Jenni ajatteli pitkään olevansa vain alakuloinen. Hänellähän oli kaikki hyvin ja hän jaksoi käydä töissä. – Opettelen yhä, ettei masennusta tarvitse hävetä tai peitellä.
Jenni lähti joka päivä työkavereiden kanssa lounaalle ja esiintyi asiakastapaamisissa asiantuntevana ja aktiivisena. Hän sanoi työpäivän päätteeksi iloiset heipat ja haki 3- ja 5-vuotiaat lapsensa päiväkodista.
Kotona Jenni meni sänkyyn makaamaan ja itki.
– Annoin lasten katsoa konetta ja sanoin, että äiti on vähän väsynyt, kun oli niin rankka päivä. He eivät tajunneet ihmetellä, että miksi joka päivä oli rankka päivä.
Pipsa Possun ja Kaapon tunnusmusiikki soi. Puoliso hoiti ruuan ja lasten iltatoimet, pesi heidät ja luki sadun.
Ajatus siitä, että lasten hampaat pitäisi jaksaa harjata, tuntui Jennistä käsittämättömän raskaalta. Oma suihkussa käyminen oli suuri ponnistus.
Jenni meni nukkumaan samaan aikaan lasten kanssa, aina väsytti.
Aamulla Jenni meikkasi ja lähti töihin.
Yhä harvempi asia kiinnosti
– Masennukseni alkoi jotenkin salaa ja hitaasti. En ymmärtänyt olevani masentunut, Jenni sanoo.
Vähitellen tuntui siltä, että yhä harvempi asia kiinnosti. Kuoroharrastus jäi, ystävien puheluihin vastaaminen harveni. Arki on niin kiireistä, Jenni selitti ystäville.
Järkeilin, että eivät masentuneet jaksa käydä töissä, en voi olla masentunut.
– Oikeastaan mikään ei tuntunut miltään. En ilahtunut enää mistään ja hermostuin helposti, jos lapset vähänkin nahinoivat. Aikaisemmin olin mielestäni aika pitkäpinnainen äiti.
Mutta Jenni kävi töissä ja suoriutui haastavistakin tehtävistä hyvin.
– Mietin jotenkin niin, että eivät masentuneet jaksa käydä töissä, en voi olla masentunut.
Tämän sanominen Jenniä vähän nolottaa:
– Jaksoin myös joka päivä laittaa itseni edustavaksi, koska töissä vaadittiin tietynlaista ulkonäköä. Olin ajatellut, että masentuneet eivät jaksa huolehtia itsestään kovin hyvin.
Tämä on vain alakuloa ja työstressiä, ohimenevää, Jenni järkeili. Pärjäämään tottuneen oli vaikea ajatella, että tarvitsisi apua.
Aamu, jolloin kaikki muuttui
Joulun jälkeen, puolisen vuotta sitten, Jenni sairastui flunssaan. Kun kuume nousi, Jenniä hävetti.
– Älytöntä! Mutta olin niin tunnollinen työntekijä, että tunsin syyllisyyttä sairastumisestani.
Jenni makasi sohvalla ja katsoi Netflixistä Frendejä ja poliisisarjoja. Kuume laski muutaman päivän kuluttua. Jenni laittoi työvaatteet komeron oveen roikkumaan seuraavaa päivää varten.
– Aamulla puin, mutta kun olin eteisessä, en saanut ulko-ovea avattua. Itketti niin paljon. Tuntui, etten voi mennä töihin. En tiennyt, mitä itken. Sydän hakkasi hulluna.
Puoliso vei Jennin työterveyslääkärille ja istui käytävällä odottamassa vastaanoton ajan.
Jenni soitti töihin ja ilmoitti olevansa vielä sairas. Illalla hän ja puoliso puhuivat pitkään. Mies oli ainoa, joka oli huomannut, ettei Jenni ole entisensä. Tähän saakka Jenni oli väittänyt miehelle vastaan.
Aamulla puoliso vei Jennin työterveyslääkärille ja istui käytävällä odottamassa vastaanoton ajan.
Jenniä hävetti taas.
Sairaus, joka ei näy ulospäin
Kun lääkäri diagnosoi keskivaikean masennuksen, Jenni väitti jälleen vastaan. Hän jäi ensin parin viikon sairauslomalle, sitten pidemmälle, ja pääsi aloittamaan terapian. Terapeutti oli kokenut ja rauhallinen.
– Vakuuttelin hänellekin ensin, että palaan kohta töihin. Sanoin, että en usko olevani masentunut, koska minulla on kaikki periaatteessa ihan hyvin.
Jalka napsahtaa kerrasta poikki, masennus ottaa vallan vähitellen.
Sitten jokin muuttui. Nämä asiat Jenni oppi, viikkojen ja kuukausien kuluessa:
Masennus on sairaus siinä missä muutkin. Sitä on vaikea tunnistaa, koska se alkaa hiipien. Jalka napsahtaa kerrasta poikki, masennus ottaa vallan vähitellen.
Masennus ei tarvitse selkeää syytä. Ihmisellä voi olla maailman rakkain perhe ja ihanin työ, ystäviä ja unelmien koti, kaikki. Hän voi silti masentua.
Masennus ei näy ulospäin. Masentunut voi näyttää iloiselta, masentunut voi olla puhelias ja huoliteltu.
Masentunut saattaa olla uskomattoman sinnikäs – kunnes voimat loppuvat. Siksi apua pitäisi osata hakea ajoissa.
Kiltiksi kasvatetun tytön kova oppitunti
Yhden asian hyväksymistä Jenni vielä opettelee: Masennus ei ole asia, jota pitäisi hävetä.
– Haluaisin kertoa tästä kaikesta omalla nimelläni. Mutta taidan olla tyypillinen kiltiksi ja reippaaksi kasvatettu tyttö. Se, jonka pitäisi jaksaa loputtomasti ja jota nolottaa, kun ei jaksakaan.
Viime aikoina Jenni on huomannut nauravansa, eniten lasten kanssa.
Jenni suunnittelee työhön palaamista. Ystävällinen esimies on ehdottanut, että hän voisi tehdä ainakin alkuun lyhennettyä työviikkoa.
– Olen onnekas. Monella ei ole yhtä ymmärtäväistä pomoa.
Jenni jaksaa jo pestä illalla lastensa hampaat. Hän katselee kotipihalla, miten kuopus vetää paidan koukistettujen polvien päälle ja esittää Putouksen Munamiestä. Hän käy metsässä kävelemässä, joskus hän lähtee uimahalliin.
Viime aikoina Jenni on huomannut nauravansa, eniten lasten kanssa.
Vasta ensimmäisten naurujen aikaan Jenni ymmärsi, miten pitkään oli ollut nauramatta.
Tämä on Kodin Kuvalehden artikkeli, joka on julkaistu menaiset.fissä. Lisää Kodin Kuvalehden juttuja löydät osoitteesta menaiset.fi/kodinkuvalehti.