TÄTÄ MIELTÄ. Masennus voi lamauttaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Kaikilla tarvitsevilla ei ole tarpeeksi voimia hakea apua, kirjoittaa Emmi Laukkanen.
En ole yrittänyt itsemurhaa. Jaksan nousta aamuisin sängystä. On päiviä, joina ei koko ajan ahdista.
Olin 22-vuotias opiskelija ja hain apua pitkään jatkuneeseen ahdistukseen. Minulla oli opiskelupaikka yliopistolla, kesätöitä, ihana perhe ja ystäviä, mutta kurkkua kuristi. Iltaisin yksiön seinät kaatuivat päälle. Sain paniikkikohtauksia ja hengitin paperipussiin keittokomeron lattialla.
Takana oli kivulias ero, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Sosiaaliset tilanteet saivat hengityksen salpautumaan, ja ystävät olivat väsyneet lohduttamaan.
Silti avun pyytäminen hävetti. Mietin viikkoja, onko minulla oikeus tähän. Eivätkö synkät kaudet kuulu jokaisen elämään?
Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea. Pystyin sanomaan kysyjälle ”kyllä, olen varma”.
Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea.
Jaksoin jonottaa vuoroani hoitoon kolme kuukautta. Jaksoin etsiä yksityiseltä terapeutin, jolle puhua jo ennen sitä. Jaksoin vastata, kun lääkäri kysyi samat kysymykset kuukaudesta toiseen. Ennen kaikkea jaksoin kertoa, mitä haluaisin: Terapiaan, en vain lääkkeitä.
Miten käy heille, jotka eivät jaksa edes nousta sängystä?
Vaatiiko avun saaminen liikaa voimia?
Nimimerkki Murtunut äiti Espoosta kirjoitti Helsingin Sanomienmielipidepalstalla lokakuussa, ettei lääkäri ottanut hänen poikansa itsemurhapuheita todesta. Ensimmäinen yritys jäi viimeiseksi.
”Pystyäkseen löytämään avun erilaisten palvelukanavien, menetelmien ja sovellusten sekamelskasta ihmisen täytyy olla ensin suhteellisen terve ja hyvin toimintakykyinen”, äiti kirjoittaa.
Hän yritti hakea pojalleen apua yli kymmenen vuotta. Se on liian kauan.
Masennuksesta voi parantua
Masennukseen sairastuu Suomessa vuosittain yli 300 000 ihmistä. Kaikki eivät koskaan hakeudu hoitoon. Vain joka neljäs masentunut saa laadukasta hoitoa.
Masennuslääkkeitä syö vuosittain noin puoli miljoonaa suomalaista. Osa hyötyy lääkkeistä selvästi, osaa lääke auttaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen.
Kaikki eivät saa apua lääkkeistä. Masennuksen vuoksi eläkkeelle jää vuosittain yli 3 000 ihmistä. Heistä vain 10 prosenttia on saanut psykoterapiaa.
”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua. Sitä vasten tämä on erikoista”, Kärkkäinen sanoo.
Hänen mukaansa erikoissairaanhoitoon pääsyä joutuu usein odottamaan julkisessa terveydenhuollossa liian kauan eikä lyhytkestoisia psykoterapioita ole juuri saatavilla.
”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua.”
Työssäkäyvät ja opiskelijat ovat oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sitä eivät voi hakea esimerkiksi työelämän ulkopuolella olevat ja eläkeläiset. Jos tarjolla olisi enemmän 10–20 hoitokerran lyhytterapiaa, ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan nopeasti jo niiden alkuvaiheessa.
Jokainen tarvitsee tukijan
Minä aloin voida paremmin, koska sain apua ajoissa. Löysin terapeutin, jonka sohvalla oli hyvä puhua – ja hyvä olla hiljaa niinä päivinä, kun ei huvittanut puhua. Paniikkikohtaukset katosivat. Aloin ymmärtää itseäni.
Kaikki eivät saa apua heti, kun he sitä tarvitsevat. On masennuspotilaita, joille hampaiden pesu, imurointi ja syöminen ovat suuria ponnistuksia.
Siksi hoitoon pääsemisen ei pitäisi koskaan olla kiinni sairastuneen omasta reippaudesta. Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?
Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?
Avun piiriin ei voi pakottaa. Jotta avusta on hyötyä, on tärkeää, että ihminen haluaa sitä itse.
Hän tarvitsee silti tukea. Onko sitä saatavilla? Onko tarpeeksi ihmisiä, jotka tarttuvat ongelmaan jo ensimmäisellä avunpyynnöllä? Onko resursseja niin paljon, että terapiaa saa jokainen, joka sitä tarvitsee? Onko tahoa, joka kyselee perään silloinkin, kun vastaanotolle saapuminen tuntuu ylivoimaiselta?
Jokainen masentunut, ahdistunut ja uupunut tarvitsee ihmisen, joka kysyy, kuinka voit. Jonkun, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi mutta tarmokkaasti eteenpäin. Ihmisen, joka ei vähättele, tuomitse tai kyseenalaista.
Kukaan ei hae apua huvikseen.
Artikkelin luvut ovat peräisin THL:n tilastoista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.
https://www.kodinkuvalehti.fi
