Uupumus on herkästi uusiutuva henkinen rasitusvamma.

Jenny Lehtinen pohtii blogissa, miksi työuupumus uusiutuu niin herkästi ja miksi niin moni kuvittelee sen jälkeen voivansa painaa menemään entiseen tahtiin.
Vuoteni Mielenterveyden keskusliiton Hyvän mielen lähettiläänä ei lähtenyt käyntiin alkuunkaan kuten olin ajatellut ja toivonut. Yhtäkkiä en enää ollutkaan se kaikkeen pystyvä, aina jaksava Jenny, josta olin oppinut olemaan kovin ylpeä.
Alkuvuodesta kirjoitin kokemuksestani työuupumuksesta. Kuinka todella pitkään jatkuneen huonosti voimisen jälkeen ei enää edes tajua voivansa todella pahoin. Elää vain omaa sumuista elämäänsä päivästä toiseen jaksamisen rajoilla, kunnes tulee se päivä, ettei enää jaksakaan. Hetki jolloin se kuuluisa kamelin selkä on vihdoin katkennut.
Sama tuntuu pätevän myös toiseen suuntaan. Kun voimia jossain kohtaa alkaa löytää takaisin levon, kenties terapian, työnohjauksen ja sairaslomankin avulla, edessä on seuraava vaaran paikka: “Mä olen tässä nyt niin pitkään toiminut puoliteholla, että nyt kun taas jaksan, niin totta kai korvaan ekstratyöpanoksella kaiken!”
Ja taas sitä mennään.

Oikeasti ihminen ei voi vain päättää jaksaa. Se voi toimia hetken, mutta ei pidemmän päälle.

Työuupumus on siitä kavala tila, että kun siitä alkaa toipua, sitä kuvittelee taas voivansa painaa menemään entiseen tahtiin. Ja vaikka ei suoraan itse kuvittelisikaan, ainakin olettaa työkavereiden ja työyhteisön sitä toivovan. Helposti kuvittelee, että kun lepoa on ollut ja palautumistakin jonkin verran tapahtunut, jälleen voi jatkaa kuten ennenkin. Oikeasti ihminen ei voi vain päättää jaksaa. Se voi toimia hetken, mutta ei pidemmän päälle.
Todellisuudessa työuupumus on kuin henkinen rasitusmurtuma: kerta toisensa jälkeen se alkaa oireilla entistä herkemmin, kunnes lopulta hyväksi havaitut konstit toipumiseen eivät enää auta. Siksi olisikin tärkeää, että niin työpaikoilla kuin yksilötasolla ymmärrettäisiin, mitä työuupumuksesta toipumiseen tarvitaan. Yksinkertaisesti: asioiden pitää muuttua.
Einsteinin kerrotaan aikanaan määritelleen tyhmyyden: tehdään asiat kerta toisensa jälkeen samalla tavalla, ja odotetaan erilaista lopputulosta. Jos yksi polku on johtanut uupumukseen, on erittäin todennäköistä, että valitsemalla saman polun sinne päätyy uudelleen. Silti sille tutulle polulle meinaa kerta toisensa jälkeen lipsahtaa − kun voimia vähänkin löytyy, niitä tahtoisi taas käyttää niin kuin ennenkin.

Jos yksi polku on johtanut uupumukseen, on todennäköistä, että valitsemalla saman polun sinne päätyy uudelleen.

Onneksi sitä myös pikkuhiljaa oppii. Oppii herkemmin kuuntelemaan omaa vointia ja tarkkailemaan, alkaako jaksaminen taas murentua. Vaikka uupumus on ollut raaka herätys, on sen alhossa pyörähtäminen antanut myös paljon pohdittavaa ja opittavaa. Innostuminen on ihanaa, ja on etuoikeus tehdä työtä, jota rakastaa, mutta onko se terveyden menettämisen arvoista?
Yksi tärkeimmistä opeista puolestaan on liittynyt palautumiseen. Jos aiemmin pidin kaikkea oheispuuhastelua työpäivän aikana täysin turhana, nyt en enää suostuisi työskentelemään ilman mahdollisuuksia palauttaviin taukoihin. Tämä johtuu siitä, että aiemmin en oikeasti tiennyt, millaiset asiat ovat palauttavia, millaiset käytännössä yhdentekeviä. Esimerkiksi itse teen arkipäivisin kahden tunnin suoran radiolähetyksen, jossa puhun ja selaan jatkuvasti erilaisia sosiaalisen median viestimiä. Ennen saatoin lähetyksen jälkeen mennä jatkamaan surffailua koneelle kuvitellen sen riittävän, että sisältö on rennompaa. Oikeasti se ei palauttanut, vaan päin vastoin sai usein aivot käymään entistä kovemmilla kierroksilla. Oikeasti palauttava toiminta on sellaista, joka laittaa aivot aktivoitumaan eri alueella, kuin millä työnteko niitä aktivoi.

Oikeasti palauttava toiminta laittaa aivot aktivoitumaan eri alueella, kuin millä työnteko niitä aktivoi.

Nykyään otan lähetyksen jälkeen selkeän tauon, jolloin laitan luureista soimaan klassista musiikkia ja teen samalla 20−30 minuuttia käsitöitä. Ah sitä tunnetta, kun ne kuiviin puristetulta taulusieneltä tuntuvat aivot alkavat taas elpyä ja saada virtaa. Tutkitusti kaikkein tehokkain tapa palautua on  − yllätys yllätys − luontoon meneminen. Jos siihen on mahdollisuus, sitä ei voi kuin suositella, aina.
Minun osaltani vuosi Hyvän mielen lähettiläänä alkaa olla ohi. Miten hieno vuosi se on ollut! Titteliä olen kantanut erityisellä rakkaudella ja ylpeydellä, ja tuonut sen esiin aina, kun on ollut mahdollista, olipa kyseessä Klaukkalan Klubitalon järjestämät Block-festit, Apuvälinemessujen kehopositiivisuus-keskustelu tai ikimuistoiset Mielenterveyden keskusliiton kulttuuri- ja yleisurheilupäivät Kujjeet ja Kilipaelut Leppävirralla. Vaikka vuosi vaihtuu, edelleen aion jatkaa työtä mielenterveysongelmiin liittyvien stigmojen poistamiseksi ja yhteiskuntamme muuttamiseksi suvaitsevammaksi.
Seuraajalleni Sepolle toivotan erinomaista vuotta, suloisempaa Hyvän mielen lähettilästä ei voisi toivoa!
Jenny Lehtinen, Hyvän mielen lähettiläs, Mielenterveyden keskusliittoKirjoittaja Jenny Lehtinen on Ylen toimittaja, joka on toimittanut mm. suosittua Jenny+ -ohjelmaa sekä vetänyt elämänmuutokseen tähtääviä ja kehopositiivisuudesta kertovia verkkokampanjoita Jenny ja läskimyytinmurtajat ja Vaakakapina. Jenny Lehtinen on Mielenterveyden keskusliiton vuoden 2019 Hyvän mielen lähettiläs.
www.mtkl.fi/
 

Добавить комментарий

Ваш адрес email не будет опубликован.