Рубрика: Симптомы депрессии

Katriina, 39, yritti neljä vuotta sitten itsemurhaa. Se ei onnistunut. Ensiapu löytyi Linitystä.
Auringonläikät leikkivät pienkerrostalon huoneissa Helsingin Herttoniemessä. Eteisessä odottavat lastenrattaat. Perheen pienin, alle vuoden ikäinen Milla on juuri päiväunilla, kaksi isosiskoa ovat parhaillaan koulussa ja perheen isä työpaikallaan.
Äidillä, Katriinalla, on hetki aikaa hengähtää teekupillisen ääressä. Elämä tuntuu juuri nyt valoisalta ja täydeltä ja tulevaisuus odottamisen arvoiselta.
Toisin oli vielä neljä vuotta sitten. Silloin synkkyydessä ei näkynyt valonpilkahdusta.

Omilleen 14-vuotiaana

Katriina käy mietteliäästi läpi elämäänsä. Sen lähtökohdat olisivat voineet olla suotuisammatkin.
”Vanhempani saivat minut nuorina, parikymppisinä. He eivät olleet vielä valmiita vanhemmuuteen. Melko pian syntymäni jälkeen he erosivat.”
Katriina vietti paljon aikaa sukulaisten hoivissa. Kotona isäpuolet vaihtuivat.
”He pahoinpitelivät minua niin henkisesti kuin fyysisesti.”
Kun sosiaaliviranomaiset lopulta puuttuivat asiaan, päätös oli, että Katriina muuttaisi asumaan 14-vuotiaana yksikseen.
Ensin kaikki sujui hyvin. Katriinan todistuksen keskiarvo huiteli kympin tienoilla. Sitten hän ajautui huonoon seuraan.
”Itsearvostukseni oli nollassa. En käyttänyt alkoholia tai huumeita, mutta tapahtui monia muita ikäviä asioita. Eräs aikuinen mies käytti minua seksuaalisesti hyväkseen, kun olin 15-vuotias. Hän sai siitä myös tuomion.”

Kipuilua kaukana kotoa

Katriina pakeni tapahtunutta lopettamalla koulun kesken ja muuttamalla ulkomaille. Hän kierteli Intiaa reppu selässä, kunnes 18-vuotiaana kohtasi australialaisen, yli kolmikymppisen miehen.
He rakastuivat ja avioituivat. Mies oli varakas. Katriina muutti täydelliseen kotiin. Hänellä ei ollut takanaan opiskeluja, ei ammattia.
Silti Katriina ei kokenut asemaansa alisteiseksi. Avioliitto olisi saattanut onnistua, jos hän itse olisi ollut kypsempi.
”Puolisoni oli paljon työmatkoilla. Hän olisi halunnut perustaa perheen. Kaukana kotoa nuoruuteni ongelmat alkoivat kipuilla. En osannut rauhoittua. Stressaantuneena aloin haastaa riitaa ja etsiä hankaluuksia toisten kanssa. En ymmärtänyt hakeutua terapiaan.”
Hän päätti erota ja muuttaa takaisin Suomeen. Miehelle ero oli vaikea. Puolisoilla ei ollut avioehtoa, mutta Katriina ei halunnut omaa osuuttaan, vaikka se olisi helpottanut hänen taloudellista tilannettaan.

Elämä yksin pelotti

Pari viikkoa paluunsa jälkeen Katriina tapasi Helsingissä miehen, jonka kanssa avioitui.
”Elämä itsekseni pelotti minua. En ole koskaan osannut olla yksin.”
Hän ei tuntenut olevansa kovin lapsirakas, mutta tuli suunnitellusti raskaaksi.
”Ajattelin, että lasten kanssa elämä saattaisi onnistua paremmin.”
Uusi avioliitto alkoi onnellisissa merkeissä, kunnes mies sairastui. Leikkauksessa tapahtuneen kohtalokkaan virheen takia hän ei voinut jatkaa menestyksekkäällä urallaan. Perhe putosi tyhjän päälle. Siitä seurasi monivuotinen stressi.
Katriina pestautui myyjäksi muotiliikkeeseen. Siinä sivussa perheeseen syntyi toinen lapsi. Katriina suoritti iltakoulussa lukion ja päätti pyrkiä opiskelemaan. Hän haki yliopistoon kahteen eri tiedekuntaan ja pääsi molempiin.
”Tajusin silloin, että opiskelu oli minulle todella helppoa. Kun toiset pänttäsivät pääsykokeisiin kuukausitolkulla, minä omaksuin asiat parissa päivässä.”
Lopulta opiskelu ei kuitenkaan kiinnostanut häntä. Se alkoi tuntua pakkopullalta, kuten vähitellen koko eläminen.

Masennus sai otteen

”Ajauduin puolisoni kanssa erilleen. Riitaannuimme.”
Katriina menetti kodin, talon ja omaisuuden. Hän masentui ja menetti myös työpaikkansa myyjänä. Elämältä putosi pohja.
Ero oli riitaisa. Lapset olivat vanhemmillaan vuoroviikoin.
”Lasten edessä kokosin itseni ja pystyin pitämään roolia yllä, mutta heidän ollessaan koulussa pystyin vaan makaamaan sängyssä.”
Katriina joutui masennuksensa takia sairaalahoitoon. Mies uhkaili, että Katriina menettää lapsensa kokonaan.
”Jos en saa olla lasten kanssa, en enää jaksa”, Katriina ajatteli.
Hän ei kyennyt nukkumaan öitään. Masennuksen aikana pöytälaatikkoon oli kertynyt suuri määrä masennus- ja unilääkkeitä.
”Ajattelin, että otan kaikki lääkkeet ja sitten hirtän itseni.”

Herääminen sairaalassa

Katriina suunnitteli tekoaan muutaman viikon ja pohti vain, milloin ja miten sen tekisi.
Eräänä talvisena aamuyönä hän söi lääkkeet, ajoi autolla kaukaiselle, syrjäiselle hiekkakuopalle ja laittoi köyden kaulaansa. Hän ei jättänyt jälkeensä kirjettä.
”Minulla ei ollut kenellekään mitään sanottavaa.”
Seuraavaksi hän heräsi aamulla sairaalassa.
Katriinalla ei ole mitään muistikuvaa mustanpuhuvan yön tapahtumista.
”Olin täydessä lääketokkurassa ilmeisesti irrottanut köyden kaulastani ja mennyt auton rattiin.”
Poliisit löysivät hänet, kun hän oli ajanut päin liikennemerkkiä.
”Huusin sairaalassa ääneen. En ollut onnistunut teossani. Huusin, että yritän itsemurhaa niin kauan, että onnistun.”
Katriina joutui oikeuteen ajamisesta huumausaineiden vaikutuksen alaisena.

Terapia järjestyi heti

Sairaalassa Katriinan kanssa keskusteli viisas psykiatrinen sairaanhoitaja. Hän ohjasi Katriinan Linityn pariin.
”Aivan keskeistä oli, ettei minulle annettu vain puhelinnumeroa, mihin soittaa, vaan että minusta otettiin oikeasti koppi.”
Hänelle varattiin aika Linityyn muutaman päivän päähän.
”Ensimmäisestä käyntikerrasta lähtien minuun saatiin valettua usko, että kaikki voisi järjestyä. Tajusin, etten sittenkään halua kuolla, enkä menettäisi lapsiani.”
Asiat alkoivat järjestyä. Linityn tapaamisten jälkeen Katriina jatkoi Kelan tukemassa psykoterapiassa, jossa hän kävi viikoittain.
Melko pian Katriina tapasi miehen, jonka kanssa hänellä alkoi synkata. Tapaamisen vuosipäivänä mies kosi.
”Toivoimme yhteistä lasta.”
Lapsi oli sitten onnen täyttymys, jota ei haitannut edes vaikea raskausaika, hankala synnytys ja vauvan koliikki.

Vähempikin riittää

Katriina kertoo, että terapiassa on vuosien aikana melko vähän käyty läpi hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan.
”Minun on vain hyväksyttävä, että lapsuuteni oli sellainen. Olemme keskittyneet siihen, miten elämäni sujuu tästä eteenpäin.”
Koska Katriina on impulsiivinen, aktiivinen ja aikaansaava, hänellä oli aiemmin diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se diagnoosi ei pitänyt paikkaansa. Sen sijaan hänellä diagnosoitiin taipumus masennukseen ja vaativa persoonallisuus, jonka takia hän on saattanut ryhtyä vaikkapa siivoamaan keskellä yötä.
Katriina on saanut turvakortin, josta hän voi seurata mahdollista uusiutuvan masennuksen uhkaa.
”Kun vaadin itseltäni liikaa, se vaikuttaa nukkumiseen. Minulla on väsyttävä olo, mutta en saa nukutuksi. Valvon, ja asiat kiertävät mielessä. Tarvitsen säännöllistä elämää, säännöllisen unirytmin ja läheiset, jotka vakuuttavat minulle, että vähempikin riittää. Kaiken ei tarvitse olla vimpan päälle.”
Katriina on saanut terapiasta niin hyvän avun, ettei ole itsemurhayrityksen jälkeen tarvinnut lääkitystä.
”Pystyn nykyisin kontrolloimaan omaa toimintaani.”

Heikkouden myöntäminen helpotti

Pari vuotta ennen Katriinan itsemurhayritystä eräs hänen hyvä ystävänsä tappoi itseensä.
”Silloin kauhistuin tapahtunutta. En olisi ikinä voinut kuvitella, että minä yrittäisin itsemurhaa. Olin aina ajatellut, että pärjään ja selviän. Myös muut ovat pitäneet minua vahvana ihmisenä.”
Oman heikkouden myöntäminen oli Katriinalle suuri helpotus.
”Nyt tiedän, että ajatus itsemurhasta voi vallata kenen tahansa mielen.
Jokaiselle tulevat rajat jossakin kohtaa vastaan. Minulla se raja oli lasten menettämisen pelko.”
Hän kuvaa hätäänsä ja paniikkiaan spiraaliksi, joka johti voimien loppumiseen.
”Ei kukaan synny pohjalle.”
Hänellä on itsemurhaa harkitsevalle vakavasti otettava neuvo.
”Hakeudu keskustelemaan jonkun luotettavan auttajan kanssa. Vaikka sillä hetkellä tuntuisi, ettei kukaan voi auttaa, saat varmasti avaimia ja keinoja, joilla voit saada itsesi parempaan kuosiin.”
Makuuhuoneesta kuuluu pientä ääntelyä. Milla on heräämässä päiväunilta.
Katriina kantaa sikkurasilmäisen, hymyilevän vauvan olohuoneeseen ja keinuttaa häntä sylissään.
”Lapset menevät elämässäni kaiken muun ohitse. Minulla on vahva kaipuu hoitoalalle, ja aion pyrkiä opiskelemaan sitä. Olen mukana myös hyväntekeväisyydessä. Asetan helposti toiset itseni edelle, mutta se on myös yksi voimavaroistani. Jos voin auttaa yhtäkin ihmistä, minulla on merkitystä.”
Milla taputtaa käsiään. Kohta siskot tulevat koulusta. He ovat kympin oppilaita kuten äitinsä.
Katriinan ja Millan nimet on muutettu. 
TEKSTI: ULLA-MAIJA PAAVILAINEN
KUVA: BEHZAD GHAFFARIAN / UNSPLASH
mielenterveysseura.fi