Jokainen meistä vaikuttaa siihen, miten mielenterveydestä puhutaan. Millaista puhetta itse tuotat, kysyy tutkija Heli Ringbom.
Tein tutkimusta mielenterveyden edistämisen ja ehkäisevän päihdetyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Haastatteluissa puhuttiin paljon siitä, miten mielenterveydestä ja sen ongelmista puhutaan. Haluankin haastaa lukijaa pohtimaan omia puhetapojaan ja mitä ne heijastavat ympäristöön.
Pitääkö aina jaksaa?
Mielenterveydestä ja sen ongelmista on nykyään sallitumpaa puhua kuin aikaisemmin. Sanaan liittyy edelleen leima, joka houkuttelisi korvaamaan sen toisella, kuten mielen hyvinvoinnilla. Mitä tapahtuu, jos ei käytetä termiä mielenterveys?
Haastateltavat pohtivat, mitä puheella ilmaistaan. Mielenterveydestä huolehtimisesta ja hyvinvoinnista puhutaan paljon. Meillä jokaisella on päiviä, kun ei jaksa. Jos en jaksa, pitäisikö löytyä syy, jonka voin poistaa vai olenko sairastumassa? Voihan käydä niin, että pidän huolta itsestäni mutta silti masennun. Jos minulle on vakuutettu, että voimavaroista huolehtimalla en sairastu, saatan kokea epäonnistuneeni – itsestäni huolehtimisessa.
Kun tarvitsen apua
Haastatteluissa puhuttiin huumorista, joka myös kantaa asenteita. Negatiivinen vitsailu ahdistuneisuudesta vaikuttaa ilmapiiriin ja voi antaa mielikuvan ongelmien vähättelystä tai naurettavuudesta. Tämän jälkeen en ehkä uskalla kertoa tunteistani tai ongelmistani, koska pelkään niiden olevan muille vain vitsailun aihe.
Keskustelua mielenterveydestä ja sen ongelmista kannattaa kuitenkin käydä. Mielenterveyden ongelmien kokeminen on osa ihmisyyttä, on ok olla stressaantunut aikataulupaineista tai surullinen läheisen kuoleman jälkeen. Ne ovat normaaleja reaktioita tilanteeseen, joka on tavalla tai toisella epänormaali. Joskus voi miettiä asioita itsensä kautta. Jos olisin kokenut tai tuntisin jotain ikävää, kenelle kertoisin ja millaisen vastauksen haluaisin?
Avoimuus vähentää leimaa
Haastatteluissa painotettiin, että asiallinen tieto ja avoimuus voivat auttaa stigman hälventämisessä. Siitä on apua, että julkisuuden henkilöt antavat haastatteluja ja kertovat rehellisesti omista ongelmistaan. Vähitellen voidaan luoda totuudenmukaisempaa kuvaa niiden kokemisesta. Että masentunut ihminen voi nauraa ja skitsofreniaa sairastavan kanssa voi keskustella.
Jos kysyn, mitä kuuluu, millaista vastausta odotan? ”Ihan hyvää, kiitos, entä itsellesi?” Annanko tilaa muille vastauksille? Olenko valmis kuulemaan väsymyksestä tai lapsen sairastumisesta? Pyydän sinua tässä vaiheessa pysähtymään hetkeksi ja miettimään ihmisiä ympärilläsi. Tiedätkö, mitä heille kuuluu? Mitä sinulle itsellesi kuuluu?
TEKSTI: HELI RINGBOM
VTM, tutkija Heli Ringbom A-klinikkasäätiöltä haastatteli osana Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelmaa (MIPA 2.0) mielenterveys- ja päihdejärjestön työntekijöitä (15) mielenterveyttä edistävän työn ja ehkäisevän päihdetyön yhtäläisyyksistä ja eroista. Monet haastateltavista kertoivat spontaanisti, mitkä tekijät ihmisten puheessa ovat sellaisia, mihin olisi hyvä kiinnittää huomiota. Mistä pitäisi puhua toisin ja miten mielenterveys- ja päihdeasioita pitäisi pitää julkisuudessa esillä?
Päihde- ja mielenterveysjärjestöjen tutkimusohjelma (MIPA 2.0) on A-klinikkasäätiön koordinoima ja STEA:n rahoittama kymmenen päihde- ja mielenterveysjärjestön, Diakonia-ammattikorkeakoulun ja Tampereen yliopiston sosiaalityön tutkinto-ohjelman yhteinen hanke. Ohjelmassa tutkitaan päihde- ja mielenterveysomaisten hyvinvointia, järjestöjen tarjoamaa osallisuutta sekä ehkäisevän päihdetyön ja edistävän mielenterveystyön yhteisiä rajapintoja.
mieli.fi