Esko Poutasella on uusi puoliso, pieni vauva, ja hän on palannut pikkuhiljaa töihinkin. Masennus on helpottanut, sillä hänellä on keinoja käsitellä asioita.”
Jo 26-vuotiaana Esko Poutasella oli kasassa koko paketti. Vierellä oli vaimo, jonka kanssa hän oli seurustellut 17-vuotiaasta asti. Perheeseen oli syntynyt reilun vuoden välein kaksi lasta ja kodiksi oli hankittu unelmien omakotitalo Turengista.
Työstäänkin Esko piti.
Hän työskenteli koodarina konsulttifirmassa, joka kasvoi ja kukoisti. Hän veti omaa tiimiään, tapasi asiakkaita ja toimi töidensä ohella luottamusmiehenä, työsuojeluvaltuutettuna ja uusien työntekijöiden mentorina.
Työilmapiiri oli niin hyvä, että normaalien työtuntien lisäksi porukka järjesti vielä keskenään koulutusleirejä.
”Meni lujaa. Kaikki oli hyvin”, Esko muistelee yli kymmenen vuoden takaista elämäänsä.
Mitä sitten tapahtui? Mihin vauhti tyssäsi?
Masennus painoi sänkyyn niin ettei ylös päässyt
Emme istuisi nyt sohvalla nokialaisessa omakotitalossa, jos ei olisi käynyt niin, että yhtäkkiä mikään ei ollutkaan hyvin.
”Niin oudolta kuin se kuulostaakin, yhtenä maanantaiaamuna en vain päässyt sängystä ylös”, Esko sanoo.
Hän miettii, miten kuvaisi tuota tunnetta tarkemmin, mutta ei keksi. Yhtäkkiä keho ei vain totellut.
”En vieläkään, vuosien terapian jälkeen pysty selittämään, mitä tapahtui. Siihen asti olin ajatellut, että pystyn tekemään tahdonvoimalla ihan mitä tahansa.”
Vuoroviikoin perheen elämään kuuluvat Eskon ja Paulan vanhemmat pojat
Esko on nyt 39-vuotias. Hän meni reilu vuosi sitten uusiin naimisiin ja Paula-vaimo imettää sohvalla nelikuista vauvaa. Perhe asuu parilliset viikot Paulan talossa Nokialla, parittomat Eskon luona Turengissa. Vuoroviikoin perheeseen kuuluvat myös Eskon 11- ja 13-vuotiaat ja Paulan 10- ja 12-vuotiaat pojat.
Viimeiset kolme vuotta Eskon elämä on ollut hyvää, mutta niitä edelsi kymmenen vuoden musta möykky, josta hänen on yhä hankala saada otetta.
Nykyisin asioilla on nimet. Burnout, masennus ja ahdistus. Vuosien kuluessa tieto on lisääntynyt, ja oireista, syistä ja seurauksista tiedetään enemmän.
Työkaverit kyllä tukivat, kehottivat lepäämään niin pitkään kuin tarve vaatii. Eskon uupumus ei kuitenkaan mennyt ohi lepäämällä. Pari vuotta hän yritti palata töihin, mutta lopulta irtisanoutui.
”Parhaiten silloista olotilaani kuvaa sana tyhjyys. Ei ollut enää mitään syytä mennä töihin. Kaikesta katosi syy. Oli tyhjä olo. Täysin tyhjä olo. Mikään ei tuntunut miltään.”
”Kun en yhtäkkiä saanut aikaan mitään, koko maailmalta putosi pohja. Mikä isä se sellainen on, joka ei pääse sängystä ylös?
Muistot poikien ensimmäisiltä lapsuusvuosilta ovat hataria. Kun Esko katselee vanhoja lomakuvia, hän ei ymmärrä, missä niissä ollaan, mitä tekemässä.
”Miten sain aikani kulumaan? Sen kun tietäisi”, hän miettii.
”Nukuin ja pelasin. Pelaaminen on ollut lapsesta asti se maailma, johon pääsin irtautumaan omasta elämästäni. Pelaaminen helpotti oloa.”
Lapsuudessa oma arvo piti hankkia työllä ja ansioilla
Nyt kun masennus alkaa olla jo historiaa, Esko tunnistaa syitä, mistä se johtui.
Alkajaisiksi hänelle tulee mieleen ruohonleikkuri.
”Kun ennen vanhaan aloin leikata nurmikkoa, se oli pakko tehdä kerralla loppuun asti. Vaikka olisi ollut kuuma päivä ja taju kankaalla, juomaan ei menty ennen kuin homma oli valmis.”
Esko kasvoi jo varhain motivoimaan itseään porkkanan sijaan kepillä. Hän ajatteli olevansa arvokas, kun teki kovasti töitä. Hän oli pienestä asti se poika, joka teki läksyt.
”Ja kun en yhtäkkiä saanut aikaan mitään, koko maailmalta putosi pohja. Kun en kerran ollut mitään työntekijänä, en ollut mitään myöskään miehenä enkä isänä. Mikä isä se sellainen on, joka ei pääse sängystä ylös”, hän kysyy.
Kymmenen vuoden masennuksessa oli toki välillä huonoja ja vähemmän huonoja jaksoja. Lapsena suunnistusta harrastanut Esko yritti löytää iloa liikunnasta ja hankki personal trainerin.
”Puoli vuotta sitä jaksoin, kunnes iski taas se olo, että miksi.”
Hän hankkiutui myös opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa, mutta sama juttu. Kun puoli vuotta oli kulunut, opinnot keskeytyivät.
”Ja aina kun epäonnistuin, tuli valtava häpeä ja syyllisyys. Miksi yrittää, kun menee kuitenkin pieleen?”
Ihmissuhteissaan Esko sanoo jääneensä ja jättäytyneensä masennuksen keskellä totaalisen yksin. Lapsuuden perheessä vaikeista tunteista ei puhuttu, ei koskaan edes riidelty. Äiti keskittyi tekemään uraa. Isä hoiteli puutarhaa.
”Minulla oli hyvä lapsuus, mutta näin jälkeenpäin ajatellen siitä puuttui läheisyys ja empatia. Jo hyvin pienenä opin äärimmäisen vaativaksi itseäni kohtaan. En voi kuitenkaan syyttää vanhempiani. Ei masennukselleni kukaan muu mitään voinut.”
Puhuminen ei luonnistunut omassakaan parisuhteessa.
”Olin siinäkin kallio. Minuun pystyi aina luottamaan, minä hoidin hommat. Kun yhtäkkiä olinkin aivan jotain muuta, ex-vaimonikaan ei varmaan ymmärtänyt ollenkaan, miten minun kanssani piti menetellä.”
Ensin alkoi syntyä neliöitä, sitten Euroopan lippuja ja lopulta pehmoeläimiä
Esko haki apua terapiasta. Ensin hän osallistui työterveyden kautta masennuslääkekokeiluun, johon kuuluivat viikoittaiset jutteluhetket. Sitten hän pääsi Kelan kolmivuotiseen psykoterapiaan.
Auringon lämmittämällä sohvalla hän ajattelee, että terapiassa kahlattiin kenties liikaa lapsuudessa, mutta se auttoi kuitenkin löytämään tunteita, joiden olemassaoloa hän ei ollut tiedostanut. Esimerkiksi häpeän.
”Oli voimakas kokemus ymmärtää, miten paljon täydellisyyden tavoittelu ja häpeä ovat hallinneet elämääni”, Esko pohtii.
Paras masennusvuosien aikainen löytö piileskelee naapurihuoneessa. Esko pomppaa ylös ja palaa huoneeseen suuren urheilukassin kanssa, josta hän nostaa yksi kerrallaan värikkäitä ja toinen toistaan vinkeämmän näköisiä pehmoeläimiä.
”Masennuksen alkuaikoina, kun sattui olemaan pikkuisen parempi hetki, ajattelin opetella jotain, mitä en osaa. Niinpä päätin opetella virkkaamaan.”
Youtuben avulla hän opetteli ensin perussilmukat, ja kun ne sujuivat, hän alkoi tehdä neliöitä. Pian neliöstä syntyi Suomen lippu. Sen jälkeen saivat muodon kaikkien muidenkin Euroopan maiden liput. Oikeissa väreissä ja mittasuhteissa.
Sitten Esko löysi pehmoeläimet, eikä sadoista otuksista päätellen mikään ole sen jälkeen pidätellyt häntä.
”Käsillä tekeminen on järjettömän hyvää terapiaa. Kun lasken silmukoita, joudun keskittymään niin, etten pysty ajattelemaan muuta, mutta virkkaaminen on kuitenkin sillä tavalla helppoa, että se rentouttaa.”
Parhaina päivänä Esko saattoi koukutella kymmenen tuntia yhteen putkeen.
”Ja koska sain samalla tehtyä pehmoleluja lapsilleni, ei sen parempaa tunnetta olekaan. Virkkaamiseen liittyy todella paljon sellaista, mikä auttoi masennuksessa.”
Eskon pojilla on isän tekemiä otuksia edelleen sängyt täynnä. Samoin veljen lapsilla.
Kun Esko viisi vuotta sitten haastoi itsensä järjestämään virkkausnäyttelyn paikallisessa kirjastossa, sielläkin innostuttiin valtavasti.
”En ole koskaan tehnyt käsitöitä näyttääkseni niitä muille. Kun kirjasto sitten kuitenkin halusi järjestää näyttelyn, oli se itselleni tärkeä etappi. Uskalsin viedä työni näytille ja ottaa vastaan palautetta.”
Avioerosta käynnistyi käänne, jonka jälkeen Esko uskalsi ajatella itseäänkin
Ja sitten tuli ero. Suurin muutos parempaan käynnistyi Eskon mukaan sen jälkeen, kun hän teki yhden elämänsä vaikeimmista päätöksistä ja päätti ottaa avioeron.
Vaimo ei ollut syy hänen ongelmiinsa, sen hän haluaa tehdä selväksi, mutta eron jälkeen entinen Esko alkoi tutustua uuteen Eskoon, joka alkoi hallita omaa elämäänsä. Muutti asioita, jotka eivät tuntuneet hyviltä.
”Olin pitänyt huolta perheestä, vaimosta ja lapsista. Oli uusi ajatus, että voisin pitää huolta myös itsestäni.”
Esko ei ollut vuosikausiin esimerkiksi ostanut itselleen mitään. Pitkään hänen teki mieli tilata Tähdet ja avaruus -lehti, mutta sekin jäi tekemättä, koska silläkin rahalla sai perheelle jotain tarpeellista.
”Minulle oli valtavan iso havainto ymmärtää, että voin tilata itselleni lehden, jos haluan. Ja että voin tehdä ylipäänsä muitakin asioita, joista on minulle iloa, vaikka niillä ei olisi mitään funktiota kenellekään muulle.”
Vaikka vauva valvottaa öisin, lasten kanssa oleminen ei väsytä
Viime kevät on ollut Eskon elämässä vuosikausiin valoisinta aikaa.
Hän löysi sielunkumppaninsa Paulan Tinderistä puolitoista vuotta sitten. Pari kuukautta kirjoiteltiin ennen kuin päätettiin kävellä yhdessä laavulle ja keittää nokipannukahvit.
Pari asuu kahta kotia. Elämä vuoroviikoin eri paikkakunnilla on ollut yllättävän sujuvaa.
”Turengissa minä vastaan arjen pyörityksestä enemmän ja Nokialla puolestaan Paula. Vuoroviikoin toinen pääsee vähän helpommalla, ja olemme yllättyneet itsekin siitä, miten hyvin systeemi toimii.”
Pieni vauva perheessä valvottaa, mutta Esko sanoo, että lapsi aiheuttaa unenpuutetta, ei uupumusta. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.
”Lapset ovat aina antaneet minulle voimaa. En kuormitu heidän kanssaan olemisesta.”
Yksi kurssi johti seuraavaan ja lopulta Esko palasi töihin
Esko on palannut myös töihin. Reilut kolme vuotta sitten hän löysi Mielenterveyden keskusliiton sivustolta verkkokurssin, jolla etsittiin valoa pimeyteen. Ensimmäistä kertaa hän törmäsi vertaistuen voimaan ja ymmärsi, ettei ole ainoa masentunut maailmassa.
Kurssin jälkeen Esko ryhtyi vertaisohjaajaksi seuraaville kurssilaisille ja kävi vertaisohjaajakoulutuksen. Puolen vuoden päästä Eskoa pyydettiin töihin liittoon, ja nyt hän toimii kurssien ohella myös digiasiantuntijana.
Esko aloitti työt varovasti, sillä hän väsyy yhä helposti. Elimistö ilmoittelee liiallisesta vauhdista sydämentykytyksillä, näköhäiriöillä ja paniikkikohtauksilla. Vielä syksyllä Esko teki osa-aikaista työviikkoa sairauspäivärahalla, mutta maaliskuusta lähtien hän on työskennellyt täysipäiväisesti.
”Välillä tahti yltyy liian kovaksi, mutta toisaalta osaan tunnistaa, milloin teen liikaa, ja hidastan ajoissa. Nyt on keinoja käsitellä asioita.”
Uusi Esko elää periaatteella päivä kerrallaan. Varovasti hän huomaa ajattelevansa, että kenties tulevaisuudessa työ voisi tarkoittaa nykyistä haastavampiakin tehtäviä.
Toistaiseksi on kuitenkin tärkeää, että kymmenen vuoden pimeyteen on avautunut ovia ja rohkeutta astua kynnysten yli.
Esko sanoo oppineensa, etteivät vastoinkäymiset himmennä hänen ihmisarvoaan.
Vanhasta työhullusta perfektionistista muistuttavat vielä kirjahyllyssä pituusjärjestyksessä olevat kirjat, mutta ruohoa Esko osaa jo leikata niin, että sammuttaa koneen, vaikka työ olisi kesken.
