того, что кто-то указывает на бревно в моем глазу. И в первом и во втором случае я буду страдать от чувства вины и стыда и их избегать, избегая собственно себя, жизни и людей. Ни то ни другое радости особой не приносит как результат. И то и другое приводит к одиночеству и депрессиям. Мы с тобой одной крови, я и ты. Закон джунглей.
Источник: https://psy-practice.com/publications/psikhicheskoe-zdorove/obestsenivanie-vs-samovlyublennost/ При копировании материалов, ссылка на источник обязательна © psy-practice.com
