”Et voi puolisona auttaa toista. Elät siinä rinnalla ja näet sen kaiken kärsimyksen läheltä. Kärsimyksen, jolle se läheinen, rakas henkilö ei vain voi mitään”, lukijamme kertoo.
Luin Susannan kertomuksen siitä, miltä tuntuu jättää alkoholisoitunut puoliso.
Siihen verrattava elämänkokemus on se, kun puoliso masentuu ja sairastuu jo avioliiton alkuvaiheessa. Sairaus vain pahenee ajan kuluessa. Siinä on vielä pienet lapset mukana. Jos käy niin, että vaimo on se, joka sairastuu, siinä isälle tulee kova paikka. Kaikki vastuu kaatuu hänen harteilleen. Itse olen kokenut tämän. Elämä on ollut raskasta, omaa elämää ei ole saanut ajatella.
Olemme nyt eläkeiän alkuvaiheessa. Lapset ovat jo aikuisia, mutta kaikki se mitä olemme läpikäyneet, on jättänyt jälkensä elämään. Tilanne jatkuu edelleen.
Joskus mietin, olisiko eroaminen ollut hyvä ratkaisu, mutta kun on perhe ja lapset, niin isällä on vastuu. Eroa en sallinut kohdallani. Elämä ja sen tuomat myönteiset, voimaa antavat elämänkokemukset ovat jääneet pääosin itselläni toteutumatta, koska oma elämäntilanne ei ole antanut siihen mahdollisuutta.
”Joissain tapauksissa on ymmärrettävä, että on päätettävä irti, ja ero on ainut vaihtoehto, jos aikoo vielä elää omaa oikeutettua elämäänsä.”
Tämä kirjoitukseni on tarkoitettu rohkaisuksi niille, jotka taistelevat samanlaisten tilanteiden kanssa. Kaikki tämä, mitä olen kokenut, on jättänyt jälkensä. Mutta elämä jatkuu siitä huolimatta ja valoa näkyy vähän joskus tunnelin päässä. Aika hämärää se vielä on, vaikka tätä on kestänyt jo neljäkymmentä vuotta.
Joissain tapauksissa on ymmärrettävä, että on päätettävä irti, ja ero on ainut vaihtoehto, jos aikoo vielä elää omaa oikeutettua elämäänsä. Hintalappu on iso. Ihmisellä on vain yksi elämä. Ei kukaan haluaisi joutua elämässään tilanteeseen, jossa puolison alkoholismi tai psyykkinen sairaus sumentaisi kaiken niin, että elämänhalu katoaa. Näin on usein käynyt kohdallani, mutta tänään olen kuitenkin hengissä.
Et voi puolisona auttaa toista. Elät siinä rinnalla ja näet sen kaiken kärsimyksen läheltä. Kärsimyksen, jolle se läheinen, rakas henkilö ei vain voi mitään. Elämä jatkukoon, sitä toivon kaikille muillekin kärsivän rinnalla kulkijoille.
Sekä Meri Eskola että Venla Pystynen menettivät toisen vanhempansa 7-vuotiaina. Arvottomuuden kokemus ja rakkauden kaipuu ajoivat vääriin syleihin ja vaarallisiin tilanteisiin.
Kun Venla Pystynen tuli 7-vuotiaana koulusta kotiin pihassa seisoi ambulanssi. Venla ymmärsi, että isä vietäisiin sillä sairaalaan. Hän ilahtui, koska ajatteli pääsevänsä katsomaan, millaista sairaalassa on. Ekaluokkalainen oli nähnyt tv-sarjoista, miten sairaaloissa pelastetaan ihmisiä.
Isää ei kuitenkaan viety sairaalaan, vaan ruumishuoneelle. Muusikko ja sarjakuvataiteilija Harri Pystynen oli tehnyt itsemurhan.
– Minulle tuli syyllinen olo toiveestani. Ajattelin, että isä kuoli toiveeni takia, Venla muistelee lapsena kokemiaan itsesyytöksiä.
Toimittaja, kirjailija Venla Pystysen En voi lakata ajattelemasta kuolemaa -kirja ilmestyi syksyllä 2022.
KuvatekstiPystysen taiteilijaperhe päiväkahvilla Kuusjoen kansakoululla. Venla äitinsä Tiina Pystysen sylissä, isä Harri Pystynen polttaa piipullisen.
Kuva: Venla Pystysen kotialbumi
Meri Eskola oli myös 7-vuotias, kun hänen tulkkina ja sihteerinä työskennellyt Sirpa-äitinsä päätyi samaan lopulliseen ratkaisuun. Myös Meri muistaa lapsena kokemansa syyllisyyden.
– Tunnistan täysin sen saman ajatuksen, vaikka itsekin ymmärrän, että en 7-vuotiaana olisi voinut tehdä mitään. Silti minulla on sellasia omnipotensseja fantasioita, että tietenkin minun olisi pitänyt pystyä auttamaan.
Toimittaja ja kirjailija Meri Eskola kirjoitti äitinsä itsemurhasta alkuvuodesta 2023 julkaistun kirjan Ehdin rakastaa sinua.
KuvatekstiMeri äidin kanssa Helsingin Itäkeskuksen vanhan Citymarketin pihassa pääsiäisen aikaan vuonna 1978.
Kuva: Meri Eskolan kotialbumi
Kärsimyksen kutsu
Meri ja Venla ovat molemmat kokeneet syvää arvottomuutta vanhempiensa itsemurhien vuoksi.
– Se on syvällä itsessä, että minunhan täytyy olla jotenkin viallinen ja huono, jos äiti ei suostunut jäämään tänne edes minun takiani. Sehän on se pahin mahdollinen ajatus, että en kelpaa millään tavoin, Meri miettii.
40-vuotias Venla ja 49-vuotias Meri löytävät valtavasti yhteisiä tekijöitä elämistään vanhemman itsemurhan jälkeen. Kummastakin kasvoi väsymykseen asti uurastavia aikuisia, joita kärsimys on vetänyt puoleensa.
– Mitä vaikeammin ihminen on ollut masentunut, sitä varmemmin olen ollut kiinnostunut. Tasainen, tavallinen elämä ei ole yhtään tuntunut kiinnostavalta. Kun keskittyy toisen ongelmiin, ei tarvitse kohdata omiaan, Venla kertoo.
Myös Meri on järjestänyt itsensä ihmissuhteisiin, joissa tunne-elämä kulkee kuin vuoristorata.
– Automaattiasetuksena on ollut, että olen viallinen. En ole osannut hakea oikeutta itselleni, vaan olen antanut kaikkien kävellä yli.
Pedot löytävät nopeasti haaskalle, kun jossain on haavoittuvassa asemassa oleva lapsi tai nuori vailla rakkautta.
Vanhemman hylkäämisestä seurannut syvä arvottomuuden tunne on saattanut sekä Venlan että Merin elämän varrella myös vaarallisiin tilanteisiin. Etenkin nuorina molemmat lääkitsivät rakkauden kaipuuta haitallisilla keinoilla.
– Etsin rakkautta tosi paljon vanhemmista miehistä. Huomasin, että vaikkei rakkautta ole tarjolla, niin ruumiini kyllä kelpaa. Otin rakkauden palasia sieltä mistä sain, satuttavista hyväksikäyttösuhteista, Venla kertoo.
Meri miettii, että tasainen elämä on pysytellyt hänestä kaukana, eikä se ole ollut valitettavasti välttämättä edes oma valinta.
– En ole osannut valita niin, Meri toteaa.
Molemmat tunnistavat ilmiön, jossa pedot löytävät nopeasti haaskalle, kun jossain on haavoittuvassa asemassa oleva lapsi tai nuori vailla rakkautta.
– Ovatko omat rajat lähteneet siinä, kun oma vanhempi on hylännyt 7-vuotiaana. Se äärimmäinen teko aiheuttaa tunteen siitä, etten ole olemassa eikä rajoja ole, Venla miettii.
2 min
Saako lapsi tuntea vihaa itsemurhan tehnyttä vanhempaa kohtaan? Katso videoklippi ohjelmasta. — Toista Yle Areenassa
Miksi yhteiskunta epäonnistuu näin?
Meri ja Venla miettivät, mikä suomalaisessa yhteiskunnassa on pielessä, kun noin 800 ihmistä päätyy itsemurhaan vuosittain. Itsemurhayrityksiä tehdään joka vuosi arviolta 10 000-30 000. Jos jokaisella lasketaan olevan kuusi läheistä, koskettaa itsemurha valtavaa määrää ihmisiä.
Pysäyttävä on myös se tieto, että lähes puolet itsemurhan tehneistä on käynyt terveydenhuollossa viimeisellä viikollaan, reilu viidennes jopa kuolinpäivänään.
– Jotain vikaahan tässä yhteiskunnassa täytyy olla, että ihmiset joutuvat tekemään noin äärimmäisiä ratkaisuja. Tunnen sympatiaa ja surua kaikkia omaisia kohtaan. Kunpa kenenkään ei tarvitsisi kokea tätä, minkä me Venlan kanssa olemme kokeneet, Meri miettii.
Venla Pystynen ja Meri Eskola toivoisivat, että ihmiset tulisivat pahan olonsa keskellä paremmin nähdyiksi ja kuulluiksi.
– Meidän kaikkien pitäisi tarkemmin katsoa lähellä olevia ihmisiä, jos he yrittävät millä tahansa keinoin sanoa, että heillä on huono olo. Suomessa on sellaista yksin pärjäämisen kulttuuria ja sota-ajan jälkeistä tunnetaakkaa. Ei haluta olla haavoittuvaisia ja sanoa, että tarvitsen apua, Meri sanoo.
KuvatekstiMeri äidin kotona vuonna 1981. Tämä on viimeinen äidin luona Meristä otettu valokuva.
Kuva: Meri Eskolan kotialbumi
KuvatekstiVenla 1990-luvun alussa kotona Helsingin Pihlajamäessä. Isä ei enää tule kotiin.
Kuva: Venla Pystysen kotialbumi
Taide voi auttaa
Venla tietää kokemuksesta, että taide voi olla suureksi avuksi pahan olon aikana. Hän itse on löytänyt tapoja käsitellä tunteitaan esimerkiksi musiikista.
– Taide voi yhtäkkiä sanoittaa sen kokemuksen, jota ei ole koskaan osannut pukea sanoiksi. Se voi olla tosi eheyttävää.
Meri sai lapsena apua Venlan äidin Tiina Pystysen sarjakuvakirjasta Leskikuningattaren muistelmat.
– Meidän perheessämme äidin kuolemasta ei puhuttu, mutta sarjakuvat avasivat minulle sitä, että puhua voi. Se, että Venlan äiti oli sarjakuvissa avoimesti vihainen ja katkerakin auttoi minua ymmärtämään, ettei hiljaisuus ole ainoa vaihtoehto, Meri kertoo.
KuvatekstiKirjailija, graafikko ja sarjakuvataiteilija Tiina Pystynen on käsittellyt miehensä kuolemaa mm. teoksessa Leskikuningattaren muistelmat.
Kuva: Tiina Pystynen / WSOY
Myös Venlalle oli tärkeää nähdä äitinsä taiteessa kaikki sävyt.
– Minä en pitkään aikaan tuntenut vihaa isää kohtaan. Viha kääntyi sisäänpäin itseni syyttämiseksi. Olin yrittänyt pitkään ymmärtää isää, koska hänellä oli vaikeaa. Äidin kuvista tuli tunne, että kaikenlaiset tunteet ovat sallittuja, Venla pohtii.
Flinkkilä & Kellomäki TV1 lauantaina 15.4. kello 17.10 ja sunnuntaina 16.4. kello 9.10 sekä Yle Areena.
Tukea ja apua
Akuutissa itsemurhauhkatilanteessa soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.
Mieli ry:n kriisipuhelin suomeksi 09 2525 0111, muiden kielten puhelinnumerot löydät täältä: tietoa kriisipuhelimesta
Iida Ruotanen patosi surunsa ja ongelmansa sisälleen aina koulutaipaleensa ensimmäisistä vuosista lähtien. Ilman apua jäänyt nuori tappoi itsensä vain 17-vuotiaana.
Hanna Ruotanen kantaa keittiön pöydän ääreen 15 paksua vihkoa. Kirjat on piirretty kannesta kanteen täyteen kuvia. Osassa piirroksia vilahtavat pirteät värit, suurin osa kuitenkin maalaa synkkää kuvaa maailmasta.
Piirustusten tekijä, Hannan tytär Iida, ei ole enää selittämässä ajatuksia surumielisten kuvien taustalla.
Hanna selaa vihkoja ja pysähtyy yhden kuvan kohdalle. Punaiselle taustalle on piirretty kolme mustaa hahmoa. Jokaisella on valkoiset terävät hampaat. Sydämen sisään on kirjoitettu englanniksi: “Kuvotan itseäni”.
– Sanon näitä demoneiksi. En tiedä, mitä ne hänelle olivat. Joku mörkö siellä nurkassa, joka hänen mielestään lymyili. Paha olo ehkä, Hanna pohtii näyttäessään vihkojen sivuilla toistuvia olioita.
Sama valokuva, joka nyt löytyy kehystettynä perheen kotoa, oli esillä Iidan hautajaisissa. TERHI ROMO
Miksi Iida tappoi itsensä? Siihen kysymykseen Hanna on yrittänyt löytää vastausta neljän kuukauden ajan. Hän on etsinyt johtolankoja niin Iidan piirustuksista, tietokoneelta, puhelimesta kuin ystäviltä.
Yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt, eikä varmasti tulekaan löytymään. Äiti on hyväksynyt, että kyseessä on usean tekijän summa.
Moni vuosia hiertänyt asia, liian monet ilkeät kommentit, puhumattomuus ja avun ulkopuolelle jääminen päättyivät impulsiiviseen tekoon, jonka sytykkeenä oli turha ihmissuhdedraama.
Iidan tarina on osa Tositarinoita elämästä -dokumenttisarjaa. Katso kaikki Tositarinoita elämästä -minidokumentit MTV Katsomosta!
Koulussa «viallinen»
Olohuoneen seinällä roikkuu Iidan yhdeksännen luokan koulukuva. Hymytön katse porautuu kohti kameran linssiä. Musta pipo on painettu syvälle päähän.
Äidin mukaan kuvan ottamisen aikaan takana oli jo vuosia sinnittelyä. Hanna kuvailee Iidan koulutaivalta taisteluksi.
– Iida leimattiin hankalaksi, koska hän ei sisäistänyt oppimiaan asioita tai ei kyennyt masennuksen takia heräämään kouluun. Kun paha olo ei näy ulos, sen vaikutuksia ei ymmärretä.
Hanna huomasi oppimisvaikeudet Iidan ollessa toisella luokalla. Äidin mukaan koulussa ongelmaa ei nähty samalla tavalla. Tukiopetuksen puuttumista selitettiin resurssien riittämättömyydellä.
Oppimisongelmat seurasivat toisiaan, eikä yläasteen pienryhmäopetus tarjonnut suurta muutosta.
– Me tahkottiin vielä kertotaulua, kun olisi pitänyt olla paljon pidemmällä. Kyllä se apu olisi pitänyt saada paljon aiemmin.
Vaikka matemaattiset yhtälöt eivät sujuneet, oli pienryhmästä hyötyäkin. Iida ei pitänyt itseään enää niin “viallisena” kuin aiemmin.
– Noihin aikoihin hän sai jonkun syyn sille, miksi ei ollut ymmärtänyt asioita. Aiemmin hän oli ajatellut, että on epäonnistunut tai viallinen, kun ei ymmärrä, vaikka asioita selitetään.
Kiusatusta tuli kiusaaja
Itsetuntoa murensi myös esikoulussa alkanut ja koko koulutaipaleen jatkunut kiusaaminen. Iidaa nälvittiin erityisesti hänen ulkonäöstään. Nyrkkeilyyn hurahtanut tyttö oli poikia pidempi ja voimakasrakenteinen.
Kiusaaminen oli henkistä – piikittelyä ja nälvimistä. Fyysisiä jälkiä kiusaamisesta ei jäänyt. Iida puolustautui sulkeutumalla ja kiusaamalla muita.
– Hän koki, ettei hänellä ole merkitystä. Kiusaaminen aiheutti sen, että hänestä tuli tavallaan ihmisvihaaja tai sellainen, kun hän nyt oli.
Noin kuukausi ennen kuolemaansa Iida kertoi Hannalle tuntevansa ulkopuolisuutta, vaikka ympärillä oli ystäviä. Pelko itsensä nolaamisesta ja väärinymmärretyksi tulemisesta olivat vahvoja. Iidan ajatuksissa ketään ei kiinnostanut, miten hän voi. Se näkyy myös piirustuksissa.
– Hän ei luottanut keneenkään. Se eristi hänet koko muusta maailmasta.
Pelimaailma auttoi ja hajotti
Hanna päästää perheen koiran sujahtamaan suljetun oven taakse.
– Se on ollut aina ihan Iidan koira, Hanna sanoo koiran sujahtaessa tytön tavaroiden sekaan.
Tuon suljetun oven takana Iida vietti suurimman osan vapaa-ajastaan. Usein seurana oli koira, joka piti huolta, että Iidalla oli seuraa.
Kun Iida tuli koulusta, hän vetäytyi oman huoneensa ja avasi The Sims -pelin. Illan aikana huoneesta kuului juttelua ja naurun remakkaa.
Iida kulutti päivittäin tunteja pelimaailmassa. Äiti piti asiaa hyvänä. Iidalla oli sosiaalisten tilanteiden pelko ja hankala olla muiden ihmisten kanssa kasvotusten.
– Se oli turvallinen paikka, kun hänen ei tarvinnut olla kenenkään edessä. Ehkä se oli myös jonkinlaista terapiaa, kun hän sai sosiaalista kontaktia sieltä pelimaailmasta.
Iidan kuoleman jälkeen on selvinnyt, että myös internetissä asiat olivat solmussa. Naurua toki oli, mutta myös surua.
Äiti toivoo, että Iida olisi kertonut ristiriidoista. Puhuminen oli kuitenkin Iidalle ylitsepääsemättömän vaikeaa.
– En tiennyt, että Iidalla oli käynnissä täysi sota, kun hän istui omassa huoneessa tietokoneellaan.
Iida, miksi et puhunut?
Iida oli Hannalle sekä tytär että paras kaveri. Läheisistä suhteista huolimatta oli asioita, joista Iida ei suostunut puhumaan äidilleen.
Hanna ei ymmärrä, miksi Iida salasi häneltä kipeimmät haavansa. Ehkä hän halusi suojella äitiään.
– Hän piti tosi paljon asioita sisällään. Kellään ei ollut mitään tietoa, että mitkä ne kipeät asiat siellä ovat.
Äiti kutsuu Iidan piirustusten mustia hahmoja demoneiksi. TERHI ROMO
Äiti uskookin, että yhtä syytä pahaan oloon ei ollut. Lapsuuden kiusaaminen, vaikeudet koulussa, vanhempien ero ja muut traumat olivat sulautuneet yhdeksi pahan olon möykyksi.
– Jossain vaiheessa Iida alkoi puhua enemmän, mutta en usko, että hän puhui silloinkaan täyttä totuutta. Hän kertoi osia sieltä ja täältä.
Syksyllä 2020 Iida sanoi äidilleen, että olisi valmis juttelemaan ammattilaiselle.
Psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla todettiin, että olisi tarve kartoittaa unihäiriöitä, masennusta ja tarkkaavaisuushäiriötä.
– Hän koki, että vihdoin jotakuta kiinnostaa. Äitinä se tuntui tavallaan kamalalta, että hän sanoi sen noin, koska kyllähän mua kiinnosti koko ajan.
Jälleen yksi hylkääminen
Hoitokontakti katkesi henkilökuntavaihdoksen vuoksi alkuvuodesta 2021. Iida jäi unohduksiin mappipinon pohjalle.
Herkälle tytölle tilanne näyttäytyi hylkäämisenä.
– Iida koki jälleen, ettei hänen ongelmillaan ole väliä. Kyllähän se on aika inhottava tunne.
Marraskuussa 2021 soitettiin, että Iidaan unohduksiin jääneet paperit olivat löytyneet ja hoito voisi jatkua. Elokuussa Iidalle vaihdettiin mielialalääkitystä ja äitistä tuntui, että lääkkeiden vaste oli parempi. Synkät ajatukset korvaantuivat innoksi tulevaisuudesta.
– Iida oli ihan eri tyttö sen jälkeen, kun hän vihdoin ja viimein avun piiriin pääsi. Hän odotti innolla Kelan kuntoutusta ja suunnitteli ottavansa itselleen terapiarotankin.
Iidan lapsuuskuva on kiinnitettynä perheen jääkaapin oveen.TERHI ROMO
Hän oli nauravaisempi ja vietti enemmän aikaa perheen kanssa. Myös ystävät näkivät muutoksen parempaan.
Siksikin Iidan ratkaisu tuli yllätyksenä niin ystäville kuin perheellekin.
– Pieni vastoinkäyminen, impulsiivinen teko ja kaikki oli siinä. Mietin, mitä olisi käynyt, jos mulle oltaisiin annettu mahdollisuus tarttua siihen ongelmaan. Jos Iida olisi vaan sanonut aikaisemmin, että äiti auta. Tilanne voisi nyt olla ihan toinen.
Yö, jota Hanna ei halua muistaa
Yöstä, jolloin Iidan murheet eskaloituivat kuolemaksi, on nyt neljä kuukautta. Niin kuin kerrottu, merkkejä tulevasta ei ollut nähtävissä, olihan kaikki menossa parempaan. Hanna muistaa päivän normaalina, lapset puuhailivat omiaan.
Ennen puolta yötä Hanna sai viestin Iidan ystävältä. Hän oli huolissaan itsetuhoisista puheista.
Äiti ja itkuinen tytär puivat asiaa parvekkeella. Iida vaikutti pääsevän tilanteesta yli ja he halasivat. Sen halauksen Hanna muistaa ikuisesti.
00.45 Hanna heräsi Iidan ystävän soittoon ja ryntäsi tyttärensä huoneeseen. Hanna toimi kuin sumussa, mutta muistaa kaiken raadollisen tarkasti. Myös sen, kuinka ambulanssi heilui, kun hänen tytärtään elvytettiin.
– Koko tapahtumaketju on piirtynyt hyvin vahvaksi mieleeni, enkä usko, että se välttämättä koskaan poistuu. Haluaisin kyllä unohtaa, sillä oman lapsen kuolema ei ole semmoinen asia, mitä haluaa muistella koko loppuelämän.
Syyttäviä kysymyksiä ilman vastauksia
Myöhemmin Hanna on ruoskinut itseään oikeastaan jokaisesta jossiteltavissa olevasta kysymyksestä. Miksi ei herännyt aiemmin tai miksi ylipäätään meni nukkumaan? Miksi ei silloin parvekkeella ymmärtänyt, että Iidan tilanne oli vakava?
– Ymmärrys siitä, ettei olisi voinut tehdä enempää, tulee varmasti ajan kanssa. Siihen ei auta, että muut vakuuttelevat, ettei se ollut mun syy.
Hanna on ollut itselleen vihainen, mutta Iidalle ei. Hän uskoo, että se johtuu Iidan viimeisistä sanoista.
– Hän pyysi minua auttamaan ja pyysi anteeksi. Tiedän, että hän ei halunnut sitä oikeasti.
– Ehkä viimeiset sanat auttavat, että en pysty olemaan vihainen hänen ratkaisustaan, vaikka se tuntuukin hirveältä.
Iidan kuolema sai myös huhut liikkeelle. Äiti kuuli, kuinka Iida leimattiin narkomaaniksi. Ystävät auttoivat oikomaan vääriä tarinoita. Se tuntuu äidistä kohtuuttomalta.
– Ymmärrän ne spekulaatiotkin ja tavallaan en ole niistä vihainen. Kyllä se silti järkyttää, kun kuulet, että jossain paikallisessa liikkeessä jauhetaan siitä, että sun tytär on kuollut huumeiden yliannostukseen.
Huhujen takia Hanna alkoi kirjoittamaan tyttärensä tarinasta sosiaaliseen mediaan. Lisäksi hän puhuu, jos se auttaisi muita.
Kipeät tunteet tiivistettynä piirustuslehtiöön
Iida oli lahjakas piirtäjä. Voi sanoa, että hän sanoitti sisäänsä suljettuja tunteita kynien ja pensseleiden avulla. Se oli Iidan omaa terapiaa, äiti pohtii.
Hanna tunnistaa monet piirustukset tyttärensä omakuviksi. Kuva, jossa vihreä tukkaisen tytön suun eteen on teipattu «shh», kuvastaa Iidan puhumattomuutta. Tummat renkaat toistuvat piirustusten henkilöiden silmien alla. Unettomuus, ahdistus, kelpaamattomuus ja paha olo toistuvat kuvissa. Toisaalta surullisten ja epätoivoisten kuvien välissä on kukkia ja väriloistoa – ehkä se on jonkinlaista toivoa.
Kuoleman jälkeen Hanna kävi läpi kaikki Iidan 15 piirustuslehtiötä sekä hänen puhelimensa etsien vastausta tyttärensä peruuttamattomaan tekoon. Hän on vetänyt viivoja pisteestä toiseen ja kirjannut yhtäsuuruusmerkkejä paikkoihin, joista ei ole täysin varma.
Iidan piirustuksissa on useita hymyttömiä ja kasvottomia henkilöitä. TERHI ROMO
Selvää vastausta kirjojen sivuilta ei ole löytynyt. Ainoastaan lohduttoman ja apua tarvinneen tytön hätähuudon.
– Tosi vahva oireilu puskee läpi kuvista. Juurikin se itseinho ja vääristynyt kehonkuva. Paljon sellaista, mitä hän ei osannut sanoittaa.
Missä kaikki kyyneleet?
Heti Iidan kuoleman jälkeen Hanna oli yltiörauhallinen. Ystävät ihmettelivät, mihin kaikki kyyneleet olivat patoutuneet.
– Se oli semmoista sumua. Tuntui, että seurasin itseäni jostain tuolta katonrajasta. Ei tuntunut siltä, että elät itse sitä elämää, vaan että katsot, kun joku muu kokee sen.
Nyt Hanna tajuaa, että eli tuon ajan shokissa. Iidan kuolleeksi julistamisen jälkeen suru alkoi vyörymään.
– Surua ei voi ymmärtää kuin toinen lapsensa menettänyt. Ei ole enää yhtä elämää. On elämä ennen Iidan kuolemaa ja sen jälkeen, eikä menetettyä saa takaisin.
– Tuntuu kuin osa susta revittäisiin pois, sydän revitään rinnasta. Se suru on kaiken alleen peittävää.
Hannan maailma pysähtyi juuri siihen hetkeen, kun Iida kuoli. Jossittelun rinnalle on tullut myös katkeruuden tunteita, vaikka Hanna tietää, etteivät ne auta.
– Tavallaan on semmoinen katkeruus siitä, että apu ei tullut minkään asian kohdalla tarpeeksi ajoissa. Ei ikinä silloin, kun sitä olisi pitänyt saada.
Kun Hanna muistelee onnellisempia hetkiä tyttärensä kanssa, silmäkulmin nousee kimmellys. Hanna tietää, että näin neljän kuukauden jälkeen suruprosessi on vasta alussa, eikä se lopu koskaan. Vertaistukea hän hakee muilta lapsensa menettäneiltä. Hän toivoo, että yksikään nuori ei päätyisi samaan ratkaisuun kuin Iida.
– Toivon, että kertomalla Iidan tarinaa voisin saada jonkun nuoren ajattelemaan, että kuolema ei ole mikään ratkaisu. Ei Iidakaan sitä halunnut.
”Et voi puolisona auttaa toista. Elät siinä rinnalla ja näet sen kaiken kärsimyksen läheltä. Kärsimyksen, jolle se läheinen, rakas henkilö ei vain voi mitään”, lukijamme kertoo.
Sekä Meri Eskola että Venla Pystynen menettivät toisen vanhempansa 7-vuotiaina. Arvottomuuden kokemus ja rakkauden kaipuu ajoivat vääriin syleihin ja vaarallisiin tilanteisiin.
Iida Ruotanen patosi surunsa ja ongelmansa sisälleen aina koulutaipaleensa ensimmäisistä vuosista lähtien. Ilman apua jäänyt nuori tappoi itsensä vain 17-vuotiaana.
