Masennuksesta kerrotaan sankaritarinaa.

Elämme minäkeskeisen hyvinvointipuheen aikaa, joka sysää vastuun toipumisesta yksilölle.

Äitini sairastui masennukseen, kun olin lapsi. Muistan elävästi tunnelman olohuoneessa: tiheän sumun ja epämääräisen möykyn rinnassa.
Vuosien varrella äidin oireilu on muuttanut muotoaan paniikkihäiriöksi, jonka takia hän ei pysty juuri poistumaan kotoa. Hän on kokeillut lääkkeitä, terapeutteja ja self-helpiä. Läheisenä olen tuntenut syyllisyyttä siitä, etten voi auttaa häntä enempää.
Missä onnellinen loppuratkaisu?
Mielenterveydestä puhutaan enemmän kuin koskaan, mutta keskustelua vaivaa yksipuolisuus. Elämme minäkeskeisen hyvinvointipuheen aikaa. Self-help-oppaat neuvovat, miten pääset eroon ahdistuksesta ja ohjelmoit aivosi onnellisiksi. Tai että masennus johtuu tulehduksesta, joka paranee, kun luopuu sokerista ja lähtee metsälenkille.
Toipuminen typistyy yksilön sankaritarinaksi, jossa on hankala alku ja voitokas loppu.
Tilastot kertovat toisenlaista tarinaa. Paniikkihäiriö on usein toistuva, ja kroonistuminen on tavallista. Masennuskin uusii yli puolella sairastuneista.
Minäkeskeinen mielenterveyspuhe sysää vastuun yksilölle. Se piilottaa rakenteelliset syyt ja voimavarojen vaihtelut. On melko hyödytöntä ehdottaa lenkkeilyä lääkkeeksi, jos trauma salpaa hengityksen jo matkalla ovelle tai voimat eivät riitä täyttämään Kelan lomakkeita.
Tarinoilla on väliä. Häpeä on yhä suurimpia syitä siihen, miksi oireileva viivyttelee avun hakemista. Samasta asiasta muistuttaa A-klinikkasäätiön tutkija Heli Ringbom: jos sairastuneelle on aina vakuuteltu, että voimavaroistaan huolehtimalla hän pysyy terveenä, sairastunut saattaa kokea epäonnistuneensa itsestään huolehtimisessa.
Rohkaiseeko se avautumaan, jos mallitarina leimaa toipilaan häviäjäksi?
Tarvitsemme lisää kertomuksia välitilasta. Hoitojonoista, lääkkeiden sivuvaikutuksista, relapseista ja kevyen jutustelun alle kätketystä surusta.
Tällaiset tarinat eivät jaa sairautta ja terveyttä karkeasti kahtia, sillä mielenterveys on liuta harmaan sävyjä. Kielteiset tunteet eivät ole aivojen ohjelmointivirhe, vaan ne saavat olla ilon kanssa rinnakkain.
Välitila ei ole väistämättä lohduton limbo. Sinne mahtuu aika tavallista, hyvää arkea ja välittämistä. Sumumielikuva on oikeastaan osuva. Joskus sakenee, sitten kirkastuu. Pienikin edistys on halauksen aihe.
www.hs.fi