Рубрика: ДА!-группа

Опубликовано от — Оставить комментарий

Yleistietoa pakko-oireisesta häiriöstä.


Pakko-oireinen häiriö (pakkoneuroosi) kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin ja se on sairautena melko yleinen. Lievien pakko-oireiden esiintyminen on erittäin yleistä. Kuitenkin pakko-oireisesta häiriöstä puhutaan vasta, kun oireet ovat liiallisia tai epärealistisia ja kun ne vievät aikaa enemmän kuin tunnin päivässä. Pakko-oireisessa häiriössä oireilu aiheuttaa merkittävää kärsimystä, haittaa pahasti normaalirutiineja ja häiritsee ammatillista ja sosiaalista toimintaa ja ihmissuhteita. Oireet ovat toistuvia ja epämiellyttäviä.
Pakko-oireinen häiriö on useimmiten krooninen sairaus. Syytä pakko-oireiselle häiriölle ei vielä tiedetä tarkkaan. Lääkäri tekee diagnoosin oirekuvan ja haitta-asteen perusteella. Lääkehoitoa ja erilaisia terapiamuotoja käytetään hoidossa, hoitotulokset ovat hyvät. Pakko-oireiden ilmentymisessä on kaksi huippua: toinen kymmenen vuoden iässä ja toinen nuorena aikuisena. Useimmiten lääkehoito ja terapia auttavat oireisiin. Hoitoon hakeutuminen on tärkeää, koska hoito on suhteellisen tehokasta ja hoitamattomana häiriö vaikeuttaa normaalia elämää selvästi.
Lue pakko-oireisen häiriön oireista.

Pakko-oireisen häiriön aiheuttaja

Yksiselitteistä syytä pakko-oireiselle häiriölle ei ole saatu selville. On kuitenkin tiedossa joitain pakko-oireiseen häiriöön liittyviä tekijöitä. Tärkeänä pidetään aivojen eri alueiden yhteyksien häiriötä, myös tiettyjen aivoalueiden ylitoimintaa on kuvattu. Keskushermoston välittäjäainehäiriöt liittyvät pakko-oireiseen häiriöön. On saatu näyttöä serotoniinin ja dopamiinin osuudesta häiriön synnyssä. Myös infektio voi laukaista häiriön. Oppimisteorian mukaan pakkotoiminto on epätarkoituksenmukaisesti ehdollistunut vaste ahdistuneisuuteen. Psykoanalyyttinen teoria puolestaan korostaa häiriön johtuvan tiedostamattomista psyykkisistä ristiriidoista ja kehityksen häiriintymisestä anaalivaiheessa.

Pakko-oireisen häiriön yleisyys

Aikaisemmin pakko-oireista häiriötä pidettiin harvinaisena, mutta nykytiedon mukaan se on verrattain yleinen ongelma. Noin 1–3,3 % ihmisistä kärsii jossain elämän vaiheessa pakko-oireisesta häiriöstä. Huomattavasti suuremmalla osalla on lieviä pakkoajatuksia tai pakkotoimintoja, jotka eivät häiritse normaalia elämää. Pakko-oireisen häiriön esiintymishuippu on kaksihuippuinen. Ensimmäinen huippu on 10 vuoden iässä ja toinen varhaisaikuisuudessa, noin 20 vuoden iässä. Sairauden luonne ja alkamisikä vaikuttavat sairauden sukupuolijakaumaan, mutta pääsääntöisesti sitä esiintyy yhtä paljon naisilla ja miehillä.
Lue lisäksi pakko-oireisen häiriön hoidosta.

Pakko-oireisen häiriön periytyvyys

Pakko-oireiseen häiriöön liittyy perinnöllinen alttius. Häiriöön sairastuvan noin joka viidennellä lähisukulaisella on oireita. Jos samanmunaisella kaksosella on pakko-oireinen häiriö, toisen kaksosen riski saada oireita on noin 50–85 %.

Pakko-oireisen häiriön ennuste

Paniikkihäiriön pitkäaikaisennusteesta on niukasti tutkimuksia. Sairaus on yleensä pitkäaikainen, mutta oireet lievenevät usein ajan myötä. Ainakin kaksi kolmesta pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä ei parannu spontaanisti vaan tarvitsee hoitoa. Tavallisimmin pakko-oireinen häiriö on aaltoileva. Oireiden vaikeusaste vaihtelee ja lievän vaiheen aikana sosiaalinen toimintakyky on hyvä. Noin 10 prosentilla potilaista tila on ajan mittaan paheneva ja tilaan liittyy selviä oppimishäiriöitä. Työkyvyttömyyteen sairaus johtaa jopa 40 % tapauksista. Usein pakko-oireinen häiriö esiintyy yhdessä muiden mielenterveyshäiriöiden kanssa, tavallisimmin yhtäaikainen häiriö on vakava masennustila. Pakko-oireisesta häiriöstä kärsivälle ei kehity tavallista todennäköisemmin skitsofreniaa. Yli 25-vuotiaana alkanut häiriö on yleensä jaksottainen ja vaste lääkehoitoon on hyvä, jopa 80 %. Nuorena alkanut tauti on useammin pitkäaikainen ja vaste lääkehoitoon on huonompi, 30 % luokkaa.
Pakko-oireinen häiriö on potilasta ja hänen läheisiään kuormittava sairaus. Oireet haittaavat ihmissuhteita ja voivat johtaa eristäytymiseen. Oireet voivat haitata kouluttautumista ja johtaa työkyvyttömyyteen. Myös itsemurhavaara on suurentunut pakko-oireisesta häiriöstä kärsivillä. Pakko-oireinen häiriö onkin tärkeä hoidettavissa oleva sairaus. Hoitoon kannattaa hakeutua, jos epäily pakko-oireisesta häiriöstä herää.
Lähteet:
Koponen H, Pakko-oireiset häiriöt, Psykiatria, Kustannus Oy Duodecim 2017.
Lepola U, Leinonen E, Koponen H. Pakko-oireinen häiriö. Lääkärin käsikirja. 15.6.2016.
ICD-10:
F42 Pakko-oireinen häiriö
www.terve.fi
 

Опубликовано от — Оставить комментарий

Yksinäisyys voi aiheuttaa kroonisen stressitilan

Yksinäisyyden tunnistamiseen ei professori Jussi Kauhasen mukaan ole hyviä työkaluja, joten tämä riskitekijä saattaa helposti jäädä lääkäreiltä huomaamatta.– Yksinäisyys voi aiheuttaa elimistössä kroonisen stressitilan, joka pitää yllä matala-asteista tulehdusta. Samanlaisia mekanismeja on osin myös syövän taustalla, kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen Itä-Suomen yliopistosta sanoo.
Jatkuva yksin oleminen on vaarallista terveydelle, vaikka ihminen ei edes tuntisi itseään yksinäiseksi. Sosiaalinen eristyneisyys lähes kaksinkertaistaa ennenaikaisen kuoleman riskin.
Yksinäisyys ja sosiaalisten kontaktien vähyys ovat tutkimusten mukaan selvässä yhteydessä moniin sairauksiin. Näyttöä on sydän- ja verisuonitautiriskin lisääntymisestä yksinäisillä ihmisillä. Ikääntyneillä ja ikääntyvillä taas muistisairauksien kehitys nopeutuu, kun aivot jäävät vaille sosiaalisia virikkeitä. Mielenterveys- ja päihdeongelmista sekä metabolisista häiriöistä on raportoitu niin ikään.
– On myös havaittu, että yksinäisyyteen liittyy kohonnut riski syöpäkuolleisuuteen, THL:n tutkimusprofessori Marko Elovainio sanoo.

Yksinäisyys voi aiheuttaa elimistössä kroonisen stressitilan, mikä pitää yllä matala-asteista tulehdusta. Samanlaisia mekanismeja on osin myös syövän taustalla.

Eristyneisyyden ja yksinäisyyden yhteys kuolleisuuteen on melko samanlainen naisilla ja miehillä kaikissa ikäryhmissä. Elovainio toteaa kuitenkin, että yksinäisyys on jopa suurempi riski nuorille kuin ikääntyneille.

Ikääntyneillä sosiaalisten kontaktien väheneminen liittyy usein siihen, että liikkuminen ja sosiaalisten kontaktien ylläpitäminen on hankalaa huonon kunnon tai terveydentilan takia.
– Näyttäisi myös, että terveyskäyttäytyminen on yksinäisillä ihmisillä jossain määrin heikompaa: ei syödä kovin hyvin, ei jakseta tehdä ruokaa vain itselle eikä huolehdita terveydestä, kun ei ole kukaan kontrolloimassa tai ei tarvitse huolehtia muista, Elovainio pohtii.
Hän arvelee esimerkiksi korkeamman syöpäkuolleisuuden liittyvän yksinäisillä ihmisillä myös siihen, että hoitoon hakeutuminen viivästyy.

Jää lääkäriltä helposti huomaamatta

Kansanterveystieteen professori Jussi Kauhanen Itä-Suomen yliopistosta toteaa, että erityisen vahingollista on äärimmäinen yksinäisyys.
– Nuorten kohdalla puhutaan erilaisista sairauksista, vaivoista, oireista ja mielenterveysongelmista, jotka tuntuvat yksiselitteisesti liittyvän yksinäisyyteen.
Kauhasen mukaan yksinäisyyden syy-seuraussuhde ja toimintamekanismi on hieman epäselvä.
– Yksinäisyys voi aiheuttaa elimistössä kroonisen stressitilan, joka pitää yllä matala-asteista tulehdusta. Samanlaisia mekanismeja on osin myös syövän taustalla. Tosin tämä yhteys tunnetaan huonommin.

Yksinäisyyden ja terveyden välistä yhteyttä tutkitaan maailmalla paljon.

Yksinäisyyden tunnistamiseen ei Jussi Kauhasen mukaan ole hyviä työkaluja, joten tämä riskitekijä saattaa helposti jäädä lääkäreiltä huomaamatta.
– Lääkärillä voi kuitenkin olla iso rooli moniammatillisessa yhteistyössä, kun yksinäisyyden kokemukset näyttävät leimaavan potilaan elämää.
Sekä Kauhanen että Elovainio muistuttavat, ettei yksinäisyys ole mikään suomalainen ongelma.
– Tästä kertoo sekin, että yksinäisyyden ja terveyden välistä yhteyttä tutkitaan maailmalla paljon, Kauhanen sanoo.
– Sanoisin, että kyse on länsimaisesta ongelmasta. Yhteydet yksinäisyyden ja terveysongelmien välillä tuppaavat olemaan samantyyppisiä kaikissa länsimaissa, Elovainio toteaa.

Pirjo Latva-Mantila

https://www.is.fi